Reservoir Dogs: Herää, Freddy / korkeintaan K11

[Limestone]

Kirjoittaja Limestone
Fandom Reservoir Dogs
Paritus Freddy (mr Orange) / Larry (mr White)
Tyylilaji Draama, angst, romantiikka (?)
Ikäraja K11, enemmän tai vähemmän, we'll see
Disclaimer Kyseisen elokuvan ja käsikirjoituksen luoja Quentin Tarantino omistaa nämä hahmot joilla minä nyt satun leikkimään. Suosittelen tutustumaan leffaan.
Yhteenveto Nuori mies Freddy, joka uinuu ikuista unta, joka tahtoo hylätä todellisuuden ja elää unelmissaan. Hölmö mies joka otti riskin ja uskalsi rakastua.

A/N Nyt matkin omaa muruani ja omistan tämän ihanalle tyypille nimeltä Tuhka L., joka on ihan paras tyyppi maailmassa (ooh, mitä ylistystä ), vaivautuu lukemaan jokaisen tekstin ja joka innoittaa kirjoittamaan aina vaan lisää (Larry/Freddyä), ja jonka kanssa meikäläisellä on pelottavan paljon yhteistä.

No niin, viimein pistin alulle tämän pitkään mielessä vaivanneen idean. Tarkalleen en tiedä montako osaa on tulossa, varmaan pysyn kuitenkin alle viidessä. Koitan lisäillä näitä osia aika tiiviillä tahdilla.
Tarinoita Freddyn näkökulmasta ja ajatuksista ennen kyseisen elokuvan ryöstöä ja myös samaiselta päivältä. Katsotaan mitä siitäkin seuraa.

Herää, Freddy
Nuori mies Freddy, joka uinuu ikuista unta, joka tahtoo hylätä todellisuuden ja elää unelmissaan.
Hölmö mies joka otti riskin ja uskalsi rakastua.

Ne katseet
   Heräät ja muistat kuinka mukavaa se oli. Ja tiedät ettei se saisi tuntua mukavalta.

Säpsähdys. Nopeasti avatut silmät. On vielä hämärää. Kaksi sekuntia, muistot palaavat. Hitto, hän muistaa. Eilen oli ollut ihmeellinen ilta.
Freddy oli pelännyt kuollakseen. Oli ollut lämmin, ahdistavan normaali ilta Los Angelesissa. Sellainen ilta jolloin Freddy olisi voinut olla juomassa pari lasia jonkun työkaverin kanssa. Mutta hän oli aivan toisenlaisessa seurassa aivan toisenlaisessa paikassa. Kolme rikollista. Mauttomasti valaistu Gardena-baari. Ilta oli ollut Freddyn showtime, hänelle oli tullut mahdollisuus soluttautua, esittää tarinansa kolmelle miehelle. Joe, Eddie ja mr. White. Freddy tunsi pistoksen raskaanoloisessa päässään. White. Hän oli se tyyppi ketä Freddy oli ajatellut, jonka kanssa oli jutellut, nauranut yhdessä. Aivan, eilen oli ollut ihmeellinen ilta. Mr. White oli saanut Freddyn rentoutumaan sillä tupakankäheällä naurulla ja hyvillä vitseillä ja jutuilla joista Freddyn ei kuuluisi olla kiinnostunut muuta kuin poliisina. Freddy tykästyisi mieheen ilmankin niitä mielenkiintoisia tarinoita, mutta ne silmät, kauniit hopeiset silmät jotka olivat nähneet niin paljon maailmaa. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että ne silmät olivat luoneet muutaman ylimääräisen katseen häneen. Ainakin hän toivoi niin.

Freddy ei voinut käsittää, ettei ajatellut peitetyötään ollenkaan. Sen pitäisi, sen nimenomaan pitäisi olla hänen mielessään, mutta hän ajatteli jotain milwaukeelaista (tämänkin Freddy muisti vasta äsken, hän oli jutellut Brewersin joukkueesta Whiten kanssa, aivan, se oli liittynyt johonkin rikolliseen, tietysti) miestä ja tämän onnettoman ihania silmiä joihin Freddy tahtoi salaa hukkua.
Hän oli idiootti, menisikö hän raportoimaan jonkun häntä reippaasti vanhemman rikollisen silmistä? Hänen täytyi siirtää ajatuksensa eilisillan muihin tapahtumiin.
Joe, Joe oli kai vakuuttunut, Freddy ei tiedä, hän ei kyennyt lukemaan sitä pokerinaamaa savupilven takana. Eddie, hitto, se mies aavisti. Enemmänkin. Nice Guy Eddie oli kyseenalaistanut Freddyn tarinaa eikä selkeästikään pitänyt Freddystä. Eddiellä oli kunniaa tavoittelevan pojan vaisto, näin Freddy oli ajatellut. Ja White. Taas, taas Freddy ajatteli sitä valkoiseksi nimettyä mysteerimiestä. Freddy on sekaisin, tämä mies sekoitti pään. Mies antoi olettaa niin paljon, luvata kaikkea niillä katseilla - katseilla joiden Freddy toivoi olevan uteliaisuutta suurempaa - ihan vain saadakseen Freddyn pettymään. Aivan kuin seireeni kutsuu lähemmäksi lumoavalla laulullaan ihan vain ajaakseen ihailijansa tuhoon. Kuin Larry sanoisi olet hyvä tyyppi, kyllä vain, mutta hei, ei sittenkään, ei tässä tilanteessa, ei tässä elämässä, ei nyt.
Whitessa on jotain salaperäistä, hän on kirjekuori jota ei saa avata, josta ei saa olla kiinnostunut.

Mitä hän muisti ajatuksistaan ennen nukahtamista, hän oli helpottunut. Hänen ensiesityksensä oli mennyt kai hyvin lukuunottamatta Nice Guy Eddien epäilyjä. Ehkä tämä homma ei olisikaan umpikuja niin kuin hän oli pelännyt. Hän voisi onnistua, saada rosvot kaltereiden taakse ja huokaista helpotuksesta, sanoa hei hei niille seitsemälle miehelle jotka jäisivät katkerasti manaamaan toisiaan ja Freddyä.
Niin sen haluttiin menevän ja niin se ei koskaan menisi. Koska Freddy on peloissaan ja yksinäinen, koska Freddy tahtoo löytää jonkun jolle kertoa muttei paljastaa. Koska Freddy luulee olevansa helpottunut (ei, hän on peloissaan) ja hereillä, tilanteen tasalla (ei, hän on hukkumassa unelmien jokeen, hän on rakastunut, ja tämä poika ei tätä vielä aivan kykene myöntämään).

Freddy, losangelesilainen poliisi joka luulee olevansa tietoinen tilanteestaan, nousee ylös matalasta sängystään kelaten mielessään mr. Whiten silmäyksiä.

[Limestone]

Ne ajatukset
   Nyt ymmärrät, se tunne mikä sinua on piinannut päiviä on saanut nimen. Olet herännyt rakkauteen, niin, olet noussut pinnalle vedestä, saanut haistaa sireenien lumoavan tuoksun. Rakastunut.
 
Helteinen ilta, aurinko yrittää pilkottaa varaston pölyisten ikkunoiden läpi. Matala ääni, vanha liitutaulu ja siihen piirretty suunnitelma, jota toisteltaisiin ja toisteltaisiin kunnes miehet oppisivat sen perinpohjaisesti. Freddy ei ole Freddy nyt, hän on mr. Orange, mies jota ei arvosteta ja ajatellaan mitättömäksi pikkuvarkaaksi. Mutta Orange pysyy hahmossaan, yrittää pitää tarinan koossa eikä rappeutua. Hän keskittyy - tai ainakin esittää keskittyvänsä - Joen puheeseen, ja totta puhuen hänen mielensä käy alitajunnassaan kiivasta sotaa siitä mitä Orange ajattelee ja tuntee. Joe puhuu jotain pojalleen, kunnianhimoiselle Eddielle, ja siinä lomassa Orange luo nopean silmäyksen mr. Whiteen, jonka karkean kauniiden kasvojen silmät (tämä ajatus on yksi syy miksi Orangen pää on räjähtämässä) ovat luoneet hieman välinpitämättömän mutta keskittyneen katseen isän ja pojan keskusteluun. Katso Orangea, White, sitä hän tahtoo kuollakseen.
Mr. Blonde kommentoi jotain asiaan, Orange kuulee muutaman satunnaisen naurunpätkän varastossa. Mikään niistä ei kuulu Whitelle, mistä hän on jollain kummalla tavalla erittäin tyytyväinen.

Ja silloin se tapahtui, nyt se tunne, se ajatus tuli. Mr. White oli kiehtova ihminen, josta löytyi elämänhalua ja -haluttomuutta, joka loi täynnä elämää olevia tyhjiä katseita, jotka monet näkisivät kylminä, mutta jotka Orange vastaanotti lämmöllä. White oli tuhansien kontrastien mies, josta löytyi jotain aivan erilaista ja uniikkia. Kaiken tämän Orange löysi katseista, satunnaisista kommenteista ja käyttäytymisestä, mitä seurasi tarkkaan, hupsu poika.
Mutta jes! Sota oli ohi, sota oli voitettu, rakkaus oli voittanut, se oli hienoa ja se oli säälittävää. Orange oli tehnyt niin kuin tuhannet, miljoonat muutkin ja rakastunut, ei, hän oli myöntänyt rakkautensa, päästänyt sen sisäänsä. Sen kaiken hän ymmärsi niin säälittävän yksinkertaisesta asiasta, ihan vain kun Whiten nauru ei ollut ollut läsnä.

Mitä väliä vaikka White ei kykenekään lukemaan Orangen ajatuksia? Ei hänen tarvitse tietää. Mitä väliä jos heille ei koskaan kehitykään mitään? Orange voisi aina elää unelmissaan, luoda elämää suuremman tarinan, ihan sama, White teki Orangesta onnellisen pelkällä olemassaolollaan.
Mutta entä jos siitä todellakin kehittyisi he, entä jos Orange voisi värittää satumaailmansa todeksi? Siitä hän haaveilisi ja haaveilisi, hukkuisi mahdottomien unelmien jokeen, yrittäessään sukeltaa suuriin mahdollisuuksiin.

Tapaaminen loppui, Orange löysi itsensä jo avaamassa asuntonsa ovea. Nyt hän sai taas olla Freddy, uudistunut Freddy. Hänellä oli erikoinen olo, puhdas ja rehellinen olo. Hän eli rakkauden hyviä hetkiä, niitä joita ihmiset säilyttävät sydämessään. Niitä hän muistelisi huonoilla hetkillä ja ne saisivat aina hymyn hänen huulilleen. Ensimmäisen kerran elämässään hän eli siinä hetkessä, ja hän oli suunnattoman onnellinen eikä hän jaksanut pelätä. Aina kun hän vilkaisi Whiteen hänelle tuli turvallinen olo, ja se oli naurettavaa. Poliisi tunsi olonsa hyväksi rikollisen seurassa.

Freddy kaatui sohvalle, sulki silmänsä, nauroi. Freddy nauroi! Teki jotain mitä kukaan hänen työkavereistaan ei olisi voinut uskoa tässä tilanteessa. Vielä vähän aikaa sitten se olisi voinut olla hermostunutta, pelokasta naurua mutta nyt se oli puhdasta ja vapaata.

Makasi siinä halvalla sohvalla, nukahtaisi onnellisesti ja heräisi onnellisena. Freddy. Pahaa-aavistamaton. Rehellinen, rakastunut. Herännyt ja nukahtanut. Onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

A/N No niin, toinen osa, toinen herääminen. En sen kummemmin rupea tähän hölisemään, lukekaa ja nauttikaa ja kärsikää ja niin edelleen.

[Limestone]

Ne lupaukset
   Lupaa, lupaa, laula hänelle laulu, lupaa parempi huominen, anna pojan uskoa, käske hänen uskoa, koska se on totta ja kaikki kääntyy parempaan päin.

Miehiä kulkee hänen ohitseen ovesta sisään, Orange sulkee silmänsä ja hengittää syvään.
Ja hän avaa ne, mutta nyt mr. Orange on kuollut, Freddy on palannut ja Freddy on peloissaan. Kaikki on punaista, kuuluu huutoa, käsi pitää kättä.
"Et sinä kuole."
Freddy ei usko, ei ikinä. Larry (Larry! Se on taianomainen nimi, karu krapulainen talviaamu ja hymyillen laskeutuva aurinko, se on Larryn nimi, se on juuri hänen) ei voi luvata, lupauksia ei voi pitää, hän sanoi ne vain saadakseen Freddyn hiljenemään, ei hän voisi välittää hänestä. Kaiken pitäisi olla ohi, kaikkien pitäisi olla hiljaa. Pelko on kauheaa, sitä ei tahdo kokea yksin. Eikä Freddy ole yksin, hänellä on Larry, mies jota rakastaa ja mies joka rakastaa häntä hänen mielikuvitusmaailmassaan (ja todellisuudessakin, Freddy ei vain tiedä).

Se automatka on ikuinen, ihan varmasti, ikuisuus jolla kuitenkin on jollain hassulla tavalla loppu. Ja pian Freddy löytää itsensä vinkumassa varastossa, ja hän pyytää jotain mistä oli haaveillut niin kauan eikä koskaan uskonut pyytävänsä sitä tässä todellisessa maailmassa:
”Voisitko pitää minua sylissä?”
Larry vastasi myöntävästi, Larry piti Freddyä sylissä, se oli niin ihanaa, se oli uskomatonta.
”Pelkää vain, olet ollut tarpeeksi rohkea yhdelle päivälle.”
Kunpa tietäisit, Larry, kunpa vain tietäisit.
”Sinä et ole vittu kuolemassa, pian olet kunnossa.”
Ja he katsoivat toisiaan silmiin, jotain mitä Freddy oli aina tahtonut tapahtuvan. Kun vihreä kohtasi hopean, maailma syttyi tuleen, lunta satoi, vesi liplatti, sielu karkasi. Miksi ihanat asiat tapahtuivat kaaoksen keskellä? Onnea onnettomuudessa.

Musertava luovuttamisen tunne valuu hänen sisälleen kuin sula rauta, Freddy tajuaa, Freddy herää kuoleman tajuamiseen, hän ei selviäisi. Larry ei kyennyt pitämään lupaustaan, johon Freddy oli uskonut kielloista huolimatta.

Freddy kärsii ja tahtoo ensimmäistä kertaa elämässään kuolla, koska nyt hän oli onnellinen ja saanut katsoa Larrya suoraan silmiin.


Ne sanat
   Siinä sinä nyt olet Freddy, rakastamasi miehen sylissä, paikassa johon olit uneksinut pääseväsi. Nauti nyt, niin kauan siitä haaveilit, nauti. Ihan sama kuoleeko joku pian, ihan sama vaikka joku huutaisi. Saitte nyt luvan olla Freddy ja Larry, nyt voitiin sanoa te.
Tähän ollaan tultu, lapsuuden kesän pyssyleikeistä olet kiivennyt ylös kunniaan ja ylpeyteen, kuolemaan kuolevan miehen syliin. Tätä halusit ja tämän sait, enemmän kuin uskoit olevan mahdollista.Olit saanut mahdollisuuden värjätä haavemaailmasi kauniiksi, tahtoisit luoda sille kauniin lopun ja siihen saat mahdollisuuden. Ehkä ette koskaan pyörittäisi rulettia Las Vegasissa tai näkisi Vapaudenpatsasta tai ihailisi länsirannikon merta, mutta teillä on toisenne loppuun saakka.
Mutta mikä meni pieleen, kuka kertoi mitä, mikä sai toisen rakastumaan. Niin paljon kysymyksiä ja niin vähän aikaa. Äh, Freddy, olisitpa jossain muualla. Terveenä, fiksuna, rakastumattomana. Jossain missä tajuaisit ettei mikään mennyt pieleen. Mitään ei tarvitse katua.
Mikset kertoisi hänelle, Freddy rakas, eihän hän välitä sinusta. Hänen silmissään olet nuori ja hölmö, täysi amatööri. Ei hänellä ole aavistustakaan kuinka paljon janoat hänen katseitaan. Tee se, Freddy, revi itsesi irti peitehommasta, sano vain kaksi sanaa.

Hitto Freddy, ehkä nyt on aika, kuulitko mitä hän sanoi? Joutuisitteko vankilaan, niin, hän joutuisi. Kerro Freddy, ole kiltti, kerro! Hän ansaitsee sen vaikkei sinusta välittäisikään, koska sinä olit häntä ja kaikkia muita huijannut. Hänet olit saanut sen takia elämääsi ja sen hän ansaitsi tietää. Simppeli homma, jokainen osaa sen, lausu kaksi huteraa sanaa, siinä se. Tee se rakkautesi takia.

"Olen kyttä."

Nuo sanat jotka olivat säälittävän yksinkertaiset, kuuluivat kilometrien päästä, ne eivät olleet totta, ne eivät voineet olla mutta silti ne niin hyvin sattuivat olemaan. Kilometrien päästä ne kuuluivat ja heidän edessään ne nyt tanssivat pilkaten.

Freddy katsoi Larrya, Larry tajusi kaiken. Se katseenvaihto kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tai miljoona kuvaa. Freddyn olisi pitänyt kertoa aikaisemmin, ihan sama vaikka Larry olisi satuttanut sanoilla, mutta ilman kertomista Larry ei olisi saanut mahdollisuutta herätä ja myöntää rakkauttaan itselleen.
Freddy pyysi anteeksi, ei hänen tarvitsisi, ilman hänen rohkeuttaan (tai ylpeyttä tai mikä ikinä oli saanut hänet lähtemään siihen mukaan) he eivät olisi koskaan tavanneet. Ja Larry pyysi anteeksi, anteeksi ettei ollut koskaan sanonut mitään, anteeksi ettei ollut antanut heille kahdelle aikaa, anteeksi että oli antanut Freddyn ymmärtää ettei välittänyt miehestä pätkän vertaa. Mutta ei hänenkään tarvitsisi pahoitella, koska ikuisuus oli edessä ja siellä aikaa olisi loputtomiin.

Nyt he viimein saivat rakastaa toisiaan, he olivat toistensa, tasavertaisina. Ei ollut Joeta, ei ollut arvokkuutta eikä kunniaa, ihana tyhjyys. Likainen ja verestä punainen varasto on heidän. Heidän oli pitänyt tappaa ihmisiä päästäkseen tähän, ja päästäkseen pidemmälle ehkä pitäisi vieläkin.
Tämän hetken he kuitenkin nauttivat.
Tämä on se hetki kun he ovat rehellisiä toisilleen, saavat rakastaa ja haaveilla siitä mitä heistä olisi voinut tulla. Niin, ehkä huomenna he eivät voineetkaan ajaa joelle kauas ongelmista, eivät voineetkaan laulaa niitä 70-luvun hittejä ja nauraa toistensa tupakankäheille ja kauneille äänilleen. Heidän rakkaudelleen ei olisi enää aikaa, juuri kun se oli saanut mahdollisuuden alkaa. He olisivat voineet pyörittää rulettia Vegasissa, nähdä Vapaudenpatsaan, kävellä käsi kädessä länsirannikon lämpimässä aallokossa, mutta ei nyt, ei tässä elämässä.

Maaliviiva häämöttää ja elämä jaksoi silti olla vaikeaa, hemmetti, mutta eihän kukaan muukaan ole elämän ihmeellisestä polusta selvinnyt?
Eikö olisi helpompaa aloittaa kaikki alusta? Pum pum ja pöytä olisi taas puhdas.

He ottavat riskin, se on uskomattoman helppoa, Larry laukaisee. Luoti ajaa heidät ikuiseen uneen josta ei herätä, he voisivat kahdestaan uinua ikuisesti. Kaksi erittäin erilaista miestä, kahdelta eri sukupolvelta, kahdesta eri maailmasta.
Freddy, mies, melkeinpä poika, joka oli pelännyt, ollut sokea ja rakastunut, luonut ihmeellisen maailman ja saanut hetken elää sitä todessa, hurmioon langennut mies.
Larry, mies joka oli kokenut ja saanut eteensä jotain upouutta, rakastunut, tajuamatta että se voisi olla molemminsuuntaista.
Virheiden avuilla he olivat toisensa löytäneet, virheiden takia heille niin vähän jäi aikaa.

No, Freddy, hyvästi, sielusi sinut jättää, sisällesi jää vain jokin pieni osa joka sitä miestä rakastaa. Olit rohkea, olit pelkuri, olit yksi miljoonista joka rakastui. Mutta rakkautenne oli ainutlaatuista, muista se, Freddy. Rakkautta on ilman vastakaikuakin.

Paljastit, sanoit kaksi sanaa jotka eivät jossain toisessa maailmassa liittyisi mitenkään rakkaudentunnustukseen. Kerroit vain mitä olet, mutta sille miehelle se oli sama asia kuin "rakastan sinua".

Miksi juuri sinulle kävi näin? Koska elämä on yhtä suurta näytelmää ja rakkaus käsikirjoittaa sen tavalla tai toisella. Se tulee jokaisen tielle jollain tavalla.

A/N 2 Niin, loppu. Mitäpä sen kummempia kirjoittamaan, loppu on todella sekava näin omasta näkökulmasta, jotain synkkää mielen perukan tuotosta.