Uusi luku on jälleen täällä
Neeppu:Kiitos
mukava kuulla, että ainakin joku jaksaa tätä lukea... Miten musta tuntuu, et kaikki haluavat Ada/Siriusta? Odottakaa vaan, odottakaan vaan *pirullinen virn*
_jj_: Kiitos, ihanaa et sinäkin olet tullut kommentoimaan pitkästä aikaa
Toivottavasti olet saanut luettua jo edellisen, koska täältä tulee uusi...
No, tässä se siis tulee...
Luku 10- Loukussa
2.10.1978
Kaksi minuuttia sen jälkeen, kun James oli saanut Siriukselta erittäin sekavan selostuksen Viistokujan tapahtumista ja he kaikki olivat valmiina lähtemään sinne tarkastamaan tilannetta, hopeinen villisika liisi sisään Pottereiden avoimesta ikkunasta.
”Villisilmä”, Charlus mutisi nopeasti ennen kuin suojelius puhkesi puhumaan Vauhkomielen tutulla möreällä ja äreällä äänellä: ”Hyökkäys Viistokujalla, tällä hetkellä Vuotava Noidankattila, Säilä ja Imupaperi sekä Matami Malkinin kaapu kauppa tuhottuina. Viimeisimpien tietojen mukaan seitsemäntoista kuollutta, niistä kaksi auroreita, lisäksi kymmeniä loukkaantuneita. Lähtekää välittömästi, ottakaa Lily ja James mukaanne.”
”Lähdetään”, Dorea sanoi suu pelkkänä viivana villisian haihtuessa ilmaan. Sitten kuului poksahdus ja molemmat Jamesin vanhemmista olivat poissa.
”Valmis?” Lily kysyi yrittäen peittää hermostustaan. Hyökkäys oli tullut liian nopeasti, kukaan ei ollut ehtinyt mitenkään valmistua siihen, vaikka sitä olikin koko ajan ennustettu tulevaksi.
”Sinun ei tarvitse tulla”, James yritti heikosti, mutta Lilyn varma päänpudistus riitti kertomaan pojalle, ettei tyttö aikonut jäädä mistään hinnasta neljän seinän sisälle.
”Haluan auttaa ja Sirius ja Ada ja ilmeisesti kymmenet muut ovat vaarassa”, Lily totesi lujasti ja pian hänkin oli kadonnut vaimean poksahduksen saattelemana. James jäi vielä hetkeksi seisomaan huolestuneena keskelle vanhempiensa kotoisaa olohuonetta. Hän myönsi sen: häntä pelotti, pelotti että taistelun loputtua Lilyä ei enää olisikaan. Häntä värisytti jo pelkkä ajatuskin siitä, joten hän karisti sen mielestään. Ei Lilylle mitään tapahtuisi, hän oli hyvä taistelemaan, James vakuutti mielessään ennen kuin valmistautui itsekin tuntemaan sen puristavan tyhjyyden, jonka ilmiintyminen toi tullessaan.
Kun James ilmestyi Vuotavan Noidankattilan eteen, tai sen mitä siitä oli jäljellä, oli Viistokujan tilanne vähintäänkin kaaosmainen. Joka puolella näkyi taistelevia kuolonsyöjiä ja auroreita, joiden sauvoista purkautui tiheään tahtiin erivärisiä valosuihkuja. Liikkumattomia hahmoja makasi kaikkialla, ihmisten kirkunaa kuului taukoamatta, raunioita oli joka puolella. Se oli kaikkien aikojen hirvittävin näky, jonka James oli koskaan nähnyt.
”Sarvihaara”, vaimea ääni kuului Jamesin vasemmalta puolelta alaviistosta. Hän käänsi päänsä nopeasti äänen suuntaan ja näki Siriuksen makaavaan selällään baarin raunioiden edustalla. Pojan otsalle norui paksu verivana ja hän näytti muutenkin heikolta ja sekavalta. James vilkuili ympärilleen: kukaan ei näyttänyt nähneen heitä. Sitten hän kumartui pyyhkimään verta pois ystävänsä kasvoista. ”Oletko kunnossa?”
Tilanteesta huolimatta Sirius virnisti vaivalloisesti. ”Näytänkö mahdollisesti siltä, että olen kunnossa?”
”Et, anteeksi.”
”Ei se mitään”, Sirius mutisi sulkien silmänsä tuskaisen näköisenä. ”Missä Ada?”
”Mitä?” James kysyi hämmentyneenä, häntä alkoi jo hermostuttaa pelkkä paikallaan seisominen. Hänestä tuntui, että minä hetkenä hyvänsä joku, todennäköisesti kuolonsyöjä, huomaisi ja kiroaisi heidät.
”Ada... hän on edelleen sisällä... pitää saada ulos”, Sirius mutisi epäselvästi yrittäen jo punnertaa itsensä ylös maasta. Jamesin kädet kuitenkin estivät häntä. ”Me etsimme hänet, hän on ihan kunnossa, kyllä hän löytyy pian”, James selitti epäselvästi, oikeastaan sillä ei ollut kauheasti väliä mitä hän sanoi, koska hänestä tuntui, ettei Sirius edes kuullut mitä hän puhui.
Häntä kammotti, hän ei nähnyt ketään tuttua ihmistä. Missä Lily oli ja hänen vanhempansa? Hehän ilmiintyivät vain hetki ennen Jamesia, mutta nyt he kaikki olivat kadonneet. Eivätkö he olleet huomanneet Siriusta vai olivatko he ilmiintyneet jonnekin kauemmas? Häntä hermostutti ja pelotti, hän ei yhtään tiennyt mitä tehdä. Hänen ystävänsä oli loukkaantunut, hänen oli vietävä tämä jonnekin, mutta minne?
Yhtäkkiä tuttu hahmo vilahti Jamesin silmäkulmassa, hän käänsi päätään hahmon suuntaan ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: ”JACK! HEI, JACK, TULE TÄNNE!”
Jack hätkähti ja hölkkäsi pojan luo. ”Haluatko, että kaikki kuolonsyöjät hyökkäävät kimppuusi vai onko sinulla jokin yhtä korkea-arvoinen syy karjumiseesi?” hän ärähti pilkallisen näköisenä kumartuen Jamesin tasolle, tämän viereen.
”Sinun pitää auttaa meitä”, James selitti hätäisesti. Hän oli helpottunut, että joku oli hänen kanssaan. ”Sirius on loukkaantunut.”
”Minä en huomannutkaan sitä”, Jack sanoi pyörittäen silmiään. ”Mikset vain ilmiinny hänen kanssaan Pyh-”
”TAINNUTU!” naisen ääni huusi heidän selkänsä takaa. Jack vetäisi Jamesin mukanaan sivulle ja punainen valosuihku osui Siriukseen, joka retkahti hervottomaksi.
”TAINNUTU!” James karjaisi heitä uhonneeseen kuolonsyöjään, joka ei ehtinyt väistää vaan kaatui kiviseen maahan.
”Minähän sanoin, että karjuminen ei ollut hyvä idea!” Jack sanoi. Hän näytti jotenkin erilaiselta taistelun keskellä kuin oppitunneilla, jotenkin hän näytti nauttivan enemmän olostaan tässä kaikessa kaaoksessa kuin auroriopiston tylsissä, vaarattomissa taisteluissa. Hänen katseensa kierteli kaiken aikaa, kun tämä tarkkaili mistä tulisi uhka heitä kohti ja tämän kasvot näyttivät jotenkin eläväisemmiltä kuin aikaisemmin.
”No, mennään”, Jack alkoi vetää Jamesia käsivarresta takaisin pystyasentoon, kun viisi kuolonsyöjää lähestyi heitä nopeaan tahtiin taikasauvat käyttövalmiina.
”Entä Sirius?” James kysyi vilkaisten parasta ystäväänsä olkansa yli. Hän ei halunnut tämän jäävän yksin.
”Hän pärjää ihan hyvin, kaikki luulevat kuolleeksi, ei kukaan hänestä välitä.”
James koetti olla värähtämättä Jackin sanoille, mutta se oli melkein mahdotonta.
Kaikki luulevat kuolleeksi, no onneksi Sirius sentään ei ollut sitä, poika ajatteli itsekseen samalla kun nousi pystyyn maasta Jackin vetämänä ja aloitti Jackin kanssa raa’an taistelun elämänsä puolesta viittä kuolonsyöjää vastaan. James ei voinut muuta kuin rukoilla, että kaikki hänen ystävänsä selviäisivät hengissä tämän päivän loppuun asti.
Lily oli sillä hetkellä pahassa pulassa. Hän oli ilmiintynyt Säilä ja Imupaperin eteen luullen, ettei siellä taistelu olisi niin pahasti käynnissä, koska rakennus oli jo tuhottu; hän oli ollut pahasti väärässä. Rakennus oli täynnä lasinsirpaleita ja epätoivoisesti ulos yrittäviä ihmisiä, kaupan edustalla oli kymmenkunta kuolonsyöjää, joista osa taisteli raivokkaasti auroreita vastaan, kun taas toinen osa kidutti tai tappoi Säilä ja Imupaperista ulos tulevia loukkaantuneita.
Lily oli heti tultuaan saanut vastaansa kaksi valkoisen naamion suojissa lymyilevää kuolonsyöjää. Tyttö oli välittömästi aloittanut nopeatempoisen taistelun kiittäen Merliniä siitä, että Vauhkomieli oli pakottanut heidät harjoittelemaan nopeutta ja väistelyä niinkin paljon.
Lily tunsi olonsa hermostuneeksi ja levottomaksi, hänellä ei ollut taistelun aikana saanut pienintäkään mahdollisuutta vilkaista ympärilleen voidakseen paikantaa edes jonkun kelmeistä tai aurori-ryhmästään. Toisaalta ei hän edes tiennyt ketkä hänen ystävistään olivat paikalla, tyttö toivoi, ettei kovin moni.
”Kidutu!”
”Estous!”
”Avada Kedav-”
”TAINNUTU!” Vauhkomielen möreä ääni karjaisi jostain Lilyn vasemmalta puolelta ja yhtä sauvanheilutusta myöhemmin molemmat Lilyn kanssa taistelleet kuolonsyöjät makasivat tajuttomana maassa toistensa päällä. Lily pyyhki hikeä otsaltaan ja kääntyi lausumaan kiitoksen sanan valmentajalleen, joka seisoi hänen vieressään täysin tyyneltä näyttäen. Toisaalta ei se mikään ihme ollut, kuolonsyöjät kun eivät olleet niin tyhmiä, että lähtisivät yksin haastamaan auroria, jota kutsuttiin syystä alansa parhaimmaksi. He mieluiten kiersivät tämän kauempaa aiheuttaen muualla entistä kammottavampaa sekasortoa.
”Sinun pitäisi harjoitella enemmän nopeutta”, Vauhkomieli totesi sivuuttaen siten kiitoksen syrjään. ”Missäs muut teikäläiset?”
”James taistelee jossain, Sirius on Vuotavan Noidankattilan edessä loukkaantuneena ja Ada-” Lily hengähti syvään ennen kuin jatkoi. ”on loukussa Vuotavan Noidankattilan raunioissa.”
Lilyn suureksi järkytykseksi Vauhkomieli hymähti pienesti huvittunut hymy huulillaan.
”Anteeksi vain, mutta naurattaako sinua se, että minun ystäväni ovat kuoleman vaarassa?” tyttö tiuskaisi pystymättä pidättelemään itseään.
”Minä nauran siksi, että jos Ada olisi kuoleman vaarassa raunioiden sisällä, hän tuskin taistelisi nyt Irvetan äärellä neljää vihollista vastaan.”
”Mitä?”
”Se Ada huomattavasti pääsee pälkähästä nopeammin kuin suklaasammakko tulee syödyksi”, Vauhkomieli mörisi tyytyväisen näköisenä ennen kuin kääntyi taas jatkaakseen taistelua jättäen Lilyn äimistyneenä jälkeensä.
Tyttö aikoi juuri lähteä Vauhkomielen kertomaan suuntaan etsimään Adaa, kun kuuli tutun äänen kiljuvan avunhuutoja takaataan. Lily kääntyi ympäri rukoillen kuulleensa väärin, mutta turhaan; Säilä ja Imupaperista oli alkanut valua ihmisiä nyt kun Kuolonsyöjät olivat viimein kukistettu niiden edustalta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet päässeet ulos ja Lily näki savuavan kaupan rikkoutuneesta ikkunasta sisään sen verran, että huomasi Annin makaamassa kaupan seinustalla pöydän alla pelkkänä verisenä myttynä kiljuen hysteerisesti. Tytön päästä valui hurja määrä verta lattialle, sellainen määrä, että se sai Lilyn voimaan pahoin. Hän juoksi ystävänsä vierelle ja tarttui tämän käsiin, jotka hieroivat kovalla voimalla päätä aivan kuin se saisi verenvuodon tyrehtymään. Ann ei lakannut kiljumasta, hän ei edes näyttänyt tajuavan Lilyn olevan siinä ja se sai Lilyn pelkäämään enemmän kuin mikään muu sinä päivänä.
”Apua! Täällä tarvitaan apua!” Lily yritti huutaa kovaan ääneen, mutta huulien raosta purkautui vain surkea, melkein äänetön nyyhkäisy. Kukaan ei kuullut häntä, kaikki olivat liian keskittyneitä toisiin loukkaantuneisiin, joilla oli samanlainen kauhistunut ilme kasvoillaan kuin Annilla ja vakavia vammoja. Pelottavinta kuitenkin oli, että nämä huusivat, kirkuivat samaa loputtoman kauhistunutta ääntä, joka tuli Anniltakin ulos. Aivan kuin heistä kukaan ei olisi tajunnut vaaraan vielä loppuneen vaan eläisivät yhä uudelleen ja uudelleen samoja kauhun hetkiä.
Lily tunsi itkun ja toivottomuuden tunteen kurkussaan. Hän tunsi olevansa yksin huolimatta nopean toiminnan yksikköjen väestä, jotka paraikaa kuljettivat pikavauhtia kirkuvat loukkaantuneet ulos savuavasta rakennuksesta. Lily yritti huutaa heille, mutta savu hänen ympärillään oli niin paksu, ettei häntä huomattu. Tyttö ei tiennyt mitä tekisi, voisiko Annin jättää yksin? Toisaalta, mitä Annille voisi sattua, jos hän ei kerran voinut liikkua minnekään?
Hitaasti Lily nousi ylös irrottaen otteensa ystävänsä käsistä; ne tipahtivat jäykkinä tytön sivuille eivätkä enä onneksi hieroneet päätä, josta valui edelleen huolestuttavan paljon verta.
Lily lähti juoksemaan sokeasti pääkadulle yrittäen etsiä nopean toiminnan yksikön väkeä, auroreita, parantajia, keitä vain. Kunhan vain olisi joku, joka tietäisi jotain loukkaantuneista; Lily ei ollut vielä niin kokenut. Joku, joka osaisi sanoa, olisiko ilmiintyminen liikaa Annin voimille.
”Lily! LILY!” tyttö kuuli Jamesin äänen ja kääntyi helpottuneena äänen suuntaan. Poika tappelikin varsin kehuttavaan tahtiin itsensä punapäätä kohti, joka vasta silloin huomasi Jackin olevan Jamesin seurassa. Tämä näytti hikiseltä ja väsyneeltä kaikesta taistelusta, mutta tämän silmiin oli syttynyt outo kiilto, aivan kuin hän nauttisi olostaan kaiken tämän katastrofin keskellä, eikä Lily pitänyt siitä.
”James!” Lily huudahti lähtien hölkäten poikaystäväänsä vastaan. Takaansa hän kuuli vaimean jysähdyksen ja värähti; niitä oli kuulunut pitkin iltaa, se tarkoitti, että jossain oli taas romahtanut talo. Hän heittäytyi kirjaimellisesti Jamesin kaulaan päästessään tämän luo. ”Annontuolla... jahänonloukkantunut... minäentiedämitätekisinja-”
”Lily, en ymmärrä mitään, sano hitaammin.”’
Tyttö veti henkeä irrottautuen Jamesin syleilystä ja yritti uudestaan. ”Ann on Säilä ja Imupaperin sisällä, hän on pahasti loukkaantunut, enkä minä saanut ketään auttamaan minua, joten nyt pitää vain hakea joku, joka voisi katsoa onko hän tarpeeksi hyvässä kunnossa, että voisimme ilmiinnyttää hänet Pyhään Mungoon. Mitä te tuijotatte?”
James ja Jack olivat vaihtaneet katseita tytön selityksen aikana ja tuijottivat tätä nyt, James huolestuneena ja Jack hieman vaivaantuneena.
”Lily-” James aloitti varovaisesti tarttuen tytön käsivarteen. Jack kuitenkin puuttui puheeseen, ennen kuin James ehti jatkaa pidemmälle. ”Mietimme vain, että mahdatko tarkoittaa, että Ann on tuon Säilä ja Imupaperin sisällä, joka juuri romahti?” hän kysyi varovaisesti osoittaen sormellaan jonnekin Lilyn taakse. Tyttö kääntyi täristen kauttaaltaan ja seuraava näkymä sai hänen polvensa notkahtamaan.
Säilä ja Imupaperin katto oli romahtanut. Rakennus oli kokonaan maan tasalla ja väki talon ympärillä yritti turhaan sammuttaa talosta kohoavia tulilieskoja.
”Ann...”, oli viimeinen tuskainen huokaisu, joka pääsi Lilyn suusta ennen kuin tämän polvet pettivät alta ja maailma pimeni.
”Lily? Oletko hereillä?” Jamesin ääni kuului jostain hyvin kaukaa. Lily tunsi itsensä heikoksi, häntä väsytti, raajat tuntuivat raskailta ja turhan painavilta. Oikea olkapää oli kankea ja kipeä ja hänen oikea jalkansa tuntui olleen lihaveitsen uhrina. Hän avasi hitaasti silmänsä. Ensin kaikki näkyi vain sumeasti, sitten kuva tarkentui. James istui hänen vieressään, pojan vaatteet olivat pölyssä ja tällä oli kasvoissaan ja käsivarsissaan muutamia syviä haavoja, muuten tämä näytti voivan hyvin.
Lily taas makasi pehmeällä penkillä ja hänen päänsä alla oli tyyny. Kaikkialla oli valkoista.
”Missä me olemme?” Lily kysyi heikosti, sanojen muodostaminen tuntui tavallista hankalammalta.
”Pyhässä Mungossa”, James vastasi hiljaa. Näytti siltä kuin poika pelkäisi puhuessaan liian kovaa Lilyn menettävän tajuntansa uudestaan.
Lily nyökkäsi koettaen koota ajatuksiaan, hänen päätään särki, viime hetken tapahtumat tuntuivat epäselviltä. Yhtäkkiä hän muisti kaiken, Annin ja tuhoutuneen rakennuksen, Lilyn kurkkua kuristi. Hän nousi istumaan nopeasti. ”Missä Ann on? Onko hän kunnossa? Mitä tapahtui?”
”Lily...” James katsoi vaivaantuneena jalkoihinsa.
”James”, Lily katsoi poikaystäväänsä vetoavasti.
”Sinä pyörryit, ja löit pääsi katukiveen kaatuessasi. Menit tajuttomaksi ja olet nyt ollut tajuttomana neljä tuntia, hyökkäys saatiin taltutetuksi vasta noin puoli tuntia sitten. Uhreja on ollut monta kymmentä ja-” James lopetti kesken lauseen tietämättä miten jatkaa.
”Entä Ann?” Lily kysyi vaativaan sävyyn.
”Ann on... Lily, Säilä ja Imupaperiin jäi muitakin ihmisiä sisään, muun muassa muutama aurori ja nopean toiminnan yksiköstä ja heitä kaikkia, Annia mukaan lukien, yritetään saada ulos koko ajan”, James sanoi neutraalilla äänellä kiinnostuen suunnattoman paljon kengänkärjistään.
Lily hengähti syvään, hän ei enää jaksanut itkeä, mutta kyyneleet alkoivat melkein pakosta virrata pitkin tytön poskia. ”Entä muut?” hän kuiskasi, vaikka rehellisesti pelkäsi vastausta kuollakseen.
”Sirius on nyt hoidossa, mutta hän pääsee heti kotiin, Remus ja Peter eivät edes olleet taistelussa ja ovat nyt hoitamassa joitain papereita Siriuksen hoitoa varten ja Christina meni hakemaan kahvia Adan kanssa, jolla ei myöskään ollut mitään vakavia vammoja.”
Lily nyökkäsi saaden pienen hymyn muodostumaan huulilleen. Hän oli helpottunut, kun muut hänen ystävänsä olivat edes jotenkuten kunnossa.
James silitti Lilyn poskea etusormellaan katsoen Lilyä silmiin huolestunut ilme kasvoillaan. ” Nyt kun tiedät ystäviesi kuulumiset, voisit kertoa minulle miten sinä voit?”
”Ihan hyvin olosuhteisiin nähden”, Lily sanoi koskettaen päätään, sitä särki edelleen. ”Päätäni särkee aika paljon ja olen tosi väsynyt, jalkani ja olkapääni tuntuvat olevan tulessa, mutta muuten olen okei.”
James nyökkäsi. ”Lääkärit tutkivat sinut, kun olit tajuttomana. Olkapääsi oli sijoiltaan, mutta se korjattiin. Samoin jalassasi oli tosi syvä ja pahannäköinen haava, mutta siihen ei kuulemma jää edes arpea, mutta se voi olla arka muutaman päivän ajan, samoin olkapää.”
”Lily, sinä olet hereillä! Oletko kunnossa?” Adan huudahdus kaikui pitkin Pyhän Mungon seiniä, kun tyttö lähti juoksemaan pillimehu kädessään ystävänsä luo. Ada näytti paremmalta kuin Lily oli odottanut; tämän farkut, värikäs toppi ja lanteille sidottu huivi olivat kyllä saman pölyn peitossa kuin Jamesinkin ja kaikissa oli vähintään muutama repeämä. Adan naamaa koristi pitkä viilto, joka kyllä näytti olevan jo paranemaan päin, myös tämän käteen oli sidottu sideharso kyynärtaipeen kohdalla. Silti Lily olisi odottanut jotain enemmän, Adahan oli tapellut monen kanssa, kai siitä nyt joitain haavoja sai?
”Voin ihan hyvin, Ada”, Lily vastasi, ennen kuin Ada ehtisi huutamaan mitään enempää.
”Pääsi on varmaan kipeä, Jack kertoi, että löit sen tosi kovaa. Eikö olkasi ollut sijoiltaan, ainakin Christina kertoi sen minulle, oletko sinä muuten kunnossa, ainakin toinen jalkasi näyttää turvonneemmalta kuin toinen, mutta sehän voi olla synnyinvika, tai siis Christinakin mainitsi, että hänellä on vino selkäranka, joka liittyi jotenkin siihen, että hänellä on erikokoiset jalat ja-?”
”Lily, oletko sinä kunnossa?” Christinan huolestunut ääni keskeytti Adan puhetulvan, tämä vaikeni nyrpeän näköisenä. Lily käänsi katseensa saapuvaan Christinaan, joka kulki heitä kohti kahvikuppi tiukasti kourassaan.
”Joo, no olosuhteisiin nähden voin hyvin”, Lily ei tajunnut miten jaksoi hokea sitä kaikille, kun kerran se ei ollut totta, miten hän voisi olla kunnossa ja voida hyvin, jos hänen yksi parhaista ystävistään oli jumissa raunioiden sisällä.
”Miksi sinulla on pillimehu?” James kysyi Adalta tuijottaen tämän juomaa.
”No, kun minun piti ensin ottaa kahvi, mutta sitten näin pillimehun ja täällähän lukee, että”, Ada käänsi pillimehun purkkia niin, että näki lukea sen kyljestä tuoteselosteen ”juomalla säännöllisesti Velhomanian suunnittelemaa, mansikanmakuista juomaa, saa vahvemman pikkukirousten sietokyvyn ja näkö paranee jopa huimat 0,03 prosenttia vuodessa. Liikanautiskelusta saattaa ilmestyä KVE. Ei alle 3 vuotiaille.”
”Mikä on KVE?” James kysyi.
”Se on sairaus, josta tulee isoja rakkoja jalkoihin. Ne saattavat puhjeta ja silloin niistä valuu todella paljon pollomuhkun mätää muistuttavaa nestettä, joka värjää ihon punaiseksi pariksi viikoksi.”
Kaikkien katseet kääntyivät Adaan. ”Miten sinä tuon sairauden tiedät?” James uteli.
”Minulla on laaja yleistieto”, tyttö tokaisi nostaen leukaansa saaden Christinalle ja Lilylle hurjan yskäkohtauksen. ”Ettekö muka usko?” hän kysyi yrittäen näyttää loukkaantuneelta, mutta hänen silmiensä katse paljasti tämän todellisen mielialan.
”Sanotaanko, että sinun yleistietosi laajuus ei ole tullut vielä kunnolla esille näiden vuosien varrella”, Lily totesi virnistäen ilkikurisesti. Hän tunsi olonsa paremmaksi kuin hetki sitten, olkapää ei enää tuntunut kankealta ja väsymys oli kaikonnut hänen jäsenistään. ”Etkö sinä ollut taistelussa, Que?” hän kysyi Christinalta, koska ei huomannut tässä mitään ruumiillisia vammoja tai mitään mikä viittaisi tämän olleen mukana kuolonsyöjiä vastaan käydyssä taistelussa. Tyttö ravisti päätään vastaukseksi näyttäen hieman anteeksipyytävältä, vaikka eihän se ollut mitenkään tämän syy, että hän sattui olemaan tässä tapauksessa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
”Okei, sitten seuraava kysymys onkin teille, jotka olitte paikalla”, Lily aloitti katsoen merkitsevästi Adaa ja Jamesia, jotka nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi. ”Mitä oikein tapahtui, kun minä olin menettänyt tajuntani? Mitä sinä teit, James? Miten sinä pääsit ulos sieltä raunioista, Ada? Haluan kuulla kaiken”, Lily katsoi molempia vuoron perään, kunnes Ada kohautti olkiaan sen merkiksi, että voisi aloittaa:
”Kun Vuotava Noidankattila räjähti, me lensimme Siriuksen kanssa eri suuntiin. Hän lensi jonnekin takaseinälle, mutta minä lensin rakennuksen sivulle, josta oli ovi ulos jollekin sivukadulle. En ollut loukkaantunut räjähdyksen aikana, koska olin lentänyt Tomin päälle – hän on yllättävän pehmeä -, joten lähdin juoksemaan pääkadulle päin. Luulin, että Sirius oli päässyt omin avuin ulos, joten en lähtenyt takaisin Vuotavalle Noidankattilalle. Suunnistin Irvetan luo, koska siellä oli eniten ihmisiä kiljumassa – en tiedä kuulitteko sitä ääntä, mikä heistä lähti, mutta sanonpa vaan, että se oli korvia särkevä -. Siellä minun kimppuun hyökkäsi koko ajan kuolonsyöjiä, he ovat koko ajan kimpussasi, jos olet hetken paikallasi”, Ada joi kulauksen mehustaan ennen kuin jatkoi. ”Tulin itse asiassa vasta hyökkäyksen loputtua, eli noin ”, -Ada piti pienen tauon laskien päässään ajan - ”kaksikymmentä minuuttia sitten - minut paikattiin nopeasti siellä käden kohdalla, siinä oli tosi iso ja syvä haava, olisi hauskaa, jos siitä jäisi arpi ja täällä kuulin Jamesilta, että olet tajuton ja sitten menin hakemaan kahvia. Sen pituinen se”, Ada lopetti ja antoi puolestaan Jamesille puheenvuoron.
”No, silloin kun sinä menetit tajuntasi, minä vein sinut Pyhään Mungoon nopeasti, koska pelkäsin sinun saaneen jonkun aivoverenvuodon tai jotain vastaavaa. Siellä minulle sanottiin, että pitäisivät sinut nukutettuna vielä muutaman tunnin, että saisit levätä kunnolla, joten lähdin takaisin Viistokujalle ja hain Siriuksen (matkalla hänen luo sain vastaani muutaman kuolonsyöjän) ja ilmiinnyin hänen kanssaan tänne, koska sanoi Jack mitä vain, minä en olisi voinut jättää häntä sinne yhtään pidemmäksi aikaa.
Lähdin vielä kerran takaisin Viistokujalle ilmiinnyttäen kaikkia matkan varrelle osuneita loukkaantuneita Pyhään Mungoon.”
”Eli toimit siis ihmisten yksityisenä ambulanssina?” Lily kysyi tuntien ylpeyttä poikaystäväänsä kohtaan.
”En tiedä mikä tuo ankutanssi on, mutta kai niin voisi sanoa”, James nyökkäili tietäväisen näköisenä.
”No, nyt kun, kaikki on selvää, niin lähdetään”, Lily totesi nousten ylös penkiltä. Hänen helpotuksekseen oikea jalka kesti hyvin painoa, syvästä haavasta huolimatta.
”Lähdetään minne?” James kysyi nousten hänkin ylös istumaltaan penkiltä.
”Viistokujalle”, Lily sanoi ja hänen ilmeensä paljasti muille, ettei muita vaihtoehtoja ollut. ”Minä haluan tietää, milloin Ann pääsee ulos Säilä ja Imupaperista.”
”Tiedäthän sinä, Lily, että on olemassa mahdollisuus... aivan pieni mahdollisuus, ettei Ann ole... Tuota...”
Kyllä hän tiesi, hän ei vain halunnut ajatella sitä. ”Tiedän, James ja sitä suuremmalla syyllä, haluan nähdä, miten on käynyt.”
”Mutta Lily”, James näytti siltä, että halusi epätoivoisesti keksiä vielä jonkun syyn, joka voisi estää Lilyn lähdön.
”Sirius luultavasti tarvitsee sinua, sinä voit mennä hänen luokseen ja minä menen oman ystäväni luo”, Lily sanoi varmaan sävyyn, sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen. ”Tuletteko te mukaan?”
”Nääh, taidan mennä viihdyttämään Siriusta, olen saanut Viistokujasta tarpeekseni, jos ei haittaa”, Ada sanoi nousten ylös hörpäten taas pillimehuaan. Hän väläytti muille iloisen hymyn ja suunnisti sitten portaita kohti päästäkseen kerrokseen, missä Sirius sillä hetkellä majaili.
”Minä voin tulla, Lily”, Christina sanoi vetäen hartioillensa viitan, jota oli vielä äsken pidellyt käsissään.
”Entä sinä, James, jäät vai tulet?” Lily kysyi kulmat koholla.
James huokaisi ensin pitkään, mutta antoi sitten kasvonsa sulaa tuttuun, lämpimään hymyyn. ”Luuletko, että päästäisin sinut sinne yksin?” hän kysyi laittaen kädet Lilyn hartioiden ympärille.
”Mennään”, Lily sanoi tuntien itsensä helpottuneeksi, ainakaan hän ei joutuisi kokemaan yksin sitä kaaosta, joka Säilä ja Imupaperin ympärillä varmasti oli.
Sirius oli maannut Pyhän Mungon pehmeällä ja kaikin puolin miellyttävällä sängyllä jo niin kauan, että hän oli varma, että jos makaisi siinä vielä sekunninkin ilman seuraa, hänet voitaisiin suoraan viedä mielipuoli-osastolle tiukasti sidottuna. Ei sängyssä mitään vikaa ollut, sen hän olisi voinut viedä suoraan kotiin ja nukkua sillä monta vuorokautta putkeen ilman mitään vaikeuksia. Ei, syy hänen haluttomuuteen maata tässä sängyssä johtui siitä, että se sänky sijaitsi Pyhässä Mungossa, tuntui ahdistavalta maata paikoillaan paikassa, jossa kuoli samaan aikaan monia ihmishenkiä. Sen takia, hän tunsi syvää helpotusta, kun Ada pelmahti hänen huoneeseensa kolme pillimehua käsissään.
”Kolme pillimehua, Ada?” Sirius kysyi ensi sanoikseen.
Ada virnisti. ”Kuljin kahvilan ohi ja ne suorastaan kutsuivat minua, vähän niin kuin jotkut kengät tai vaatteet joskus. Sitä paitsi, sinä saat yhden.”
Sirius ei kysynyt, miten pillimehu tai kengät voisivat kutsua ihmistä, hänen tietonsa mukaan ne kun eivät osanneet puhua, mutta hän uskoi Adan lauseen viitanneen taas johonkin tyttöjen juttuihin. ”Missä muut ovat?” hän kysyi sen sijaan.
”Christina ja Lily lähtivät katsomaan miten Ann voi, Jameskin kai lähti mukaan, kun ei ole täällä. Remus ja Peter lähtivät täyttämään joitain sinun papereitasi jotain kaksi tuntia sitten.”
”Hehän viipyvät”, Sirius hymyili vinosti.
”Tiedäthän sinä paperityöt, ne kestävät, kestävät, kestävät, kestävät, kestävät, kestävät...”
”Okei, Ada. Ymmärsin kyllä! Mutta silti, ei siellä niin kauan voi mennä.”
”Ehkä he löysivät jonkun siivouskomeron”, Ada ehdotti viattomana ja Sirius purskahti nauruun.
”Mitäs täällä nauretaan? Sirius, luulisi, että loukkaantuneena sinä sentään pystyisit tuomaan vakavan puolesi esiin”, Remuksen ääni kuului sairaalahuoneen ovensuulta saaden Adan ja Siriuksen vaikenemaan ja kääntämään katseensa poikaan ja hänen vieressään seisovaan Peteriin.
”On vaikeaa olla nauramatta, kun aiheutatte niin paljon hupia”, Sirius ilmoitti hilpeästi.
Remus ja Peter vilkaisivat toisiinsa hämmästyneet ilmeet kasvoillaan. ”Nyt se sitten tapahtui, hän on seonnut”, Peter sanoi päätään pudistaen.
”Siirtäkää kiviä nopeampaan tahtiin, muistakaa heiluttaa kättänne heti, kun näette tai kuulette jotain, mikä viittaisi ihmiseen”, Vauhkomielen ääni jakoi ohjeita auroreille, nopean toiminnan yksikön väelle ja muutamalle taikalainvartijaosaston korkeimmalle henkilölle, jotka olivat tulleet vapaaehtoisina auttamaan Säilä ja Imupaperin korjaustöissä. Kaikki Viistokujan kaupat olivat suljettu siivous- ja rakennustöiden ajaksi ja kaikki Taikaministeriön väki oli pakotettu jättämään työnsä ja auttamaan Viistokujan kunnostamisessa uuteen uskoon. Vain opiskelijat ja loukkaantuneet olivat saaneet vapautuksen, mutta Christina oli tullut auttamaan Säilä ja Imupaperin kanssa; harva oli siihen hommaan suostunut, koska ei ollut kovin innostunut näkemään mitä kaikkien niiden raunioiden alla oli enää jäljellä, jos ylipäätään oli mitään.
”Ann oli juuri aikonut pitää sinusta”, Lily sanoi Jamesille, kun he katsoivat viitat liehuen vierestä Christinan ja muiden ponnisteluja raunioita vastaan. Oli pimeää ja tuuli oli kova, yö oli jo pitkällä, mutta kumpaakaan heistä ei väsyttänyt, hyökkäys oli tehnyt varmaksi sen, ettei heitä tulisi nukuttamaan pitkään aikaan.
”Oliko?” James yllättyi. Ennen kuin Ann oli lähtenyt vanhempiensa talolle, tämä oli vielä vihannut häntä henkeen ja vereen.
Lily nyökkäsi tuntien itsensä pohjattoman tyhjäksi, jos Ann oli kuollut, hän ei tiennyt mitä hänen sitten olisi tarkoitus tehdä. ”Hän sanoi, ettei pidä sinusta eikä hyväksy mitä teit hänen tupatovereilleen koulussa, mutta yrittää sietää sinua vastedes, koska et voi muuttaa menneisyyttäsi tai jotain siihen suuntaan”, Lily vilkaisi Jamesia saadakseen nähdä, mitä tämä oli mieltä. Tämän ilme oli mietteliäs.
”En tiedä, tuo tuli aika yllätyksenä, mutta... Voin kai yrittää unohtaa hänen tekonsa, jos hän on valmis yrittämään unohtaa minun tekoni.”
”Eli teistä voisi tulla ystävät?” Lily kysyi toiveikkaana.
”No, ei ehkä ystävät”, James vastasi nopeasti ja Lilyn ilme valahti hieman. ”Hyvän päivän tutut olisi todenmukaisempi vaihtoehto” hän lisäsi, ennen kuin he vaipuivat taas hiljaisuuteen.
Lilyä itketti. Olo tuntui vieläkin sekavalta ja häntä ahdisti ja hermostutti vain seistä paikoillaan. Tuntui kuin hänestä ei olisi ollut mitään hyötyä kellekään, vaikka itse Vauhkomieli sanoi, ettei tämä saisi tehdä mitään, hän oli liian huonossa kunnossa.
”Vauhkomieli, täällä näkyy jotain”, eräs auroreista huusi heilutellen villisti kättään ja Lilyn sydän sykähti. Hän katsoi sivusta miten Vauhkomieli kiirehti huutaneen aurorin luo ja muut keskeyttivät oman hommansa tullakseen auttamaan.
”Mitä näit, Dixon?” kuului Vauhkomielen vaimea kysymys, mutta aurorin vastausta Lily ei kuullut. Sitten Vauhkomieli kohottautui ja kajautti kuuluvaan ääneen muille: ”Parantajia tänne, täällä on selvästi ihmisiä.”
Tuli hetkeksi yleinen hälinä, kun parantajat, jotka oli jo kutsuttu paikalle, lähestyivät raunioita ja muut antoivat heille tilaa. Jamesin ja Lilyn viereen saapui muita ihmisiä, joko uteliaita ohikulkijoita tai raunioihin jumiin joutuneiden omaisia. Hermostus oli käsin kosketeltavaa, James otti Lilyä kädestä ja puristi rohkaisevasti.
”Jalat näkyvät jo”, Vauhkomieli huuteli hetken päästä ja väki henkäisi. Sitten mies kääntyi puhumaan aurorille, joka kannatteli kiviä hiki otsaa pitkin valuen. ”Ponnista vielä vähän, kyllä sinä jaksat... Ponnista.” Lily olisi luultavasti nauranut Vauhkomielen sanoille, ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Sitten, ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä, noin kolmikymppinen, kuolemanväsyneeltä näyttävä, verta valuva ja mustatukkainen aurorin univormuun pukeutunut mies kohosi kivikasasta ja väki puhkesi hurraahuutoihin. Lily katsoi sydän verta valuen kuinka kaksi, ilmeisesti hänen työtovereitaan, auttoivat miestä pysymään pystyssä ja laittoivat huovan tämän ympärille. Tyttö kuunteli puolihuolimattomasti heidän puhettaan.
”Derek, me pelkäsimme, että olet kuollut!”
”Nuo vuodot pitää tukkia, parantajat auttavat sinua, olet pian työkunnossa.”
”Se oli hirveää”, Derekiksi kutsuttu mies sanoi ääni pidätellyistä tunteista väristen. ”Talon katto tuli meidän päällemme, olimme kaikki puristuksissa ja ihmiset huutavat siellä, Al. He huutavat ja huutavat, eräs tyttö minun läheltäni, hänen päästään valui verta, enkä minä voinut tehdä mitään, kun hän huusi, hän huutaa vieläkin, mutta vaimeammin, minä...” Derekin ääni sortui ja tämä lysähti kokoon kuin ei olisi jaksanut enää kannatella sitä painoa, joka varmasti tämän hartioilla lepäsi painavana ja tuskallisena. Miehet hänen vieressään kiirehtivät parantamaan otteitaan tästä.
Lily ei kuunnellut, kun miehet lohduttivat Derekiä, hän ei itse asiassa kuullut mitään, koska eräs tietty lause nuoren aurorin puheista oli jäänyt kaikumaan tämän päähän:
”Eräs tyttö minun läheltäni, hänen päästään valui verta”. Tarkoittiko mies Annia? Vuosiko tytön päästä vielä verta? Huusiko tämä vieläkin sitä kammottavaa ääntä, joka oli kuulunut tämän verta valuvien huulien raosta monta tuntia sitten? Voisiko ihminen olla vielä hengissä sellaisen verenvuodon jälkeen, ja jos pystyi, niin missä kunnossa? Lilyllä oli liikaa kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta, tyttö painoi päänsä Jamesin viitan suojaamaan rintakehään toivoen sydämestään, että Derek ei ollut ainoa, joka tuli elävänä ulos noista petollisista raunioista.
”Lily, mitä te täällä teette?” tuttu ääni kysyi Lilyn selän takaa havahduttaen tämän ankeasta ajatusmaailmastaan. Lily kääntyi rukoillen, että oli kuullut väärin, kaikista ihmisistä juuri tämä henkilö oli se, jota Lily ei halunnut mistään hinnasta tavata tällä nimenomaisella hetkellä.
”Hei Daniel”, Lily mutisi hiljaa. Pojan silmissä oli hämmästynyt katse, mutta mikään ei viitannut siihen, että tämä olisi surullinen sisarensa kohtalosta ja se sai Lilyn sisuskalut kääntymään vatsassa monta kertaa ympäri; Daniel ei tiennyt Annin olinpaikkaa. ”Tiesitkö, että täällä oli hyökkäys?”
Daniel naurahti. ”Kuka ei olisi huomannut sitä? Tuolla on ilmeisesti ihmisiä sisällä, näin kun se yksi aurori tuli ulos tuolta, mahtaa olla pahat oltavat siellä... Etsin itse asiassa Annia täältä, hän oli unohtanut ottaa... Sanoinko jotain väärin?” mies kysyi hämmentyneenä Jamesilta, sillä Lilyn ilme oli venähtänyt täysin ja tämä oli haudannut päänsä Jamesin kaulaan nyyhkyttäen hiljaa.
”Daniel”, James aloitti mahdollisimman ystävällisellä äänellä. Hän ei tuntenut Danielia melkein yhtään, joten hänestä tuntui kamalalta miehen puolesta, että tämä kuulisi yhden elämänsä pahimmista uutisistaan käytännöllisesti katsoen ventovieraalta. ”Sinun siskosi, hän on jumissa tuolla raunioissa.”
”Ei”, Daniel sanoi vaimeasti, aivan kuin saisi sillä huonot uutiset karkotetuksi. ”Se ei ole mahdollista, ei Ann voi olla tuolla”, mies parahti järkyttyneen näköisenä.
James nyökkäsi, sillä tiesi puhumisen olevan turhaa, se ei parantaisi oloa.
”Miten hän tuonne päätyi?” Daniel kysyi kaatuen maahan polvilleen. Hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä ja James tunsi olevansa aivan väärässä paikassa, onneksi Lily pelasti tämänkin tilanteen. Tyttö irrottautui Jamesista hymyillen tälle sanattoman kiitoksen kera ennen kuin laskeutui Danielin tasolle alkaen puhua hiljaa ja rauhoittavasti vetäen samalla tämän syliinsä.
”Lisää ihmisiä tulossa!” Vauhkomieli karjui hetken päästä, hän oli tällä kertaa Christinan luona, joka näytti hitusen ylpeältä siitä, että hän oli löytänyt ihmisiä raunioista, ja kaikki heräsivät taas transsistaan. Parantajat olivat taas toimintavalmiina ja katsojat eivät meinanneet jännityksissään pysyä paikallaan. Aika tuntui kuluvan taas etanavauhdilla, James tunsi taas jännityksen valtaavan joka jäsenen, hän toivoi syvästi, että seuraava ihminen raunioista olisi Ann, elävänä.
Pian väki sai taas hurraamisen aihetta, kun ihmisiä alkoi hitaasti nousta kasasta. Heitä oli neljä, yksi nopean toiminnan yksiköstä, kaksi tavallista naista ja yksi vanhus, joista kukaan ei enää pysynyt omin avuin pystyssä. James kuunteli ihmisten hoitoa ja tovereiden lohduttelua uhreille vain puolella korvalla, hänen huomionsa oli vienyt kirkuna, joka kuului nyt hiljaa raunioista. Kirkujia oli monta, sen James kuuli, ja se huuto oli hirvittävin ääni, minkä hän oli ikinä kuullut. Se oli kuin kidutuskirousten uhrien taukoamatonta tuskanhuutoa, se oli kauhistuneen, loukossa olevan henkilön avunpyyntöä, joka luultavasti joskus eksyisi Jamesin pahimpiin painajaisiin.
Muutkin ihmiset olivat kuulleet huudon päätellen katsojien huolestuneesta puheensorinasta ja Säilä ja Imupaperi-toimijoukon ripeämmästä toiminnasta. Kivet siirtyivät nyt puolta nopeammin kuin äsken ja Vauhkomieli huuteli ohjeita työläisille sutjakkaan tahtiin.
Pian, Jamesin mielestä liian pian, ratkaiseva kivi siirrettiin ja kirkuna kuului nyt sata kertaa kovempaa kuin äsken. Huuto oli sanoinkuvaamattoman kammottavaa, siihen ääneen teki mieli kuolla. James näki, kun kaksi auroria sukelsi kivikasan uumeniin, aikomuksenaan luultavasti hakea kirkujat ulos, Vauhkomielen selvistä kielloista huolimatta. Koko väki ei enää voinut muuta kuin odottaa.
”Mikset ole Lilyn kanssa Annin luona?” Remus kysyi Adalta. He kaksi ja Peter olivat viettäneet Siriuksen huoneessa aikaansa heti sen jälkeen, kun kuulivat, että Sirius joutuisi jäämään sairaalaan yöksi. Ketään heistä ei väsyttänyt, joten kukaan ei jaksanut lähteä kotiinkaan istumaan peukaloitaan pyörittelemään, kun pystyi tekemään sen täällä.
”Mitä minä siellä tekisin?” Ada kysyi kohottaen kulmiaan Siriuksen sängyn jalkopäästä, jossa istui. ”En halua vaan katsoa ja odottaa, koska Ann tulee raunioista ulos. Ajattelin, että voin hyvin olla täällä häntä vastassa, kun hän tietenkin tulee tänne”, Ada piti äänensävyn mahdollisimman kevyenä, mutta kaikki huomasivat, että tämä huolehti ystävästään enemmän kuin antoi ymmärtää.
”Minusta sinun pitäisi mennä”, Peter totesi hiljaa mielipiteensä. Ada pudisti päätään varman näköisenä.
”Kuten sanoin, en minä siellä mitään tekisi. Sitä paitsi, miksette te halua mennä sinne?”
”Koska Ann on ääliö ja vihaa Jamesia”, Sirius sanoi heti.
”Älä viitsi olla noin tuomitseva, kun me molemmat tiedämme, että olette Annin kanssa varsin samanlaisia”, Ada sinkautti.
”Anteeksi vain, mutta meissä ei ole mitään samaa Annin kanssa. Ensinnäkin, minä olen mies ja hän on nainen ja minä en vihaa Jamesia.”
Ada pyöritti silmiään. ”En tarkoittanut, että näyttäisitte mitenkään samalta. Tarkoitin vain, että jos olettaisimme, että minä seurustelin tyypin kanssa, joka olisi seitsemän vuotta kiusannut muita kelmejä etkä sinä olisi mahtanut mitään, niin kyllä sinäkin vihaisit häntä.”
”Tuo oli harvinaisen viisasta puhetta sinulta”, Sirius totesi, koska ei halunnut paljastaa tytön osuneen oikeaan. Ada väläytti itserakkaan hymyn.
”Minä yllätän joskus itsenikin tällä älykkyydellä. Pointtini oli kuitenkin se, että älä viitsi tuomita ihmistä ennen kuin mietit vähän, mitä sinä tekisit siinä tilanteessa, koska tuo on ärsyttävää.”
Sirius vaikeni, hassua kyllä Ada oli oikeassa. Annin asemassa, hän olisi taatusti vihannut Jamesia vielä enemmän. Hän tajusi vasta nyt, kuinka vaikeaa tytön oli olla, kun paras ystävä oli seurustellut vihamiehen kanssa. Olihan Siriuskin ensin vihannut Lilyä, koska tämä oli ollut turhan julma Jamesia kohtaan. Ajan myötä hän oli kuitenkin oppinut pitämään, jopa rakastamaan ystävämielessä, tyttöä. ”Kai sinä olet oikeassa”, hän myönsi lopulta vastahakoisesti.
”Tuon täytyi olla kolaus itsetunnolle. Ada oli oikeassa ja sinä väärässä”, Remus päivitteli kuivakkaan sävyyn samalla kun Ada ryhtyi tanssimaan oma keksimäänsä voitontanssia huonetta ympäri.
”Saimmepa kokea tämänkin päivän”, Peter virnisti huoneen perällä olevalta tuolilta, johon oli käpertynyt pieneksi mytyksi. ”Minä haluan kahvia, haluaako joku muu jotain?”
”Minä voisin ottaa pillimehun”, Ada sanoi keskeyttäen tanssinsa kesken liikkeen jääden seisomaan yhdelle jalalle, molemmat kädet kattoa kurkottaen.
”Ei enää pillimehuja sinulle!” Remus sanoi ankarasti. ”Sinä olet juonut tänä yönä jo kolme.”
”No, jos isä”, Ada korosti sanaa mulkaisten pahasti Remusta. ”Ei anna minun ottaa juomaa, joka antaa vahvemman pikkukirousten sietokyvyn ja näkö paranee jopa huimat 0,03 prosenttia vuodessa, niin otan kahvia, joka taas antaa keltaiset hampaat ja antaa minulle kofeiinimyrkytyksen ja-”
”Minä otan kamomillateen”, Remus sanoi kovaan ääneen saaden Adan vaikenemaan. ”Ja muutaman rauhoittavan”, hän lisäsi kärsivän näköisenä, kun Ada oli ryhtynyt tanssimaan taas voitontanssiaan alkaen laulaa jotain etäisesti tuttua laulua väärällä sävelellä tahallaan kovalla äänellä aina osuessaan Remuksen lähelle.
”Vauhkomieli!” Nicole Edenin, aurori-opiskelijoiden valmentajan pää pisti esiin kivikasasta ja Vauhkomieli kumartui tämän puoleen. Väki seurasi näiden kahden keskustelua henkeään pidättäen, mutta vaikka kuinka kaikki yrittivät, kukaan ei pystynyt kuulemaan näiden kahden melkein äänetöntä sananvaihtoa. Pian Vauhkomieli korotti kuitenkin taas ääntään. ”Tilanne on nyt tämä, yhdet parhaista auroreista ovat käyneet raunioiden sisällä ja ovat löytäneet viisi henkilöä, jotka voimme pelastaa. Se kuitenkin edellyttää täydellistä hiljaisuutta, sillä parantajien ja auroreiden täytyy saada työrauha. Kukaan ei siis saa hiiskahtaa, koska me yritämme todella pelastaa nämä ihmiset”, Vauhkomieli mulkoili heitä vielä hetken ennen kuin kääntyi parantajien ja ryhmänsä puoleen. Hetken neuvottelun jälkeen Christina ja muut, jotka eivät kuuluneet auroreihin tai nopean toiminnan yksikköön, lähetettiin takaisin yleisön luo. Christina suunnisti heidän luo ja aloitti keskustelun Jamesin kanssa matalalla äänellä.
Lily ei välittänyt, hän halasi edelleen Danielia ja piti tästä kiinni lujaa, etteivät muut olisi huomanneet hänen tärisevän. Vain viisi oli pelastettavissa, jos Ann eivät olisi niiden joukossa... Lily ei halunnut edes ajatella loppua.
Vauhkomielen ryhmä työskenteli hiljaisuudessa, ensimmäisen uhrin luo oli ilmeisesti vaikea päästä, sillä pari kertaa raunioiden sisälle menneet aurorit tulivat takaisin ja puhuivat hetken Nicolen kanssa, joka oli jäänyt tällä kertaa ylös, ennen kuin palasivat takaisin alas.
Viimein, ikuisuuden jälkeen, kaksi auroria tulivat ylös – kahden kirkuvan uhrin kanssa. Parantajat syöksyivät heti loukkaantuneiden luo, joita olivat noin kymmenenvuotias pikku poika ja keski-ikäinen nainen.
Seuraava loukkaantunut, nuori tyttö, jolla oli vaaleat pitkät hiukset, löytyi melkein heti ensimmäisten uhrien jälkeen. Tämänkin parantajat ottivat heti hoiveisiinsa ja pienen ensihoidon jälkeen nämäkin ilmiintyivät suoraan Pyhään Mungoon.
Neljäs uhri oli vanha mies, jonka silmälasien linssi oli säpäleinä. Enää oli jäljellä yksi, se viimeinen uhri, jonka näkemistä Lily hermoili, entä jos se ei ollut Ann? Mitä hän tekisi, jos se ei todellakaan olisi Ann? Lily pudisti päätään epätoivoisena; odottaminen ahdisti.
”Täältä tulee viimeinen”, kuului Emmeline Vancen ääni raunioista ja hermostus täytti Lilyn joka solun. Hän tunsi miten Daniel puristi hänen kättä kouristuksen omaisesti, muttei edes tajunnut sen aiheuttavan kipua, hän oli liian jännittynyt.
Sitten, aivan yhtäkkiä viimeinen, kirkuva uhri tuli ulos raunioista. Parantajat olivat heti tämän kimpussa, ettei Lily nähnyt kasvoja. Hän koetti muistella, oliko Annilla ollut housut vai hame, muttei pystynyt saamaan minkäänlaista muistikuvaa tämän vaatetuksesta.
Parantajat taikoivat kirkuvalle uhrille paarit ja mutisivat loitsun, joka sai kirkumisen hiljentymään, aivan kuin he olisivat panneet tämän ääntä pienemmälle kuin radiosta. He tekivät pikaisen ensihoidon, joka tuntui kestävän nyt pidempään, joka johtui joko siitä, että tämän ihmisen vammat olivat vakavampia tai siitä, että Lilyn mielestä aika tuntui kuluvan hitaammin, kun hän ei tiennyt kuka uhri oli.
Parantajat viittoivat muille olevansa valmiita ilmiintymään ja silloin Lily näki uhrin kasvot; paareilla makasi yltä päältä veressä oleva, nyt enää vaimeasti kirkuva Ann.
A/N: Toivottavasti te piditte, koska musta tämä on ehkä parhain lukuni... Mut sanokaa te, kuuntelen. Eli siis toisin sanoen, kommentteja?