Author: maisamiisa
Title: Herkkä jätkä
Rating: K-11 niinku varmuuden vuoks ihan
Pairing: Aleksi/"sinä"
Genre: teinipoikaslash jossain määrin, ehkä fluff.
Disclaimer: omistan hahmot, keep ur hands off them, ja biisi, jota kuuntelin tätä kirjoittaessa, on Zen Cafén Herkkä jätkä, joka myös antoi tälle nimen.
A/N: onko nää vähän neitejä tai jotain?
Mitä minä haluan sinulle sanoa?
Sinä olet luuseri. Sinä et osaa. Sinä olet taidoton tossu, liian kulunut käyttämiseen, liian huono mihinkään. Se selittää kaiken, sen, että sinua inhotaan koulussa, sen, että perääsi huudellaan käytävillä. Sinä esität, että et välitä, mutta minä tiedän paremmin, minä sinut sieltä vessasta löysin, kun sinä makasit kädet pytyn päällä ja yritit ilmiselvästi itsesi tappaa. Minä sinut sieltä pois toimitin, minä revin t-paitasi ranteiden ympärille, minä soitin sinulle ambulanssin, näytit silloin olevan vähän huonossa kunnossa. Se olen minä, jota sinun pitäisi kiittää siitä, että päätät koulusi tänään, huonoilla arvosanoilla ja amikseen päätyen, vaikka halusit lukioon. Ei alle seiskan keskiarvolla lukioon mennä, sinä tiedät sen, ja silti et jaksanut kiinnostua kasi- etkä ysiluokalla mistään, vaikka oposi sinua yritti patistaa, hän tiesi, mihin sinä pyrit.
Minä lopetan kouluni samaan aikaan sinun kanssasi, kevätjuhlassa meidät ysiluokkalaiset hyvästellään, kuudesluokkalaiset laulavat meille, ja itse kunkin mielessä piilee epäilys omiin taitoihin, kauhunsekainen odotus tulevasta, ja varmasti jokaisen päätä jyystävät ajatukset parhaassa – tai pahimmassa – tapauksessa ekaluokalta asti seuranneista kavereista eroaminen, kun toinen pääsi ammattikouluun, toinen kirkkaasti urheilulukioon. Itse kukin on huolissaan jostakin, eikä kukaan silti sano toiselle pienintäkään lohdutuksen sanaa.
Sinä istut vieressäni, et näytä viihtyvän jotakuinkin siisteissä vaatteissasi, nyit vähän väliä kauluspaidan kaulusta. Jokin ylempi voima, äitisi varmaan, on pakottanut sinut laittamaan sen päällesi, mutta farkuista et ole luopunut. Näytät tuskastuneelta, huomaan sen silmäkulmastani. Katsot suoraan eteenpäin, et näytä kuuntelevan salin etuosasta kantautuvaa pientä kimitystä, joka on olevinaan jäähyväislaulu meille. Mietin, mitä ajattelet, mutta en tiedustele. Ethän sinä ole luokallanikaan, vaan b:llä, minä a:lla.
Kun nimesi sanotaan, ponnahdat nopeasti ylös tuolistasi, kävelet keinahdellen salin etuosaan ja saat käteesi kirjekuoren, kurkistat sisään. Todistuksesi on ilmeestäsi päätellen ihan riittävän hyvä, sen verran minäkin osaan lukea vain pienesti ilmehtiviä kasvojasi. Totta kai minä osaan lukea kasvojasi. Kun sinä istut takaisin viereeni, otan omani käteeni, tiiraan taas pientä kahdeksikkojen pinoa, joka saa minut hymyilemään. Täydellistä.
Juhla kestää vielä vartin, rehtori puhuu jotain turhaa, se on sanahelinää korvissani. Minullekin alkaa tulla kuuma, koko koulu on ahdettu yhteen liikuntasaliin, ja ulkona on vuorokaudenaikaan – kello taitaa olla jopa puoli kymmenen – nähden uskomattoman lämmintä jo, vaikka onkin kesäkuun ensimmäinen päivä.
Lopulta kuitenkin koittaa hetki, jona me pääsemme ulos ovesta. Minä en jää kaipaamaan vanhaa kouluani, odotan innolla uutta vaihetta elämässäni. Ei tule ikävä varmaan ketään, ja kun lähden kävelemään kotia päin, useampikin tuttu tai vähemmän tuttu kyselee paperin numeroita. Kerron lähes kaiken olevan sitä perushyvää kahdeksikkoa, ansaitsen parit hyväksyvät taputukset selkääni, jatkan matkaani kaikessa rauhassa. En vastaa, kun minulta kysytään, lähtisinkö illalla rannalle, en millään jaksaisi toistaa mitään niin amerikkalaista kaavaa, joka on tutuksi myös Suomessa tullut. En pidä amerikkalaisista, amerikkalaisista tavoista tai amerikkalaisista brändeistä.
Näen sinut illalla, kun maleksin ympäri kotikaupungin katuja. Koko kaupunki tuntuu nukkuvan tai lähteneen rannalle juhlimaan koulujen loppumista, tuntuu siltä, että sinä ja minä olemme ainoat, jotka eivät ole lähteneet mihinkään. Sinä kävelet kotikadullani vastaan, ja meinaan ensin kävellä ohitsesi, mutta sinä pysähdyt ja tervehdit. Kummissani minä vastaan sinulle moit, en usko, että sinä edes tiedät nimeäni, miksi sinä minua tervehdit? Sinä lähdet kävelemään rinnallani, pysyttelemme hiljaa.
Kysyt, millainen paperi minulle tuli, vastaan samoin kuin kaikille muillekin, että kaseja täynnä. Sinä kerrot lähteväsi amikseen, kysyt, mihin lukioon minä menen. Vastattuani kysyn, mitä sinä alat lukea amiksessa, sinä et suostu kertomaan. Samapa se minulle on.
”Aleksi, mennään tonne”, sinä sanot ja osoitat leikkipuistoa, jonka ohi olemme juuri kävelemässä. Ihmettelen, mistä tiedät nimeni, mutta en kuitenkaan sano ääneen mitään, vaan seuraan sinua, kun hyppäät keveästi aidan yli. Minä pääsen vielä helpommin, seuraan sinua istumaan keinuun.
Katsot suuren ja vanhan vaahteran oksia, ne ovat kauniita, vihreitä. Sinä hymyilet etäisesti minulle, kun totean sen ääneen.
”Oletko sä koskaan kiivennyt tonne?” sinä kysyt, ja minä kiellän. Sinä kysyt, haluaisinko yrittää, virnistät haastavasti. Minä olen aina pitänyt haasteista, minä päätän heti kiivetä vaikka latvaan, jos sinä niin minut haastat tekemään. Nousen keinusta, kävelen puulle ja lasken kädet alimmalle oksalle. Aikamoisia ponnistuksia se vaatisi, mutta kyllä minä siihen pääsen, pian istun jalat molemmin puolin puuta. Varovasti nousen seisomaan, kiipeän aina vain ylemmäs, ja sinä seuraat minua, kevyesti.
Sinä seisot toisella puolella vaahteran runkoa, minä tiirailen lehtien välistä muualle. Totean, että on aika jännää, että meitä ei voi nähdä, mutta me näemme kaiken, ja sinä myöntelet. Sanon, että voisin tehdä täällä mitä tahansa, voisin suudella sinua, eikä kukaan sitä koskaan saisi selville, ja siinä vaiheessa sinä menet hämillesi. Mietin, loukkasinko sinua.
”Ei, et sä”, sanot ja virnistät. ”Et sä kyllä uskaltaisi.”
”Mitä, suudella sua vaahterassa? Ja miksen?”
”Sä olet poika, Aleksi.”
”Mä olen saattanut huomata sen, että mä olen poika.”
”Mäkin olen poika.”
”Uskomaton huomio.”
”Eikö sua ole kasvatettu pelkäämään homoja?”
”Ei”, mä pudistan päätäni, ”olisiko pitänyt?”
”En mä niin sanonut”, sanot ja naurat hiljaa. ”Mutta et sä silti uskalla.”
”Odota vaan”, mä uhkaan nauraen. Kanssasi on helpompi olla, kanssasi ei tarvitse jauhaa paskaa jostain ihan turhasta, vaan sinun kanssasi voi olla sitä mitä olen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
”No ihan varmasti odotan.” Nostan varovasti jalkani oksalle, joka on välissämme, kokeilen, kestääkö se minut. Tietenkin se kestää, astun sille kokonaan, niin että kasvosi ovat vyötäröni korkeudella. Puun rungosta kiinni pidellen kyykistyn ja suutelen huuliasi, ehkä pidempään kuin oli tarkoitus, tai ehkä tasan niin pitkään, tai ehkä liian lyhyesti. Sinä et liikahda mihinkään, toinen kätesi lepää edelleen rentona alhaalla, toinen pitää puusta kiinni, ettet putoaisi. Minä roikun molemmin käsin kiinni puussa, ja kun jalkani alkavat puutua, nousen takaisin normaaliin pituuteeni. Sinä katsot minua alhaaltapäin, minä ihmettelen ilmettäsi, se on säikähtäneen innostuneen suloinen.
”Kannattaisko meidän ehkä lähteä alas täältä?”
”Ehkä joo”, myönnät, ja lähdet edellä kapuamaan alaspäin. Minä seuraan perässäsi, ja hyppään aivan perässäsi maahan, laskeuduin nopeammin. Olen kai arvioinut väärin jalkojeni kantovoiman, sillä pyllähdän selälleni hiekkaan. Sinä katsot minua etäisesti hymyillen, mietin, miksi sinä hymyilet aina niin. Se, että et naura, tekee kuitenkin minuun vaikutuksen, ja kun sinä ojennat kätesi auttaaksesi minut ylös, tartun siihen.
”Sä oot ihan hiekassa”, sanot tarkastellessasi minua. ”Putsaanko?”
”No kuule putsaa.” Alat pyyhkiä käsilläsi valkoisen t-paitani selkää, etenet pikku hiljaa alemmas, ja kun pyyhit hiekkoja farkuistani, tunnen, että kosket mahdollisimman vähän, mikä saa minut miettimään, miksi. Minä tunnen poikia, jotka ilman vaikeuksia nipistelevät toisten poikien takamuksia, ja ovat silti umpiheteroita. Se vain on hauskaa, mutta ehkä sinä et ole sellainen.
”Kiitti”, sanon, kun saat minut jotakuinkin puhtaaksi hiekoista. Käännyn seisomaan sinuun päin, sinä hymyilet kokeilevasti minulle, ja minä vastaan hymyysi. Sinun hymysi, pehmeän lämpimäksi taittunut kesäloman viimeinen ilta – se on jotain, mistä en haluaisi koskaan luopua.
Jos olisi aavistuksenkaan kylmempi, minä en ehkä toimisi näin. Jos sinun ylitsesi ei lentäisi vaahteraan pysähtyvä, iloisesti laulava lintu, jota en tunnista, en ole koskaan tunnistanut lintulajeja, en ehkä katsoisi ensin ylöspäin, ja sitten silmiisi. Jos juuri nyt ei tuulisi pöllyttäen hiekkaa ympäriinsä, en ehkä astuisi sinua lähemmäs. Tai ehkä sitä vain ei ole mahdollista jättää väliin. Miten vain, minun ei tarvitse mitenkään osoittaa sinulle, mitä minä haluan, sinä olet fiksu, ja ymmärrät itsekin, sinä osaat tulkita ilmeeni. Sinä astut varovasti lähemmäs, minä en estele. Sinä pidät edelleen katsekontaktia yllä, kun kumarrut aavistuksen lähemmäs, sitten vielä vähän enemmän.
Huulesi kohtaavat huuleni, sinä maistut piparminttujenkiltä. En tule varmasti koskaan myöhemmin enää syömään sitä purkkaa, minä muistan sinut siitä liian hyvin.
Sinä et ole kokenut suutelija, en minäkään. Hapuilet vielä pahemmin kuin minä, tartut ranteeseeni, kierrät toisen kätesi niskaani. Leikit niskahiuksillani saaden minut värähtämään, ja silloin tajuan taas, missä olen ja kenen kanssa.
”Ootsä hullu?” kirkaisen sinulle. ”Ootsä joku saatanan homo?”
”Mä mikään homo olen”, sinä huokaat.
”Mut”, minä aloitan, mutta en jatka. Sinä lasket katseesi nopeasti hiekkaan, puna hiipii poskipäillesi, samoin kuin minun, ihan varmasti. Katseeni seuraa sinun katsettasi, minä irvistän hiljaa itsekseni. Tässä me seisomme, leikkipuistossa, punastellen, ja punastuksen syy leijuu meidän molempien yllä raskaana pilvenä, vaikka muuten on valoisaa.
Minä en kysy mitään, minä en sano mitään, et sinäkään. Pelkkä maahan tuijottelu alkaa ahdistaa, se pakottaa lähtemään liikkeelle. Minä en halua nähdä sinua. Minä en halua katsoa sinua, minä en halua ajatella sinua. Minä en ymmärrä, miksi se vaikuttaa minuun niin vahvasti. Sinä olet kuitenkin vain sinä.
Joku voisi väittää, että sinä yhtenä marraskuun päivänä, jona minä revin sinun t-paitasi koulun vessassa, meidän välillemme syntyi side. Minä huomasin sinut aina, en esimerkiksi teidän luokkalaistanne silmälasipäistä, pisamaista poikaa, vaan minä huomasin sinut. Ehkä siksi, että minä olin nähnyt sinut siinä tilassa, ehkä siksi minä osasin aina huomata sinut, kun olit paremmissa voimissa.
Minä jätän sinut seisomaan yksin keskelle leikkipuistoa, ajatukset erityissiteestä päässäni risteillen. Minä painelen puolijuoksua ulos portista, en pysähdy avaamaan sitä, vaan hyppään yli, ja kompuroin hieman toisella puolella laskeutuessani. Maa on siinä kohtaa epätasainen.
Minä yritän estää itseäni vilkuilemasta sinua olkani yli, ja ehdin puiston läpi kulkevan polun alkuun, ennen kuin tahattomasti vilkaisen sinua. Sinä seisot edelleen samassa kohdassa, johon minä jätin sinut, mutta enää et tuijota maahan, vaan suoraan minuun. Viidentoista, ehkä parinkymmenen metrin välimatkasta huolimatta sinun katseesi pakottaa minut pysähtymään, en ymmärrä sitä yhtään. Minä en ole koskaan uskonut sellaiseen, katseen pysäyttävään voimaan, mutta silti minä jumitun taas paikoilleni, kun sinä tuijotat minua. Minä näen hymyn kasvoillasi, kun sinä kävelet hitaasti leikkipuiston aidan luokse, hyppäät vähän haparoiden yli, katsot tietä ylittäessä molempiin suuntiin, astelet yli, lähestyt koko ajan, enkä minä voi lähteä. Sinä tuijotat herkeämättä, ja näytät suunnattoman tyytyväiseltä itseesti.
”Anteeks”, sinä sanot minulle. ”Se ei ollut tarkoituksellista.” Sinä seisot edessäni, hymyilet edelleen jähmettävästi, mutta minä riistäydyn irti otteestasi.
”Ei se mitään”, minä sanon, enkä tarkoita sitä. Kyllä se mitään. Sinä suutelit minua juuri äsken, kahdesti. Ihan kuin yhdessä, vaahterassa vaihdetussa suudelmassa ei olisi riittävästi pahaa. Kieltäydyn muistamasta, että minä itse sitä ehdotin.
Sinä seisot hitusen vaivautuneena edessäni, haen epätoivoisesti keinoa päästä ulos tilanteesta. En voi mitään kiusaantuneisuudelleni sinun seurassasi. Sinä seisot paikoillesi, työnnät kädet taskuihin, alat huojua hitusen.
Arvaamatta sinä vedät kätesi taskuista, ja asetat ne salamannopeasti poskilleni. En ehdi enkä kykene reagoimaan mitenkään, vaan annan sinun suudella minua vielä kerran nopeasti huulille, ja yhtä nopeasti kuin kosketus alkoi, se myös päättyy. Sinä hymyilet kerran, sanot, että nähdään vielä, ja sitten sinä olet poissa, ja jäljellä olen vain minä ja keväiset puiston puut.
Ihan varmasti nähdään.
A/N: ja kommentit olis <3
