Title: Something new, something blue
Author: Jennea
Genre: Romance ja sellainen lällylöllö fluff.
Staring: S
Pairings: James/Lily
Disclaimer: Hahmot ovat J.K Rowlingnin luomia, joten en omista heitä. En saa tästä korvausta.
Summary: Halusiko hän todella naimisiin? Lily epävarmana.
A/N: Huoh, minulla on unirytmi täysin sekaisin kun kirjoittelen ficcejäni aina öisin. Yllätys, tähänkin idea syntyi illalla ja nyt sen yöllä sain valmiiksi. Kertoo siis Jamesin ja Lilyn hääpäivästä. En suostu uskomaan, että jokainen menee naimisiin heti varmana asiasta, että kyllä, tämä on se jonka kanssa haluan olla. Jokainen on jossain vaiheessa epävarma. Niin on Lilykin, hääpäivänään.
Osallistuu FF10 sanalla Sininen.
Something new, something blue
“Näytät kauniilta tänään, Lily.”
Lily katsahti äitiinsä. Hänen äitinsä silmissä kimmelsivät kyyneleet, kun hän katseli esikoistaan hymyillen leveästi. Lily ei kestänyt katsella enää äitinsä onnellisia kasvoja, vaan käänsi päänsä takaisin peiliin. Hänellä oli päällään olkaimeton yksinkertainen luonnonvalkoinen mekko. Alaosa oli runsas, mutta yläosa niin istuva, että Lily ei tiennyt pystyisikö enää kohta hengittämään. Mekko oli täynnä pienen pieniä helmiä, jotka kimaltelivat, kun valot osuivat niihin. Lilyn hiukset olivat auki, osa oli kiinni takaa soljella.
Kyllä minä näytän kauniilta, Lily ajatteli ja kallisti päätään hieman vasemmalle. Niinhän jokainen morsian näyttää hääpäivänään. Miksen minäkin näyttäisi?
“Lily, haluaisin antaa sinulle tämän.” Hänen äitinsä sanoi ja Lily irrotti katseensa kuvajaisestaan ja kääntyi taas katsomaan äitiään, jolla oli valkoinen iso laatikko kädessään.
Lily astui pieneltä jakkaralta alas, jolla hän oli seisonut, kun he olivat katsoneet vielä mekon helman pituutta.
“Mikä siinä on äiti?” Lily kysyi.
“Tämä on vanha huntuni”, Lilyn äiti sanoi. “Haluan antaa sen sinulle.”
Hän avasi laatikon ja veti sieltä kauniin hunnun.
“Voi äiti”, Lily henkäisi, kun hänen äitinsä asetti hunnun hänen takaraivolleen, jotta se laskeutui sulavasti hänen punaisille hiuksilleen.
“Nyt sinulla on jotakin vanhaa.” Hänen äitinsä sanoi ja hymyili.
Lily käännähti katsomaan kuvajaistaan. Tosiaan, nyt minulla oli jotakin vanhaa, Lily ajatteli, kun hän katseli hunnun hentoa liikettä Lilyn kallistaessa päätään.
Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.
Hänellä oli nyt kaikkea. Mekko oli täysin uusi, se oli teetetty hänelle erittäin hienossa pukuliikkeessä. Nyt hän sai äitinsä vanhan hunnun ja lainaksi hän oli saanut ystävättäreltään kauniit valkoiset kengät. Sekä pienenä sinisenä pisteeni hohteli yksi sininen helmi hänen helmassaan.
Lily katseli kuvajaistaan ja vaikka hän yritti tukahduttaa tunteensa, hän ei voinut. Ei kokonaan. Häntä pelotti. Suunnattomasti. Mennä nyt naimisiin. Näin nuorena. Tällaisena epävarmana aikana, kun kuolonsyöjät liikkuivat kaduilla. Ihmisiä loukkaantui ja kuoli koko ajan. Ja häntä alkoi kuvottamaan, kun häntä pelotti niin paljon. Nyt ei olisi oikea hetki oksentaa, Lily ajatteli.
Silti hän oli epävarma asiasta. Halusiko hän todella naimisiin? Hän ei ollut varma. Halusiko hän olla Jamesin kanssa? Siitä hän oli varma, mutta pelkäsi, että he tekivät liian hätäiset päätöksen.
Lily havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin. Eräs Lilyn ystävistä, joka oli laittanut Lilyn hiukset, juoksi ovelle. “Kuka siellä?”
“Se olen minä. James”, kuului ääni oven takaa. Lilyn äiti suunnisti ovelle.
“Ei, et sinä saa tulla tänne.” Hän huikkasi Jamesille oven läpi. Ja Lilyn ystävät olivat samaa mieltä.
“Älkää nyt viitsikö.” He kuulivat Jamesin sanovan turhautuneesti. “Haluan vain nähdä hänet.”
“Se tuo huonoa onnea, jos näet morsiamen ennen seremoniaa!” Lilyn ystävä oven edestä huusi ja pyöräytti silmiään.
“Äh, ette voi olla tosissanne? Minä menen tänään naimisiin. Tämä pitäisi olla onnen päiväni ja minusta alkaa tuntumaan siltä, että te voitte vaikka pilata sen.” James huusi.
“Äh, laske hänet sisään”, Lily sanoi. Hän ei uskonut sellaiseen hölynpölyyn, ettei muka sulhanen saisi nähdä morsianta. “Et saa muutettua enää hänen mieltään.”
Lilyn ystävä aukaisi oven sen jälkeen, kun hän oli tuhahtanut Lilylle. James astui sisään komea puku päällä. Hänen yleensä sekaiset mustat hiuksensa olivat nytkin sekaisin. Mutta hyvällä tavalla sekaisin.
“Ah, kiitos neidit. Erittäin ystävällistä”, James sirkutteli Lilyn ystäville, jonka jälkeen hän käveli Lilyn luo nurkkaan, jossa sijaitsi iso peili. James katseli Lilyä ja hänen mekkoaan hetken vienosti hymyillen. Lily katseli tulevan miehensä kasvoja. Hän näkisi nuo samat kasvot joka päivä hänen loppuelämänsä ajan. Hän silittäisi miehensä vaatteet. Pesisi pyykkiä. Tekisi lapsia hänen kanssaan. Halusiko hän sellaisen elämän?
“Noh, olet sinä joskus paremmaltakin näyttänyt”, James tokaisi ja kohautti olkiaan.
Lily naurahti. “Kuule Potter, senkin kelmi, pidä suusi kiinni ja kampaa tukkasi.”
“Äh, sinä tiedät ettei sille voi tehdä mitään”, James sanoi ja painoi tukkaansa hieman kädellään alas, sen kuitenkaan mitään vaikuttamatta. “Eli siis ota minut ja hyväksy oikutteleva tukkani tai sitten hylkäät ja löydät miehen jolla on maailman sileimmät hiukset.” James sanoi ja iski silmää.
Lily näytti miettivältä ja siristi silmiään. “Hmm. Tätä täytyy miettiä. Äh, olkoon. Säälin sinua ja tukkaasi, joten tyydyn niihin.” Lily pyöräytti silmiään.
“Vai sillä lailla”, James naurahti ja kaappasi Lilyn syleilyyn. Ja siinä Jamesin sylissä Lily tiesi. Kyllä, hän halusi juuri sen elämän. Hän halusi nähdä vain Jamesin kasvot joka aamu herätessään ja hän halusi tehdä lapsia miehen kanssa. Monta, jos hyvä tuuri kävisi.
“En ole koskaan tavannut kauniimpaa naista kuin sinut.” James kuiskasi Lilyn korvaan. Lily irtautui Jamesin halauksesta sen verran, että pystyi antamaan suukon miehelle. James hymyili ja sanoi:
“Tule jo naikkoseni, mennään naimisiin.”
