Title: Luukasvo
Author: Kedi, eli minä
Beta: ehei, joten anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet
Pairing: pieni jokin tulkinnanvarainen?
Rating: PG-13? (K-11)
Genre: one-shot, drama, angst
Disclaimer: omaani ovat hahmot sun muut, paitsi joulu tietty ei ole keksimäni käsite
Warnings: henkilön kuolema, hän ---> se, tulkinnanvarainen ja epäselvä kirjoitustyyli
A/N: Eka kirjoitukseni, jonka koskaan ikinä uskallan misään julkasta, hurjaa. Koulussa kirjotin, ohjeistuksena piti liittyä jollakin tavalla jouluun ja olla postmoderniin tyyliin sointuva. Pidän tästä itse jonkin verran, tai jotain, en oikein tiedä.
Makaa lumessa. Jokin, joku, joka on pieni ja likainen. Avaa silmänsä, se tuntee lumen märkyyden. Taitaa olla kylmä. Poika on junassa, hänellä on sylissään pähkinänruskea matkalaukku. Vastapäisellä penkillä on toinen, hieman vanhempi, selvästi parempi. Se on se, jota kaikki aina katsovat, se, josta pidetään. Tämä, vaalea ja suoranenäinen, tuijottaa nuorempaa, tummaa luukasvoa.
”Nyt on joulu”, se sanoo ja yrittää katsoa silmiin, typerys. Poika puristaa matkalaukkua sylissään, veri pakkautuu sormenpäihin. Silmät lasittuneina katsoo seinään, toisen ohi. Samettisella pinnalla on tahra. Jotakin tahmeaa.
Joku liikuttaa varpaitaan, tallessa ovat. Sormia. Niitä on viisi kummassakin kädessä, yhteensä kymmenen. Suu avautuu raolleen, huuli on haljennut. Kynttilä. Toinen kynttilä. Neljä hahmoa istuu pöydän ääressä. Kinkku on viileää. Luukasvo puristaa hopeista veistä kädessään.
”Puhukaa. Nythän on joulu”, sanoo vaaleahiuksinen nuorukainen. Käsi sivelee pöydän kiiltävää pintaa. Suora nenä nykii. Veitsi puhkaisee sian nahan. Huokaus.
Nyt nousen ylös, ajattelee se joku, jonka kasvot ovat tomusta harmaat. Nyt. Ei, nyt. Korvan vierellä on märkää. Rahinaa, keuhkot repeytyvät. Lumi on sulanut sen alta.Poika, luukasvo, seisoo. Ilme ei värähdä. Mätkähdys. Rusto murenee, suora nenä menettää suoruutensa, lopullisesti. Valkoinen paita ei ole valkoinen, se on punavalkoinen. Vaalean pojan kasvot ovat punavalkoiset. Se näyttää niin epätoivoiselta, luukasvoista hymyilyttää. Vaalean raajat tekevät outoja liikeratoja. Naamassa on raitoja. Tiikeri, toteaa nuori tummatukka itselleen. Vaaletukkaisen ääni värisee, kun se sanoo:
”Ei itketä, nyt on joulu.” Vikinää.
Räpyttelee. Neste polttelee silmäluomien sisäpintaa. Lopeta, älä, joku kieltää. Rosoiset kynnet painautuvat kämmeniin, tummuneet hampaat kalvavat huulia. Suu vääntyy irveen. Käsi hipoo rintakehää. Polttaa, polttaa niin kamalasti. Olen hiljaa, sanoo joku. Hyvä.Vaaleahiuksinen poika hymyilee, paljastaa rivistön tasaisia hampaita. Sillä on hymykuopat. Silmät kirkkaina, se on liian onnellinen. Ripsiä on takertunut yhteen. Se ojentaa valkoisen kätensä, luottaa ihan liika, aina. Murinaa, se ei usko. Hengitys tihenee, ihoa kirvelee. Kuuma, aivan liian kylmä. Irti, koira. Hymy hyytyy äkisti. ”Miksei? Nyt kun on joulu”, vaalea mutisee. Se ei osaa hallita itseään, tunteellinen. Tummempi poika pudistaa päätään. Älä koske.
Joku itkee. Se joku ei ole tehnyt niin koskaan ennen. Se vihaa itseään. Kuolen, se hokee. Minä kuolen. Yskittää, muttei se yski. Turhaa. Pilvet mustina, tähdet ovat valkoisia. Kuka väittää niitä keltaisiksi? Suu aukeaa, se sulkeutuu. Joku haukkoo henkeään. Kala, se tahtoo sanoa. Katse pälyilee. Jonkun hengitys rahisee. Se ei tunne enää. Ei se ole koskaan. Menen kotiin, se miettii. Koko keho tärisee. Tummat hiukset liimautuvat ohimoille.
Auta, auta, se haluaisi anella. Se olisi ollut ensimmäinen kerta, pyytää jotakin. Sen sisukset ovat tulessa. En kuole jouluna, luukasvo lupaa punainen vana suupielessään.
