Title: Katumus
Author: Liz
Rating: K-11
Pairing: Albus/Gellert
Genre: Draama, aika romanttinenkin, olisin halunnut pornoa.
Warnings: Voisi ajatella, että AU, mutta eihän kukaan voi todistaa vastaankaan.
A/N: Miten se menikään se kohtaaminen vuonna 1945?
Taisin varastaa
Nappelin idean, en ole varma. Saat haastaa oikeuteen, jos varastin ajatuksesi. Tämä on paikoittain aika... jotain, eikä oikein tuo mitään uutta siihen, mitä näistä hahmoista on jo kerrottu, mutta pakko se on omakin versio saada eetteriin. Ja minä en muista enkä välitäkään muistaa, missä Dumbledore Grindelwaldin kukisti.
Gellert Grindelwald piti majaansa syrjäisessä vuoristomökissä. Albus oli löytänyt paikan, mutta hänen yllätyksekseen Gellert oli yksin, kun hän saapui. Ei tukijoukkoja eikä vartijoita - vain pieni maja, jonka sisustuksena oli puuhella, yksinkertainen vuode, suuri pöytä ja pari kovalta näyttävää tuolia.
Gellert istui pöydän ääressä eikä näyttänyt yllättyneeltä nähdessään Albuksen seisovan ovellaan taikasauva iskuvalmiina. Tämä ei myöskään näyttänyt sen pelottavammalta kuin ennenkään. Oikeastaan Albus oli hämmästynyt siitä, kuinka kaikella tavalla samanlaiselta tämä näytti. Hän oli jopa näkevinään pilkkeen Gellertin silmäkulmassa kuin koko juttu olisi ollut tälle vain leikkiä, vaikka tämän täytyi tietää yhtä hyvin kuin hänkin tiesi, että tämä taistelu voisi johtaa kuolemaan.
"Istu alas, Albus. Tunnustan, että olen odottanut sinua", Gellert sanoi viitaten tyhjään tuoliin, mutta Albus ei istuutunut. Hänestä oli turvallisempaa seistä ja nähdä selvästi, missä Gellertin kädet olivat. Hän odotti, että Gellert olisi noussut ylös, mutta tämä pysyikin istumassa. "Tiesin, että lopulta sinä tulisit. Kukaan muu kuin sinä ei voi pysäyttää minua." Gellertin ääni oli muuttunut karheammaksi siitä, mitä se oli ollut, siitä millaisena Albus oli sen ennen kuullut. Siitä oli tullut miehen ääni. Kenties sellaisen miehen, joka poltti iltahämärissä piippua istuessaan kuistilla auringonlaskua katsellen. Albus muisti yhä, kuinka kiintynyt Gellert oli auringonlaskuihin, vaikka kukaan toinen tuskin olisi yhdistänyt auringonlaskuja julmaan ja pelottavaan pimeyden velhoon.
"Jonkun on edes yritettävä pysäyttämistäsi", Albus sanoi viileästi ja hänen taikasauvansa osoitti suoraan Gellertin rintaan. Ajatukset murhista selvittivät hänen päätään. Ne saivat muistamaan entistäkin selvemmin, mistä syystä hän todella oli täällä. Hän ei ollut täällä tapaamassa vanhaa tuttua ja muistelemassa menneitä. Hänellä oli vain yksi tehtävä, jonka hän aikoi myös suorittaa. Menneet olivat menneitä. Lyhyen hetken Gellert oli ollut hänelle kuin huumetta, ystävä ja rakastaja, koko maailma, mutta ne kuukaudet olivat vuosikymmeniä sitten menneet. Arianan kuolema oli saanut hänet takaisin järkiinsä.
"Muut kuin sinä eivät uskalla edes yrittää. Sinä olet aina ollut ainoa vertaiseni." Gellertin äänensävy oli omituinen, yhtä aikaa vaativa ja kova ja samalla pehmeä ja herkkä.
"Me emme ole toistemme vertaisia."
Albus tunsi vihan nostavan päätään, mutta hän tiesi, että se ei johtunut pelkästään vihasta Gellertiä kohtaan. Se johtui yhtä paljon siitä, että hän tiesi Gellertin olevan oikeassa. Hän oli Gellertin kaltainen eikä se ollut muuttunut miksikään vuosien saatossa. Hän sai usein itsensä kiinni ajattelemasta, kuinka paljon paremmin ja enemmän hän tiesi kuin muut. Hän korotti itsensä yhtenään muiden yläpuolelle. Ajatusten tasolla hän ei ollut tippakaan parempi kuin Gellert, vaikkei hän ollutkaan murhannut.
"Tapatko minut nyt?" Gellert kysyi samaan sävyyn kuin olisi kysynyt, paljonko kello oli. Se huolestutti Albusta. Hän oli varma, että hänen entisellä ystävällään oli jokin yllätys hihassaan.
"Jos antaudut ilman taistelua, minulla ei ole tarvetta tappaa sinua", hän vastasi ja Gellertin huulet kääntyivät leveämpään virneeseen. Tämä tuijotti häntä kiinteästi silmiin. Se katse muistutti Albuksen mieleen ne riemuisat kesäillat, joina he olivat viettäneet aikaansa yhdessä, puhuneet tulevaisuudesta silmät innosta kiiluen kunnes olivat edes hetkeksi kyllästyneet ja vaientaneet toisensa intohimoisilla suudelmilla. Tai kiihkeällä seksillä, jonka aikana puhuminen oli mahdotonta ja muuttui puhinaksi ja ähinäksi.
"Olet aina ollut jalompi kuin minä, Albus. Annat armoa jopa niille, jotka eivät sitä ansaitse."
Albus ei ollut varma, pilkkasiko Gellert häntä vai kehuiko häntä tosissaan, mutta se ei haitannut häntä. Hän ei halunnutkaan tietää. Hän oli sanomaisillaan, ettei ollut hänen asiansa antaa kenellekään lopullista tuomiota, mutta lopulta hän ei sanonut sitä. Se oli turhaa. Gellert olisi nähnyt sen lävitse ja se olisi ollut vastoin kaikkea sitä, mistä he olivat haaveilleet ja mistä he olivat olleet varmoja. Mistä he edelleenkin olivat varmoja kumpikin omalla tahollaan. Monessa suhteessa he olivat erehtyväisiä, mutta silti he olivat toisia älykkäämpiä ja etevämpiä. Jos Albus oli kieltänyt hiljaisen halunsa tuomiovaltaan, hän olisi kieltänyt heidän totuutensa ja valehdellut. Hän tunsi oli valehdelleensa elämässään jo aivan tarpeeksi.
"Miksi teit sen kaiken, Gellert? Miksi valitsit sen tien?" hän kysyi ja kuuli äänensä värähtävän. Hän oli tekopyhä, mutta hänen oli kuultava se ääneen, sillä hän toivoi synninpäästöä. Hän oli aina tiennyt, mille tielle Gellert lähtisi ja miten siinä kävisi, jos tämä kulkisi tietään yksin. Hän oli tiennyt sen siitä lähtien, kun tämä oli paennut Arianan kuoleman jälkeen, mutta hän oli sulkenut siltä korvansa ja mielensä ja kieltänyt kaiken. Hän oli säälinyt itseään niin kovasti, että oli käpertynyt elämään omaan pieneen synkeään maailmaansa muista välittämättä.
"Koska se oli ainoa asia, joka minulla oli jäljellä." Gellert kohautti olkapäitään kuin ilmaistakseen, että se oli yhdentekevää, mutta jokin siinä eleessä oli merkki antautumisesta. Albus ei silti luottanut siihen. Hän piti taikasauvansa entistä tiukemmin tähdättynä vastustajansa rintaan ja mietti, pystyisikö tekemään sen. Kykenisikö kantamaan vastuunsa viimeinkin.
"Kadutko sinä, Gellert?"
"Että olen murhannut ihmisiä?" Gellertin silmät välähtivät ja sitten tämä vihdoin nousi ylös tuoliltaan, hitaasti muttei vaivalloisesti. Tämän katse ei hetkeksikään harhautunut pois Albuksesta. "Ei, en voi väittää, että katuisin, vaikka sinä toivot sitä. Se tekisi taakastasi edes hieman helpomman kantaa. Tunnet olevasi vastuussa siitä, mitä tein. Mutta ei, minä kadun vain yhtä asiaa."
Albus ei perääntynyt, kun Gellert astui lähemmäksi häntä. Hän ei tuntenut häivähdystäkään pelkoa. Se pelko, jota hän oli tuntenut lähtiessään tälle matkalle, oli tiessään. Tullessaan tänne hän oli matkannut samalla syvemmälle itseensä. Gellertin arvaamattomuus oli pelottanut häntä hänen nuoruudessaan, mutta nyt hän oli vanhempi. Hän ymmärsi paremmin, miksi Gellert oli sellainen kuin oli, ja hän käsitti nyt, että tämä antautuisi hänelle ilman taistelua. Hän ei tiennyt oliko se pahempaa vai parempaa kuin hän oli osannut odottaa. Parempaa siinä oli se, ettei hänen tarvitsisi tappaa entistä ystäväänsä. Pahempaa taas oli se, että hän tiedosti paremmin kuin koskaan sen, mitä olisi kenties voinut olla, jos he olisivat pysyneet yhdessä ja jos he olisivat yhdessä taistelleet hyvän puolesta. He olisivat voineet tasapainottaa toisiaan ja heillä olisi ollut toisensa. He olisivat voineet rakastaa toisiaan kaikki nämä vuodet sen sijaan, että olivat ajautuneet erilleen.
Albus tunsi sydämensä sykkeen kiivastuvan. Hän tunsi veren pulppuavan suonissaan ja hengityksensä muuttuvan raskaammaksi. Hän tiesi, mitä Gellert katui. Totta kai hän tiesi. Ei epäilystäkään, ettei tämä katunut sitä samaa, jota hän itse oli katunut lukuisina päivinä ja öinä. Gellert pysähtyi aivan kiinni häneen. Vain Albuksen yhä ojennettuna oleva taikasauva erotti heidät toisistaan. Kunnes hän laski sen alas.
"Minä kadun vain sitä, että lähdin ilman sinua", Gellert kuiskasi vasten hänen huuliaan.
"Ja minä kadun vain sitä, etten pyytänyt sinua jäämään."