Nimi: Tuulien meri
Kirjoittaja: Id'Miryam
Beta: ei ol
Ikäraja: sallittu
Genre: angst?
A/N: Tällainen siis pälkähti tänään mieleeni. Kirjoitettu ehkä tunnissa tai puolessatoista ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Pitkä tämä ei ole, eikä ollut tarkoitus ollakkaan. Kirjoitusvirheitä ei pitäisi olla, ajatusvirheitä ehkä.
***
Huokaisen. Kasvojen eteen pöllähtää höyrypilvi. On vaikea uskoa että on melkein talvi kun yöpakkasiakin on vain silloin tällöin.
Pysähdyn kadun kulmaan ja katselen leveää katua eteenpäin. Uusi linja-autoasema näkyy. Äsken ohi mennyt bussi on jo melkein perillä. Taisi olla se mihin minun piti mennä, mutta juuri nyt ei kiinnosta juosta perään.
Alan taas kävellä. Jostain muistuu mieleeni, että ennen olisin kävellyt nopeammin. Nyt kävelin hitaasti, annan maailman kohista ohitseni. Joku huutaa solvauksia perääni. Päätän ettei minun olle tarpeellista tuntea häntä. Kuusi vuotta hän oli muukalainen, yhdeksän hän oli vain se tuntematon jonka näin joka päivä.
Katson katoksesta roikkuvaa kelloa. Vasta kaksitoista. Avaan aseman kahvilan oven, ja nautiskelen sen sekunnin kun lämmin ilma karkottaa ulkoilman kylmyyden. Muutaman päydän päässä pojan silmissä välähtää tunnistus. Minä en häntä tunne. Kävelen lämpimän pahvimukin kanssa nurkaan, toisessa kädessäni on kanelikierre. Istuudun ja laitan kuullokkeet korville. Musiikki valtaa mieleni, laulajan sanat ovat uskontoni. Tämä on minun maailmani. Ette te tänne pääse. Antakaa minun olla se outo-tyttö. Se, joka käyttää veljensä vaatteita ja istuu takarivissä. Ei puhu, ei naura. Tällaiseksi minut teitte.
Astun takaisin ulos. Kylmä ilma iskee kuin hyökyaalto. Sellainen, joita näin Tanskassa pienenä. Mutta tätä aaltoa en juose pakoon, vaan annan viedä mukanaan.
Jos kaupungin puhuri oli hyökyaalto, on rannalla myrskyävä valtameri. Lyhyet hiukseni lentävät kasvoilleni josta siirrän ne korvan taakse, vain tehdäkseni saman uudestaan minuutin tai kahden päästä. En varmaan koskaan opi ja käytä niitä pinnejä jotka keräsin kun halusin olla suloinen. Nyt haluan olla sellainen kuin sisältäkin. Hiukset harjattu viimeksi viikko sitten, otsahiukset siistin aamulla suihkun jälkeen. Musta toppatakki peittää padon lailla paitani särkyneen sydämen. Joku huomautti aamulla silmien alla olevista pusseista. Olinko nukkunut tarpeeksi? Nyökkäsin väsyneenä. Ei tämä sitä väsymystä ole.
Huokaisen. En näe pientä pilveä. Tuulien meri riuhtoi sen mukaansa melkein ennen kuin oli edes syntynyt.
Hitaasti käännyn ja kävelen verkkaisesti linja-autoasemalle. Bussini tuli juuri. Nousen siihen, painan kortin koneeseen. "Kirkniemeen," sanon ja kävelen takaoven viereen. Painan otsani kylmää lasia vasten. Pääni tärisee. Viereisellä laiturilla ihmiset jonottavat toiseen autoon.
Moottori jyrähti, suoristan itseni auton liikuessa. Maisemat vilistävät, en jaksa keskittää katsettani mihinkään. Silloin tällöin katson kun joku nousee pois. Joskus joku tulee kyytiin.
Vihdoin on minun vuoroni painaa punaista nappia. Aina yhtä inhottava kilahdus särähtää korvissa ja etupäässä välähtää punainen valo. Enää lyhyt matka, ja voin olla loppupäivän lämpimässä.
Kotiin päästyäni avaan tietokoneen läpän. Sammutettuani värin vajetta valittavan tulostimen, painan virran päälle. Ohjelmointitekstit vilisevät silmissä, sinisyys iskee kasvoille. Alan kirjoittaa päivän ajatuksia.
"Huokaisen. Kasvojen eteen pöllähtää höyrypilvi..."
A/N: Kommenttia laittakaa, kiltit.
// Scarlett muokkasi ikärajan otsikkoon
