Hopearausku: Oi, kiitos paljon kommentistasi! Mukavaa, että pidit lukemastasi ja pahoitteluni, että jatkon kirjoittamisessa kesti!
Tässä luvussa saatkin vastauksen tuohon pohtimaasi vanhenemisloitsun toimivuuteen.
4. Huonoja uutisia 1979 – lokakuu Samoin, kuin vuosi taaksepäin heti syyskuun ensimmäisen päivän koittaessa, sama tuttu juna saapui jälleen pyörimään maiseman reunoille. Kissankellot ja isolehtilehmuspuut siirtyivät syrjään kanervien ja pihlajapuiden tieltä. Kissan seurana kanervien joukossa hyppi edelleen sama syömishäiriöinen (koska se söi vain kaikkea ruoaksi sopimatonta) vuohi, joka oli ilmestynyt helmikuun aikoihin maisemaan ja joka poistui vain harvoin kissan seurasta. Ennen helmikuuta maisemassa ajoittain laukkaavaa valkeaa hevosta Minerva ei ollut enää nähnyt lainkaan. Ja mikäli Minervan epäilykset osuisivat oikeaan, ensi helmikuun aikoihin vuohi tulisi katoamaan ja tilalle ilmestyisi apina.
Hänen syntymäpäivänään lokakuussa tuttu lapsikuoro ilmestyi taas laulamaan onnittelulauluja – Merlininlle kiitos, äänettömästi tällä kertaa – mutta tänä vuonna pikku-oppilaat vaikuttivat aikaisempaan vuoteen verrattuna erilaisilta, pienet asiat olivat toisin. Esimerkiksi pikku-Mustan aikaisempi, hyvin lyhyt tukka, oli kasvanut ja pikku-McKinnon oli nyt hieman muita pidempi. Minerva muisteli, kuinka näiden kolmantena vuotena McKinnon oli ollut selvästi kaikkia muita pidempi ja kuinka Sirius Mustan hiustenkasvatusoperaatio tulisi jatkumaan aina viidenteen vuoteen saakka. Mikä tarkoitti, että huolimatta Minervan epäilyistä, Macdonaldin taika oli sittenkin onnistunut.
Edellisvuonna Minervalta oli jäänyt huomaamatta kokonaan Halloweenin aikainen muutos maisemassa. Tällöin maiseman valaistus ei noudattanutkaan oikeaa, vaan valaistus oli hyvin hämärä. Utuinen sumu vyöryi maiseman reunoilta kohti aukion keskelle kasvanutta, erehdyttävästi Tällipajua muistuttavaa, puuta. Puun ympärillä lipui aavemaisesti kymmeniä pieniä ankeuttajan näköisiä hahmoja. Ehkä Minerva kuvitteli, mutta hän tunsi pienen vilunväristyksen ankeuttajat nähdessään. Jos vilunväristykset tosiaan johtuivat maiseman ankeuttajista, Minerva oli todella vaikuttunut vanhojen oppilaittensa loitsuihin.
Aina maisemaa ihastellessa hänen vanha vuosikurssinsa palasi elävänä Minervan mieleen. Vähän aikaa sitten avioituneet James ja Lily kirjoittelivat edelleen hänelle kiitettävän usein, joskin kirjeiden lähetystahti oli alkuinnostuksen jälkeen selvästi hiipunut. Sen jälkeen kun Mary oli muuttanut asumaan jästikihlattunsa luokse, ei tämä enää lähettänyt Minervalle yhteiskirjeitä Marlenen kanssa, jonka kämppäkaverina oli aikaisemmin asunut. Oikeastaan Marysta ei ollut kuulunut enää laisinkaan Jamesin ja Lilyn häiden jälkeen, mikä oli sääli, sillä Minerva olisi mielellään kuullut miten yhteiselo tämän kihlatun kanssa oli lähtenyt sujumaan.
Remus ja Peter lähettivät kumpikin kirjeissään usein terveiset myös Siriuksen puolesta. Siriuksen itsensä kirjoittamia kirjeitä ei saapunut kovin usein ja jos sellainen sattui saapumaan, se oli varsin ytimekäs, mutta huomattavasti aiempaa asiallisempi. Kenties valloillaan oleva sota oli saanut Sirius Mustankin viimein aikuistumaan. Tai ehkä tämän pikkuveljen menetys oli saanut sen aikaan.
Feeniksin kilta oli saanut lisää uusia jäseniä, se oli täydentynyt auroripariskunnalla Frank ja Alice Longbottomilla, Caradoc Dearbornilla, Benjy Fenwickillä, Emmeline Vancella sekä Edgar Bonesilla. Myös Marlene McKinnon oli liittynyt osaksi Feeniksin kiltaa. Minerva oli ollut yllättynyt Albuksen salliessa sen. Marlene oli niin nuori. Aivan liian nuori osallistuakseen johonkin niin vaaralliseen, kuin killan toimintaan. Myös Longbottomin pariskunta olivat nuoria, tosin Longbottomit ymmärsivät mihin ryhtyivät, auroritaustansa vuoksi.
Minervan mielessä kävi, että houkuttelisiko Marlenen liittyminen kiltaan, myös muidenkin ystäviensä liittymistä siihen? Ja Minerva tiesi jo ennalta, että niin luultavasti kävisikin. He olivat kaikki juuri niin pelottomia ja uhkarohkeita. Ja typeriä, niin valtavan typeriä. Oman suuruutensa sokaisemia.
Sinä yönä, Minerva ei ollut saanut unta lainkaan. Hän oli lopulta noussut vuoteestaan ja istuutunut työpöytänsä ääreen katselemaan maisemaansa ja tällöin jälleen yksi salattu ominaisuus siitä oli paljastunut. Sillä kyseisenä yönä sattui olemaan täysikuu, ja täten luonnollisesti myös maisemassa oli täysikuu. Minerva näki nyt ensikertaa, kuinka pieni ihmissusi vaelsi maiseman avaralla nummella. Ihmissusi oli selvä viittaus Lupiniin ja tämän ihmissuteuteen, mutta tämä taika ei ollut Lupinin tekosia, McGarmiwa erotti kyllä taian loihtijan ja Lupin se ei ollut.
Täysikuun muutos olisi ollut hieno ominaisuus, jos lehtien palstat eivät olisi olleet viimeaikoina täynnä ihmissusien tekemistä jatkuvista hyökkäyksistä. Jos huhut ihmissusilaumojen liittymisestä Voldemortin joukkoihin eivät olisi vain vahvistuneet entisestään. Jos niin moni pieni asia ei jatkuvasti muistuttaisi siitä, millaiseksi maailma oli mennyt. Jos koko meneillään olevaa sotaa ei olisi ollut alkuunkaan.
Ja sinä yönä Minerva ei nukkunut silmäystäkään. Niin kun hän ei saanut nukutuksi muinakaan öinä, jolloin sotaan liittyvät ajatukset täyttivät hänen mielensä.
1980 – helmikuu
Minerva oli ollut oikeassa. Helmikuussa vuohi tosiaan katosi ja tilalle ilmestyi apina, jonka mielipuuhaa oli linnan katon harjanteella kiipeily. Maiseman kissa ei vaikuttanut pitävän tästä muutoksesta lainkaan. Toisin kuin vuohen kanssa, apinan seuraa kissa vihasi ja aina apinan tullessa liian lähelle, kissa sähähti tälle merkitsevästi. Tosin Minerva ei itsekkään apinasta pahemmin välittänyt, hänkin oli kissan tapaan pitänyt enemmän vuohesta. Mutta apinan ilmaantuminen maisemaan vahvisti Minervan epäilykset, kissan seuralainen tosiaan vaihtui kiinalaisen horoskoopin mukaisesti, aina kiinalaisen uudenvuoden päätteeksi.
Helmikuu oli huono kuukausi kaiken kaikkiaan, eikä Minerva keksinyt siitä mitään positiivista sanottavaa. Helmikuun aikana saapui kolme hyvin huonoa uutista. Ensin
Päivän profeetan otsikot olivat täyttyneet siitä, kuinka lohikäärmerokkotartunnat olivat räjähtäneet käsiin (sairaus minkä ei uskottu aluksi leviävän juuri ollenkaan). Lohikäärmerokko oli helposti leviävä ja hyvin arvaamaton, se saattoi viedä hautaan muutaman vuoden kuluessa tai jo muutaman päivän päästä. Mutta kaikkein pahinta rokossa oli se, ettei siihen sairastuneelle ollut tarjolla minkäänlaista parannuskeinoa.
Ministeriö oli vapauttanut kokonaisen jaoston lohikäärmerokkotartuntojen ehkäisyyn, sillä se oli ainut tapa taistella rokkoa vastaan. Pyhän Mungon parantajat kehittivät parhaansa mukaan vastamyrkkyä tai mitä tahansa muuta hoitokeinoa. Kaikkein taitavimmat liemenkeittäjät oli valjastettu kehittämään liemi, mikä estäisi lohikäärmerokkoon sairastumisen, vaikka sille altistuisikin.
Aivan kuin jo sodassa itsessään ei olisi ollut tarpeeksi huolenaiheita, herkästi leviävä tappava tauti olikin juuri se, mitä kaivattiinkin ankeuttamaan aikoja entisestään.
Feeniksin kilta sai ennen vuodenvaihdetta uusia jäseniä, juuri niin kuin Minerva oli otaksunutkin. James ja Lily Potter, Peter Piskuilan, Remus Lupin ja Sirius Musta olivat kaikki liittyneet kiltaan Marlene McKinnonin tapaan. Ja jälleen Albus salli nämä liittymiset kiltaan. Minerva ymmärsi, että uusista jäseniä tarvittiin, mutta pelko puristi hänen rintaansa. He olivat niin nuoria. Liian nuoria ottamaan moista taakkaa harteilleen.
Kuolonsyöjien tekemiä hyökkäyksiä oli edelleen, niitä oli nykyistä useammin ja ne eivät kohdistuneet enää vain jästeihin tai jästisyntyisiin. Joskus tuntui, että hyökkäysten kohteet olivat täysin satunaisia, mahdollisesti juuri aurorien ja ministeriön hämäämiseksi. Tylyahoviikonloput oli jouduttu perumaan kokonaan, sillä oli aivan liian suuri riski saattaa oppilaat mahdolliseen vaaraan. Vain viikko takaperin Tylyahossa olikin ollut hyökkäys ja nuori nainen oli saanut siinä surmansa.
Oppilaat olivat suhtautuneet peruttuihin Tylyaho-viikonloppuihin paremmin, kuin Minerva oli osannut odottaa. Mikä tarkoitti, että jopa lapset – joiden ei tarvinnut ymmärtää – ymmärsivät silti tilanteen vakavuuden.
“Se oli aivan hirveää”, Minerva kuuli Filius Lipetitin – Korpinkynnen tuvan johtajan ja Loitsujen professorin – sättivän itseään, Minervan astuessa sisälle opettajien kahvihuoneeseen.
“Filius, älä ole niin ankara itsellesi. Sinulla ei ollut helppo tehtävä”, Poppy Pomfrey yritti lohduttaa miestä.
Minerva aavisti jo näin lyhyen pätkän keskustelusta kuultuaan, mistä hänen kollegansa parhaillaan puhuivat, mutta toivoi olevansa väärässä. Sillä jos hän todella oli oikeassa, oli jälleen jotain kamalaa tapahtunut.
“Et sentään sanonut mitään yhtä typerää kuin minä kaksi viikkoa sitten”, Horatius Kuhnuarvio pudisti päätään ankarana, itseään soimaten.
“Sanoin lopuksi: ‘Hyvää päivänjatkoa.’
Hyvää päivänjatkoa! Olisit nähnyt Mulciberin ilmeen. Ensin kerron tämän isän kuolleen ja sitten toivotan hänelle hyvää päivänjatkoa! Varmasti olikin hyvä päivänjatko, kun hänen täytyi sulatella isänsä kuolemaa.”
Minerva huomasi Filiusta lohduttaneen Poppyn luovan Horatiukselle myötätuntoa tihkuvan katseen, mikä jäi Horatiukselta itseltään huomaamatta. Tämä edelleen pudisteli päätään ohimoaan hieroen, katse tiukasti maassa.
“Minä vain kiertelin ja kaartelin, enkä päässyt kunnolla asiaan”, Filius puuskahti, “Lockhart ei edes vaikuttanut ymmärtävän, että minulla oli jotain vakavaa asiaa! Kun sain viimein mainittua tämän siskon, Lockhard luuli että otin hänen siskonsa puheeksi, koska tämä oli vastaikään ylennetty osastonparantajaksi! Ja sitten minä vain seisoin siinä typeränä ja tuijotin eteeni osaamatta kertoa tämän siskon kuolleen, samaan aikaan kun Lockhart meinasi pakahtua ylpeydestään siskoaan kohtaan!”
“Lopettakaa”, Minerva komensi napakasti. Kaikki kolme hiljentyivät ja kääntyivät Minervan puoleen luoden oudoksuvat katseet tätä kohtaan.
“Lopettaa tuo itsenne syyllistäminen”, Minerva täsmensi aavistuksen lempeämmällä äänellä. “Meistä jokainen yrittää parhaansa olosuhteissa, mitkä ovat hyvin poikkeukselliset. Kukaan ei opettanut meille, miten kertoa oppilaalle tämän perheenjäsenen kuolleen. Kukaan ei valmistanut meitä siihen, miten hirveä tämä koko tilanne on.”
“Minerva on oikeassa”, Poppy nyökäytti päätään, “te olette liian ankaria itsellenne.”
Mutta Filius pudisti lohduttomana päätään ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
“Ehkä niin”, Horatius myötäili nostettuaan katseensa, muttei vaikuttanut vakuuttuneelta.
“Tämä on ollut niin kamala kuukausi”, Poppy totesi synkästi ja oli oikeassa niin sanoessaan.
“Älä sano muuta... Ensin lohikäärmerokko, sitten se hyökkäys Pyhään Mungoon -”
“Kehtaavatkin hyökätä sairaalaan, onneksi kukaan ei kuollut”, Poppy sihahti vihaisena.
“- ja sitten vastahan viikko sitten oli se hyökkäys Tylyahossa, se jossa kuoli se nuori nainen”, Horatius jatkoi luettelemista. Minerva oli nähnyt tapauksesta otsikon, mutta ohittanut sen rivakasti. Hän oli pohtinut kokonaan lopettavansa uutisten lukemisen, sillä ne tuntuivat ajavan vain enemmän ja enemmän epätoivon partaalle syövyttäen viimeisenkin toivon rippeen siitä, että jonain päivänä sota tulisi olemaan ohi.
“Ai niin se hyökkäys Velhovaatehtimo Hepeneeseen. Voi, se oli niin surullinen, ajatella, että olet ihan vain vaateostoksilla ja sitten...” mutta kesken lauseen Poppy päättikin, ettei halunnut päättää lausettaan.
“Hän oli oppilaana täällä vielä vuosi sitten. Siis se nainen, joka kuoli”, Filius totesi surumielisesti.
“Ai oli?” Horatiuksen kasvot kalpenivat. Minervan katse terävöityi.
“Kyllä, Macdonald, Minervan tuvasta”, Filiuksen sanat salpasivat Minervan hengen niiden iskostuessa hänen tajuntaansa.
Mary Macdonald. Kuollut.
“Voi ei!” Poppy henkäisi. “Hän oli suloinen tyttö, minä pidin hänestä.”
Minervan maisema ei enää koskaan vanhentuisi. Eikä Mary Macdonaldin ja tämän jästikihlatun häitä koskaan tanssittaisi.
Häiden – joiden olisi kuulunut tapahtua – ajatteleminen sai kylmäävän ajatuksen Minervan mieleen. Oliko Mary ollut nimenomaan häävaateostoksilla, kun liikkeeseen oli hyökätty?
Samaan aikaan Minervan mieleen muistui viimeinen kerta, kun hän oli Maryn tavannut. Hän oli ollut liian ankara Marya kohtaan, miksi hän ei ollut kehunut tätä Lilyn ja Jamesin juhlissa? Miksi hän ei ollut edes onnitellut Marya kihlautumisensa johdosta? Miksi hän ei ollut lähettänyt kirjettä ja kertonut kuinka ylpeä oli tämän taidoista, kuinka tämän vanhenemisloitsu ylitti tytön tason ja Minervan odotukset? Miksi hän ei ollut tehnyt niitä asioita kun oli ollut vielä mahdollisuus?
“Minerva?” Poppyn kysyvä ääni havahdutti naisen ajatuksistaan. Myös Filius ja Horatius loivat huolestuneet katseet hänen suuntaansa.
“Niin?”
“Pärjäätkö?” nyt oli Minervan vuoro saada osansa Poppyn myötätuntoa tihkuvasta katseesta.
“Pärjään”, Minerva vakuutti naiselle, vaikkei pärjännytkään.
***
Minerva oli erehtynyt luulemaan Maryn kuolemasta kuulemisen olevan surkean helmikuun huonoin kuulemansa uutinen.
Mutta miten väärässä hän oli ollut niin luullessaan.
Kun Minervan katse kohtasi Sianpäässä tapaamista ehdottaneen, nuoremman veljensä Malcomin, Minerva ymmärsi, ettei tällä ollut mitään iloista kerrottavanaan. Hän tunsi molemmat veljensä läpikotaisin ja huomasi usein välittömästi, jos näillä oli jokin huonosti. Malcomin yleensä suora ja jämäkkä ryhti oli etukumaraan painunut ja tämän kasvot olivat lohduttoman näköiset.
Kun Malcolm löysi katsellaan isosiskonsa, Minerva ymmärsi, että uutiset olivat todella huonoja. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt veljeään niin murtuneen näköisenä.
“Minnie”, Malcolm lausui nimellä, joka vain hänen veljillään oli lupa käyttää ja äänellä, mikä särki Minervan sydämen.
“Mitä on tapahtunut?” Minervan ääni värisi aavistuksen, vaikka hän yritti tehdä kaikkensa, ettei se olisi värissyt.
“Rob, hän on... hän –"
Malcomin ääni kuitenkin särkyi ennen kuin tämä ehti päättämään lausettaan. Mutta Minervan ei tarvinnut kuulla veljensä sanovan enempää, hän ymmärsi lauseen päätöksen ilman sanojakin.
Heidän pikkuveljensä Robert oli poissa. Ei ollut mitään muuta, mitä Malcolm ei olisi kyennyt sanomaan.
Ja näin, surkean helmikuun myötä, sodasta oli nyt tullut hyvin henkilökohtaista. Näin, Minerva halusi kipeämmin kuin koskaan Voldemortin tuhoa.
1980 – heinäkuu Maisemassa oli nyt kesä, ja siinä vaikutti olevan aivan yhtä aurinkoinen ja kuuma päivä, kuin oikeastikin oli, päätellen siitä, että edes apina ei jaksanut kiipeillä linnan seinustaa pitkin. Kissa oli hakeutunut paahtavaa aurinkoa pakoon varjoon kerälle nukkumaan. Yksikään kanervanvarpu tai pihlajanlehti ei heilunut tuulen vireestä. Oli hyvin kuuma kesäpäivä ja pieni tuulenvire olisi ollut varsin toivottavaa myös oikeasti.
Huolimatta paahtavan kuumasta säästä, velhosota ei ollut hellittänyt yhtään. Joka viikko katosi ihmisiä, kokonaisia perheitäkin. Huhtikuussa kadonnutta Feeniksin kiltaan kuulunutta Caradoc Dearbornia ei edelleenkään ollut löydetty ja Minerva alkoi pelkäämään pahinta, katoamisesta oli kulunut jo hyvin kauan.
Lohikäärmerokkoon ei oltu onnistuttu kehittämään edelleenkään parannuskeinoa. Kuitenkaan tilanne ei ollut täysin lohduton. Sairauteen oli onnistuttu kehittämään liemi, mikä esti lohikäärmerokkoon sairastumisen, vaikka sille altistuisikin.
Se periaate tosin, minkä perusteella sait osasi tästä liemestä, sai Minervan vihaiseksi. Ensimmäisenä lientä saivat ministeriön johtohenkilöt, seuraavaksi puhdasverisiin sukuihin kuuluvat, sitten parantajat, sitten muut ylemmät ministeriön toimihenkilöt ja vasta tämän jälkeen, lientä alettiin jakamaan puoliverisille. Mutta kas, miten sattuikaan niin, että liemi loppui kesken.
Uutta erää joutuivat odottamaan lukuisat puoliveriset ja kaikki jästisyntyiset. Puhumattakaan puoli-ihmisistä, kuten vampyyreistä ja ihmissusista. Ja ennen kuin uusi erä valmistui ja päätyi jakeluun, uusia sairastumisia oli jo kerennyt tulla. Minerva tiesi vain kourallisen ihmisiä, joille oli liemeä tarjottu, mutta jotka olivat kieltäytyneet liemestä ja vaatineet jollekin muulle annettavan heidän osuutensa. Muuten kaikki ajattelivat vain omaa etuaan. Oman edun ajattelu oli korostunut jyrkästi sodan aikoina. Ei muilla väliä, kunhan minä vain olen turvassa.
Päivän profeetan kirjoitukset jatkoivat propagandaansa siitä, ettei lohikäärmerokko ollut jästisyntyisille vaarallinen, eiväthän nämä olleet “aitoja” velhoja ja noitia, kun polveutuivat jästiperheistä. Lohikäärmerokko ei tarttunut jästeihin, se oli totta. Mutta siinä missä puhdasverisetkin olivat, niin olivat myös jästisyntyisetkin taikakansaa ja täten ihan yhtä alttiita taikasairauksille, kuin muukin taikakansa. Hautausmaalla lojuvat lohikäärmerokkoon menehtyneet jästisyntyiset kertoivat tätä – Minervan mielestä hyvin pysäyttävää – tarinaa, siitä miten epäoikeudenmukainen heidän yhteiskuntansa todella oli. Ja niin moni salli sen olevan sitä.
Lehtien kuolinilmoitusten selaamisen Minerva oli lopettanut jo aikaa sitten ja tiesi, että myös moni muu oli tehnyt saman. Niin moni tuttu oli kuollut. Viimeisin tutun ihmisen kuolinilmoitus oli ollut Edgar Bonesin, joka oli kuulunut osaksi kiltaa ja joka oli ollut myös aikoinaan hänen oppilaansa. Ja vaikkei Bones ollut kuulunut hänen tupaansa, oli aina yhtä kamalaa lukea nuoren ihmisen kuolemasta. Etenkin, kun oli joskus tätä opettanut.
Niin vähän hyvää tuntui olevan enää jäljellä. Ja sotaa oli kestänyt jo niin kauan, jo kymmenen pitkän vuoden ajan. Kaikki olivat niin kyllästyneitä ja lopen uupuneita sotaan.
Kaikki, paitsi Voldemort ja tämän seuraajat. Joiden lukumäärä päivä päivältä kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tämän kannattajajoukkoon oli ihmissusilaumojen lisäksi liittynyt jättiläiset ja vampyyrit. Voldemort vaikutti olevan hyvin houkutteleva vaihtoehto useille pimeyden olennoille, mikä oli varsin valitettavaa. Minerva ei uskonut hetkeäkään Voldemortilla olevan aikomustakaan toteuttaa lupauksiaan pimeyden olennoille.
Mutta suuri kysymys olikin, miksi pimeyden olennot kokivat Voldemortin tyhjät lupaukset niin houkutteleviksi? Ja Minervan tuomitseva katse porautui Taikaministeriöön. Nämä eivät tehneet säädöksillään, rekistereillään ja syrjinnällään yhdenkään pimeyden olennon elämästä mitenkään helppoa. Koska nykyisinkään pimeyden olennoilla oli vain hyvin vähän oikeuksia, oli ymmärrettävää näiden tarttuvan siihen oljenkorteen, kun joku lupaa voivansa korjata kaiken ja aikovansa parantaa näiden olosuhteita.
Sillä aikaa, kun Voldemortin kannattajaien määrä lisääntyi, sodan toisen puolen väkiluku tuntui hupenevan suorastaan huolestuttavaa vauhtia. Jopa Albus Dumbledoresta oli havaittavissa huolestumista, mistä Minerva ei pitänyt lainkaan. Sillä silloin kun Albus oli huolissaan, asiat olivat kaikkea muuta kuin hyvin.
Kaiken sen kamaluuden keskelle oli kuitenkin muodostunut jotain hyvää, kaunista ja ihmeellistä: James ja Lily Potter olivat saaneet lapsen. Pienen pojan. Poika oli saanut nimekseen Harry, Minerva tiesi tämän, sillä Lily ja James olivat kirjoittaneet hänelle kirjeen ja laittaneet kuvan pojastaan mukaan. Pojalla oli – valitettavasti – isänsä hiukset, mutta Minerva toivoi, että niistä ei tulisi ihan yhtä sotkuiset ja kurittomat kuin Jamesin hiukset olivat. Mutta ennen kaikkea Minerva toivoi, että poika siunautuisi äitinsä luonteella.
Perheonnea varjosti Albuksen synkät epäilyt siitä, että Voldemort haluaisi mahdollisesti tuhota tämän uuden, pienen ihmisenalun, ennen kuin se oli ehtinyt edes kunnolla alkaakaan. Siihen liittyi ennustus, jonka Albus oli kuullut omin korvin ja josta myös Voldemort oli tietoinen.
Minerva ei ollut koskaan pitänyt ennustamista erityisen tärkeänä oppiaineena ja olikin hieman paheksunut koko taikosaaluetta, sehän oli varsin epäluotettava kaiken kaikkiaan, sillä aina oli mahdollisuus, ettei ennustus kävisi koskaan toteen. Mutta Minerva oli ymmärtänyt, Voldemortin itsensä ottaneen ennustuksen vakavasti ja aikovansa varmistaa kaikin keinoin, ettei se tulisi koskaan käymään toteen. Ja ilmeisesti juuri se oli syy, miksi Albus oli niin huolissaan tästä ennustuksesta.
Kun Albus oli kertonut huolensa Jamesille ja Lilylle, olivat he olivat päättäneet mennä piiloon, toivoen ettei Voldemort kannattajineen löytäisi heitä. He olivat valinneet Sirius Mustan salaisuudenhaltijakseen, mikä ei yllättänyt Minervaa. Sirius Musta suojelisi tarvittaessa vaikka hengellään James Potteria ja tämän perhettä, se oli selvä. Sirius ei koskaan pettäisi Potterien luottamusta.
Ja Minerva todella toivoi niin Potterien kuin Siriuksenkin pysyvän turvassa.
