Title: In Vino Veritas
Author: avain
Genre: angst, romance, one-shot
Pairing: Bellatrix/Sirius
Rating: S
Summary: Bellatrix muistelee menneitä.
Disclaimer: Rowling omistaa ihan kaiken, minä vain lainailen, enkä saa tästä rahaa.
A/N: En ole koskaan ennen kirjoittanut Bella-fikkiä, ja Bellasta tulikin tosi OoC, mutta antakaa se minulle anteeksi. Nautin kauheasti tämän kirjoittamisesta jotenkin kuitenkin ja näin myöhäisenä muokkauksena olen itse tähän tosi tyytyväinen kaikesta OoC-meiningistä huolimatta.
Ja jos joku ei tiedä, niin In Vino Veritas on siis latinaa ja tarkoittaa "viinissä totuus".
In Vino Veritas
Tummahiuksinen nainen istui tuolilla ja veti pitkät henkoset imukkeestaan jonka päässä paloi savuke. Nuori mies katseli naista ovenkarmiin nojaten.
Elegantti, kaunis. Ei täydellinen, enemmän vaarallinen ja niin seksikäs. Punaviinilasi hakeutui naisen huulille siron käden ohjaamana, mies seurasi sen liikettä kuin transsissa. Kulauksen jälkeen nainen veti uudet savut keuhkoihinsa. Mies näki, kuinka naisen alahuuli tärisi ja silmät vettyivät. Nainen muisteli. Muisteli ja mietti. Punaviinilasi putosi lattialle ja särkyi, kun kyyneleet ja suru saivat naisen valtaansa. Hän hukuttautui ajatuksiinsa ja punaviini imeytyi mattoon. Se levisi hitaasti, upottautuen syvemmälle. Tahra, joka ei koskaan täysin puhdistuisi. Tahra, jota voisi hangata ikuisuuden, mutta se ei katoaisi, kuluttaisi vain maton rikki. Kuten teot, joita nainen oli tehnyt ja muistot, jotka ne olivat jättäneet.
Yksi oli ylitse muiden. Yksi jätti eniten kipua ja ikävää.
Tyttö istui puistossa Kalmahanaukiolla. Satoi lunta ja maa oli valkoinen, tytöllä oli mustat vaatteet. Katulamput loistivat himmeästi pimeyteen. Hoikka nuorukainen käveli häntä kohti. Kaikki oli hiljaista ja pehmeää, pelottavaa ja epävarmuutta täynnä, mutta nuoren miehen kasvot saivat tytön kasvoille nousemaan pienen häivähdyksen onnea. Murheet ja huoli eivät kuitenkaan kadonneet pois, ne olivat olemassa ja odottivat parempaa hetkeä. Poika istuutui tummatukkaisen tytön viereen, eikä kumpikaan sanonut sanaakaan. He eivät edes katsoneet toisiinsa, kun käsi hakeutui toiseen.
Maailma oli hyljännyt heidät. Kieltänyt toisen, unohtanut toisen. Taivaalta putosivat lumihiutaleet ja sanattomasti he lohduttivat toisiaan, ihan vain olemalla siinä kahdestaan. Tyttö katseli jalanjälkiä, jotka poika oli jättänyt tullessaan. Hän ei tiennyt mistä toinen tuli, eikä häntä kiinnostanut. Voi kun hänen ei vain tarvitsisi lähteä koskaan, tyttö toivoi. Mitään hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen. Se, mitä he tekivät, oli niin väärin, niin epätoivoista ja tuhoon tuomittua, että tyttö pelkäsi rikkovansa kaiken.
”Mitä jos kaikki ei päätykään hyvin?” tyttö kuiskasi melkein liian hiljaa. Poika ei osannut vastata.
Nainen sytytti tärisevin käsin uuden savukkeen. Läpi kyynelten hän haparoi käteensä myös uuden lasin ja viinipullon. Hän oli tuonut olohuoneeseen kaksi lasia, vaikka oli yksin. Ehkä muistoksi niistä ajoista, kun hänellä oli vielä joku, jonka kanssa jakaa viini, jakaa pelko, jakaa rakkaus.
Se voima, joka miehestä huokui, oli suunnaton. He tapasivat ensimmäistä kertaa rähjäisessä autiotalossa Lontoon esikaupunkialueella, eivätkä puitteet olleet aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Mustaan kaapuun pukeutunut nainen piti leukansa ylhäällä ja katsoi miestä suoraan silmiin, vaikka se oli pelottavan vaikeaa. Tuntui kuin miehen katse olisi lävistänyt hänet kokonaan ja nähnyt hänet siinä alastomana kaikista naamioista, alastomana kaikista valheista.
Mies puhui, vaikuttavia sanoja, hienoja asioita. Nainen oli tyrmistynyt yhteenkuuluvuudentunteesta, joka hänelle tuli tästä miehestä. Syy, miksi hän oli tullut tänne, oli hyvin yksinkertainen kysymys. Kyllä vai ei?
”Kyllä.”
Hän katsoi lumoutuneena, kuinka mies veti taikasauvansa esiin ja painoi sen hänen käsivarteensa. Valonvälähdys. Naisen käteen piirtyi viivoja, jotka muodostivat lopulta pääkallon ja käärmeen. Nainen tiesi, että enää ei ollut mahdollista kääntyä takaisin.
Nuori mies nojasi edelleen ovenkarmiin. Hän näki kynttilöiden loisteessa naisen kyyneleet ja huokaisi hiljaa. Nainen oli kaunis itkiessäänkin.
Loitsut sinkoilivat joka puolelle, kimmoten seinistä. Ainoa, jonka nainen näki, oli kuitenkin tumma, komea mies. Nainen viskoi kirouksia miestä kohti, mutta tämä vain nauroi. Toisinaan mies vakavoitui ja loitsi naista kohti, mutta kumpikaan ei tehnyt toiselle mitään vahinkoa. Nainen oli vihainen, niin vihainen ja hän alkoi väsyä. Hän paiskoi loitsuja kohti nauravaa miestä kuin mielipuoli. Mies taikoi eteensä välillä suojakilven, välillä taas väisti kiroukset, nauraen edelleen.
”Kyllä sinä pystyt parempaan!” mies huusi ja hänen äänensä kaikui huoneessa. Nainen tähtäsi seuraavan kirouksen suoraan miehen rintaan. Ja se osui. Kuin hidastettuna hän näki, kuinka mies kaatui taaksepäin kohti verhoa. Mies katosi verhon taakse ja se hulmusi hetken, ennen kuin asettui. Nainen huusi voitonriemuisena, hän oli voittanut, hän oli osunut. Silloin hän ei ollut vielä ymmärtänyt, ettei mies palaisi enää verhon takaa. Vaikka hänen sisälleen oli jäänyt tyhjä ja pelottava epäilyksen tunne, hän ei ollut silti ymmärtänyt.
”Sirius”, nainen kuiskasi itkien, ”missä sinä olet nyt?”
”Täällä”, kuului käheä ääni hänen selkänsä takaa, ovelta.
Välittömästi raskasluomiset silmät kääntyivät sinne, mistä ääni oli kuulunut.
Eivätkä nähneet ketään.
