Kirjoittaja Aihe: Kariutunut kosioretki || k11, Rabastan/Andromeda, FF100  (Luettu 2401 kertaa)

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Nimi: Kariutunut kosioretki
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Huumoridraamahko, mikä lie
Paritus: Rabastan/Andromeda, Rodolphus/Bellatrix
Ikäraja: K11
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni enkä saa muuta palkkaa kuin luomisen tuskan. ;____;

Yhteenveto: Andromeda Mustassa on enemmän kuin päältäpäin vaikuttaa. (Ja Rabastan Lestrangessa vähemmän.)

A/N: FanFic100: Salama. Ensimmäinen osa kolmiosaiseen sarjantapaiseen, joka esittelee Mustan sisarusten pimeitä puolia.
No tämä on nyt siihen randomit hahmot -haasteeseen melko pikapikaa sävelletty tuotos (ettei ihan kamalasti myöhästyisi), hahmoina siis Andromeda Musta ja Rabastan Lestrange. Tarkoituksena oli osoittaa ettei Andromeda olekaan niin nynny kuin olen antanut ymmärtää - sitten tosin tajusin, etten oikeastaan ole edes antanut ymmärtää että Meddy olisi nynny. Pahus. No, kunhan tämä kokonaisuus tästä hahmottuu, tämä selittää vaikka mitä. Minusta tämä on melko huono ficci. Mitä mieltä te olette?



Kariutunut kosioretki



Andromeda istui lempipaikallaan portaikon yläpäässä, jalat kaiteen ja parven välistä riippuen, kun he tulivat - Lestranget. He tulivat ääneti - Lestranget eivät koskaan soittaneet kelloa - ja arvokkaasti - Lestranget käyttäytyivät aina sillä tavalla toistensa seurassa - ja he seisoskelivat Mustan talon aulassa muka eksyneen näköisinä, vaikka vähintään toinen heistä tiesi tasan tarkkaan, missä oli Cygnuksen viinakaappi ja Bellatrixin makuuhuone. He eivät juuri puhuneet keskenään, oikoivat vain tahoillaan kauluksiaan ja katselivat eri suuntiin, eivätkä he huomanneet Andromedaakaan, vaikka tämä nojaili portaikon pylvääseen ja heilutteli jalkojaan. Andromeda ei kiherrellyt niin kuin toiset tytöt, eikä hänen mieleensäkään tullut kipata Walburga-tädin lahjoittamaa fiikusta vieraiden niskaan, ei. Hän vain istui siinä ja heilutti jalkojaan, koska sellainen oli Andromeda: omanlaisensa, muttei sopimattomuuteen asti!

Rodolphus Lestrange oli keskimittainen mies, joka oli suorastaan rikollisen ylpeä selkäänsä pitkin valuvista, lähes viininpunaisista hiuskiehkuroista. Hän ei koskaan jättänyt Lestrangen kartanoa sukimatta ja siistimättä hiuspehkoaan ja kiinnittämättä sitä tyylikkäällä smaragdisoljella, ja lierihattunsa hän otti pois vain Mustille tullessaan, koska Walburga-täti oli kerran antanut hänelle korvatillikan sen takia. Hän oli aina yhtä tyylitelty, aina yhtä asiallinen ja aina yhtä rikkumattoman viekas ja kaksimielinen, ja sen hän teki niin ovelasti, etteivät edes Cygnus ja Druella käsittäneet, minkä takia tytöt ruokapöydässä aina punastelivat. Nytkin hän tepasteli ympäriinsä niin kuin hänen päälaestaan olisi lähtenyt siima kattoon saakka ja silmäili ympärilleen, josko vaikka äkkäisi kotitontun, jonka voisi lähettää noutamaan talon emäntää esiliinaksi. Sen sijaan hänen akateemisemmin koulutettu, vaatimattomammalla kampauksella varustettu ja yleisesti ottaen vähemmän mielenkiintoinen veljensä vetelehti ovensuussa kasvojaan kauluksiinsa kätkien eikä näyttänyt tietävän, miten päin olla. Andromedaa olisi naurattanut, jos hän olisi ollut huonommin kasvatettu. Rabastan oli toki monin verroin älykkäämpi kuin isoveljensä, tai niin Andromeda oli kuullut, mutta hänessä oli muutamia piirteitä, jotka ikään kuin estivät häntä esiintymästä seurapiireissä veljensä tavoin. Kuten nyt esimerkiksi se, että hänellä oli jatkuvasti muistilehtiö mukanaan - halusi muka toimittajaksi. Tai se, että hän puhui toisinaan kummallisin sanankääntein toteuttaakseen runoilijaa itsessään. Tai se, että Rodolphuksen lierihattu sai hänet näyttämään lähinnä ruipelolta sieneltä. Mutta tätä kaikkeahan Andromeda ei tietenkään sanonut ääneen, ei varsinkaan silloin, kun piti tehdä hyvä vaikutus ensivierailuaan tekevään Rabastan Lestrangeen.

“Bella hoi!” hoilotti jostain Narcissan ääni. “He tulivat nyt!” Yläkerran käytävästä kuului sättimistä; Narcissan viestintäjärjestelmä ei vastannut Bellatrixin käsitystä hyvän vaikutuksen tekemisestä sulhaseensa.
Bellatrix ja Rodolphus olivat menneet kihloihin loppukeväästä, ja häitä suunniteltiin helmikuulle. Walburga-tädin mielestä olikin jo korkea aika; Bellatrix oli jo kahdenkymmenen, ja Walburga olisi mieluiten naittanut Andromedankin pois saman tien, jos Cygnus olisi siihen suostunut. Siihen saakka heidän kaikkien piti kuitenkin tyytyä seuraamaan, kuinka Rodolphus ilmestyi iltapäivä iltapäivän jälkeen heidän ovelleen, vietti muutaman tunnin piirittäen ja hakkaillen Bellatrixia ja poistui loppuillasta epäilyttävä, limainen hymy huulillaan. Bellatrix tietysti niiaili ympäriinsä osoittaen soveliasta tyttömäistä ujoutta, joka sopi hänen kasvoilleen kaiverrettuun yrmeän halveksuvaan ilmeeseen niin huonosti kuin oli mahdollista. Mutta Andromeda ja Narcissa eivät valittaneet. Isosisko oli rakas, mutta hän osasi olla tavattoman vaivalloinen pahoina päivinään, ja toivo eli, että nämä pahat päivät tästä eteenpäin olisivat pääasiassa Rodolphuksen ongelma.

Bellatrix tulla viipotti kulman takaa touhuissaan kuin mikäkin emäntä; Narcissa kai käytti tilaisuutta hyväkseen livahtaakseen Bellatrixin kirjahyllylle, kun ei häntä kuulunut. Parhaimpiinsa sonnustautunut Bellatrix, korea kuin paratiisilintu, vaikkakin musta, käänsi mennessään muutamaa taulunkehystä suorempaan ja tyrkkäsi ruman vaasin sohvan taakse piiloon, yritti kovasti vaikuttaa siltä, kuin olisi ollut jokapäiväisissä toimissaan. Ohi kulkiessaan hän kumartui kiireesti Andromedan puoleen. “Pue nyt edes sukat päällesi”, hän sihahti, “niin kuin mikäkin menninkäislapsi sinä olet!”
Andromeda pyöräytti silmiään. Bellatrix puolestaan tervehti muodollisesti sulhastaan ja vielä muodollisemmin tämän veljeä. Hetken sivistyneen keskustelun jälkeen joku seurueesta ehdotti vaivihkaista siirtymistä puutarhan puolelle, mihin muut myöntyivät auliisti. Tämä tietysti viittasi päätoimisesti tulevaan Lestrangen herrasväkeen, joka poistui paikalta liian kiireesti Rabastan-paran pysyä mukana. Hyljätty Rabastan-ressu kiersi aulan pariin kertaan ympäri, otti askeleen kohti käytävää, johon oli nähnyt veljensä katoavan, epäröi sitten kuitenkin ja ryhtyi nopeasti raapustamaan jotain muistilehtiöönsä.

“Ei kannata edes yrittää.”
Rabastan kohotti katseensa ja pani vasta nyt merkille Andromedan, joka oli tarkkaillut hänen toimiaan jo hyvän tovin. No niin, olisihan hänet helposti voinut sekoittaa aaveeseen, sillä tällaisena päivänä tavalliset ihmiset harvoin vetelehtivät koleassa eteishallissa pelkässä valkeassa kesämekossa, mutta oliko silti mahdollista olla niin omiin maailmoihinsa uppoutunut, että Andromeda näytti kukkavaasilta? Kiitos, herra Lestrange, kiitos!
“Anteeksi kuinka?” sanoi Rabastan lievästi häkeltyneenä ja piilotti muka häveliäästi vaasin selkänsä taakse.
Andromeda tuhahti - vain sisäisesti tietenkin - ja tokaisi: “En lähtisi heidän peräänsä. Kyllä sinä ja minä molemmat tiedämme, mitä he siellä ‘puutarhassa’ tekevät.” Lapsikin olisi osannut tulkita Rodolphuksen ilmeen heidän lähtiessään, Merlin soikoon! Rabastan luultavasti oli ymmärtänyt asian aivan yhtä hyvin, mutta ilmeisesti hänen oli pakko pönkittää miehistä ylemmyydentuntoaan tätä valkeakolttuista pikkulikkaa kohtaan. Mainitsematta tietenkään, että Andromeda oli päättänyt koulutuksensa jo edellisenä vuonna siinä kun Rabastanilla oli vielä viimeinen luokka käymättä.
“Minä ja minun veljeni olemme kautta aikojen olleet sellaisissa väleissä keskenämme”, hänen kielensä kiemurteli kuin käärmekoristeet Walburga-tädin salongin tuoleissa, niissä jotka aina sähisivät Narcissalle, “ettei yksikään puolitotuus ole meitä koskaan erottanut! Mikä hänen on, on myös minun.”
“En minä sinun veljestäsi olekaan huolissani”, totesi Andromeda sävyttömästi.
“Mitä tarkoitat?”
“Sitä vain, että sinuna varoisin ärsyttämästä Bellatrixia.”
Siihen Rabastaninkin oli pakko myöntyä; hän oli saattanut tavata Andromedan sisaren vain päivälliskutsuilla, koska eihän häntä yksinään Lestrangeille päästetty (paitsi jos Rodolphus salaa ilmiintyi sinne hänen kanssaan), mutta kyllä hänkin käsitti, ettei se hänestä joka suuntaan huokuva itsetietoisuus ollut näyteltyä. Andromeda siis veti jalkansa rintaansa vasten - häveliäästi mekkonsa helmoihin takertuen, tietysti - nousi ja käveli verkkaan salonkikäytävään. Rabastanin näköpiiristä päästyään hän pysäytti yhden kotitontun ja vaati tätä saattamaan vieraan sunnuntaisalonkiin. Ettei tämän sentään tarvitsisi seistä aulassa yksinään koko iltapäivää.

Rodolphus ja Bellatrix pysyivät poissa koko illan, kuten tavallista. Siitä, ettei heidän nuoremmasta vieraastaan kuulunut inahdustakaan ennen iltakahdeksaa, Andromeda päätteli, että Cygnus ja Druella olivat yhyttäneet hänet ala-aulasta ja viihdyttäneet häntä soveliaaseen lähtöaikaan saakka. Andromeda vietti iltansa Narcissan huoneessa kuulustelemalla tältä taikaolentojen hoitoa loppusyksyn preliminäärikokeita varten, eikä häntä suuremmassa määrin kiinnostanut, mitä Rodolphus Lestrangen ikävystyttävä pikkuveli oli keksinyt aikaa tappamaan. Mutta kun kello löi yhdeksän ja Narcissa ilmoitti kipakasti pistävänsä pillit pussiin tältä päivältä, eikä kihlaparia vielä kuulunut takaisin, Andromeda katsoi parhaaksi kipaista varmistamaan, etteivät kotitontut taas olleet saaneet päähänsä lukita etuovea ennen aikojaan. Eivät ne olleet. Ja hänen seisoessaan yksikseen keskellä hälyttävän tyhjää, hämärää rappukäytävää hänen mieleensä juolahti, ettei hän tosiaan ollut kuullut koko talosta äännähdystäkään, ei koko iltapäivänä. Hänen vanhempansa olivat sanoneet tulevansa kotiin joskus puolenpäivän maissa, ja Andromeda oli oikeastaan olettanut heidän vetäytyneen omaan kortteeriinsa. Ei tietenkään sillä, että se olisi ollut ongelma, mutta missä oli Rabastan, jos hänen viittansa kerran riippui yhä naulakossa? Ja mitä hän oli toimittanut iltapäivän pitkät tunnit?
Vastauksensa Andromeda sai noin viittä sekuntia myöhemmin, kun ruokakomeron suunnalta alkoi kuulua epävireistä laulua. Hän pudisti päätään. Vai oli Rodolphus neuvonut veljelleen, miten Mustan talossa suunnistettiin?

Hän löysi Rabastanin suoraan sanottuna varsin epämääräisessä olotilassa ruokakomeron edestä, mihin hän oli ilmeisesti tyhjentänyt puolet Cygnuksen viinakaapin sisällöstä. Cygnusta se ei olisi suurin surminkaan häirinnyt, hän kun kävi kaapillaan korkeintaan jouluisin ja silloin, kun Walburga-täti päätti pyyhkäistä sisään antamatta hänelle aikaa valmistautua henkisesti - mutta verestävistä silmistä ja roikkuvista kasvolihaksista Andromeda tavallaan päätteli, että tälle kaapinsiivoukselle oli paras panna piste.
“Näinkö sinä olet iltapäiväsi viettänyt?” kiiruhti hän hoivaamaan vierasta, ja ärtymystään hän osoitti yksinomaan sillä, ettei pyydellyt anteeksi laiminlyöntiään niin kuin tapa oli. Olihan toki töykeää jättää vieras huomiotta, mutta tarvitsiko sen takia nyt heti ensiksi isännän juomat kitata? Rabastanin ölistessä jotakin käsittämätöntä Andromeda ujutti päättäväisesti käsivartensa tämän kainalokuoppaan ja auttoi tämän pystyyn. Pienen orientoitumisen jälkeen he linkkasivat yhtä jalkaa salonkiin, missä Andromeda avusti toisen divaanille. Hän rojahti itse uupuneena sen päähän; kukapa olisi arvannut, että tuollainen hintelä pikku lukutoukka saattaisi olla moinen riippakivi? Hän hengitti oikein syvään, ummisti silmänsä ja yritti olla kuulematta Rabastanin viinanhajuista korinaa.
“Miten tuollainen yleensä juolahti sinun mieleesi?” hän mutisi tuskin huuliaan liikuttaen, edelleenkään toiseen päin katsomatta. ”Luulisi nyt sinunlaisellasi olevan enemmän järkeä kuin keikariveljelläsi.”
Divaani vavahteli, kun Rabastan rekisteröi Andromedan sanat ja kompuroi käsivarsiensa varassa istualleen. “Mmitenniin minunnlaissseni”, hän mongersi, “äläääkä kehtaa puhua Rodel… veljesstäni tuolllailla.”
Andromeda tuhahti silmät yhä puoliummessa. “Veljesi ajatus tämä varmaan olikin, eikös vain? Kaikki yhtä suunnitelmaa, kun oma isäsi ei päästä sinua kaapilleen.”
“Kass kunnarvassit”, Rabastan mokelsi. Hän vaikeni hetkeksi, hengitti äänekkäästi rohisten sisään ja ulos ja siirtyi sitten parin tuuman verran lähemmäksi Andromedaa. “Vaikka olihansssiinä muutakin…”
“Mitä vielä?”
“No kenellesss luulet, että se siskosssi haluaa sssinut naittaa?” Joka sanalla Rabastan hivuttautui aivan hiukkasen lähemmäs Andromedaa. Se ei ollut Andromedasta hyvä idea, joten hän siirtyi samaa tahtia eteenpäin, kunnes divaanin reuna tuli vastaan.
“Ne kieroilijat”, hän tuhahti päätään puistaen. Niin Bellatrixin tapaista. Hänestä ja Rodolphuksesta tulisi taatusti maailmanhistorian juonikkain pariskunta. Ja Rabastan tuntui ottaneen heidän puheensa todesta.
“Rabastan, onko tuo sinun kätesi minun selälläni?”
“On.”
“Mikset ottaisi sitä pois?”
“En.”

Andromeda avasi silmänsä vasta, kun tunsi poskellaan Rabastanin alkoholintuoksuisen hengityksen. Mies lemusi niin vahvasti kölninvedeltä, että Andromeda tuskin sai vedetyksi henkeä - mutta toden teolla hänen henkensä salpautui vasta, kun toisen hintelä käsivarsi kiertyi hänen hartioidensa ympäri. Hän jähmettyi paikalleen, antoi koko ruumiinsa jäykistyä. Hänen hengityksensä kiihtyi, minkä Rabastan ilmeisesti tulkitsi lähinnä kannusteeksi, sillä hän hivutti toisenkin käsivartensa Andromedan ympäri, tällä kertaa tosin huomattavasti alempaa.
Andromeda selvitti kurkkuaan, joka oli yhtäkkiä kuivunut hiekkapaperiksi. “Rabastan, älä viitsi”, hän varoitti, mutta hänen äänensä värisi. Jossain vaiheessa tilanne oli muuttunut vähemmän huvittavaksi, ja se oli menossa suuntaan, joka ei miellyttänyt häntä sitten alkuunkaan.
“Etkösssinä muka arrvaa, mitä ne sssiellä tekevät”, Rabastan jupisi Andromedan kaulaa vasten. “Sitähänne aina… Rodolphus kerrtoo aina kaiken jälkeenpäin.”
“Miehillä on tapana liioitella”, näpäytti Andromeda kiireesti ja yritti rimpuilla irti, mutta paitsi yllättävän painava Rabastan tuntui olevan myös yllättävän voimakastahtoinen. Juuri nyt hänen rintansa painui äärimmäisen huolestuttavasti vasten Andromedan yläselkää - ja sitten hän kietaisi salamannopeasti kyynärvartensa Andromedan lantion ympärille ja pyöräytti tämän itseään kohti. Yhdellä ketterällä liikkeellä hän lukitsi Andromedan polvet divaaniin ja kumartui lähemmäs. Hänen viinantuoksuiset, karheat huulensa hipoivat Andromedan leukaa, ja nukkainen parransänki kutitti ilkeästi. Hänen kätensä hakivat tarttumapintaa jäykistyneeltä vartalolta, kunnes viimein löysivät etsimänsä, kohdan jota ei Andromedakaan saanut kovettumaan. Andromeda henkäisi terävästi, kun hänen kesämekkonsa napitus yllättäen repäistiin auki. Arvaamatta Rabastan oli hänen päällään suuri, jykevä ja määrätietoinen, eivätkä hänen kosteat suukkonsa tuoksuneet niin hyvältä että olisivat saaneet vastakaikua. Mihinkään ei kuitenkaan päässyt, ja Andromeda alkoi suorastaan rukoilla, että kihlapari ilmestyisi ovelle siinä paikassa. Rabastan painautui yhä lähemmäksi. Andromeda tunsi jonkin reisiluuta lyhyemmän painuvan lantiotaan vasten. Sen verran hän oli Narcissan kirjoista oppinut, ettei tuottanut suurempia hankaluuksia käsittää, että jos Druella ikinä kuulisi tästä, hän luultavasti kuolla kupsahtaisi siihen paikkaan!

Hän ei oikeastaan edes tiennyt, mikä häneen meni. Kai se oli se tietty Tylypahkan käytävillä omaksuttu vaistonvaraisuus, kun ei koskaan tiennyt, mikä loitsu milloinkin levähtäisi kulman takaa kasvoille - silloin piti olla valmiina syytämään vastaan sitä, mitä sattui olemaan käsillä. Andromeda kurotti Rabastanin vyölle ja kiskaisi yhden taikasauvan hänen kupeeltaan esille, kun toinen alkoi huolestuttavasti lähestyä maaliaan, osoitti vihollistaan ja karjahti vaistonvaraisesti pari sanaa, joita hän ei myöhemmin olisi toistanut vaikka olisi ne shokiltaan muistanutkin. Valo välähti, ja niin kuin toivottua, Rabastan valahti veltoksi ja sinkoutui hänen päältään vasten divaanin käsinojaa. He molemmat haukkoivat henkeään silmät levällään, Andromeda edelleen taikasauvaa pakonomaisesti puristaen. Hän tärisi. “Mitä hemmettiä tuo oli?” hän sopersi oikeastaan tietämättä, oliko vihainen vai peloissaan.
Rabastanin suunnalta vastasi ainoastaan heiveröinen uikahdus; hän retkotti Druellan kirjomia sohvatyynyjä vasten ja napitti kauhun vallassa jalkoväliään. Tähän havahtui Andromedakin. Kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa he seurasivat, kuinka kohouma Rabastanin housujen etumuksessa kutistui olemattomiin. Kirjaimellisesti.
“’Varo ärsyttämästä Bellarixia’, hän sanoo”, henkäisi Rabastan silmät selällään.

Bellatrix ja Rodolphus menivät naimisiin helmikuussa, niin kuin oli sovittu, ja vähän aikaa myöhemmin Rabastan Lestrange - veljensä ja kälynsä painostuksesta - esitti Andromedalle kosinnan. Bellatrix ei voinut koskaan käsittää, miksi sisko kieltäytyi. Hän oli siitä kovasti käärmeissään, ja pitkään olikin. Kuinka idyllistä olisi ollutkaan, jos siskokset olivat naineet veljekset! Andromeda kuitenkin selitti vain, että Rabastanista puuttui “jotakin”.
Rabastanin - ja Andromedankin - onneksi Bellatrix ei koskaan saanut tietää, missä määrin tämän “jonkin” puuttuminen olisi haitannut avioliiton täytäntöönpanoa.
« Viimeksi muokattu: 21.03.2017 21:40:20 kirjoittanut Arte »

Carolynne

  • A proud Hufflepuff
  • ***
  • Viestejä: 1 338
Vs: Kariutunut kosioretki
« Vastaus #1 : 06.11.2009 16:33:50 »
Heipä hei ^^ KK-haasteessa onnetar heitti minulle tämän ficin kommentoitavaksi.

Yleiskuva ensin: minusta teksti oli hauska ja toimiva, tykkäilin kovasti sekä hahmoista että repliikeistä. Huumori oli juuri minulle sopivaa: se oli ihanasti piilossa repliikkien ja sivuhuomautusten takana, vaikka aihe tässä ficissä, raiskauksen yritys, ei hupaisa missään nimessä olekaan. Minusta on hienoa, että tartuit tällaiseen aiheeseen hieman eri tavalla kuin yleensä ^^

Hahmoista vaikka ensin. Minusta kaikki olivat mielenkiintoisia ja suurin osa hahmoista myös omalla tavallaan puhtaan hurmaavia - tai ainakin tiettyjä hurmaavia piirteitä omaavia. Medan vaatetus iski minuun, samaten se, kuinka hän väitti koko ajan, ettei ollut yhtään kiinnostunut Rabastanista, mutta kuitenkin seuraili hänen tekemisiään, palasi etsimään tätä jne. Tykkäsin tuosta kenties alitajuisestakin kiinnostuksesta, joka ei kuitenkaan piristävästi johtanut pornokohtaukseen.

Rodolphuksen "pahis"kuva oli mielenkiintoinen, tykkäsin jo heti alussa siitä, että hän tiesi juuri tiettyjen kahden huoneen sijainnin Mustien talossa. Hän muistutti sellaista hurmuria, joka sananmukaisesti saa tytöt punastumaan joka puolella ympärillään, ja vaikka en yleensä tällaisen miestyypin suurin fani olekaan, tässä se toimi. Samaten Rabastan oli hurmaava selvänä ollessaan - minusta hänen harhailunsa ja kirjoittelunsa oli hurjan söpöä ^^ Minun kävi poikaparkaa jo hieman sääliksikin. Sääli kuitenkin vaihtui iljetykseen, minusta oli mielenkiintoista, miten liitit känni-Rabastanin siihen hiljaiseen ja vaivaantuneeseen Rabastaniin.

Minua kiinnostivat kovasti myös tämän fici Bella ja Narcissa, koska heistä luodut kuvat olivat ihanan erilaisia verrattuna yleiseen käsitykseen. Bella niiailemassa ja emäntänä oli mielenkiintoinen ajatus, kun häneen samalla yhdistyi myös bellamainen päättäväisyys ja vaaran tuntu. Maininta Narcissan kirjahyllystä sai minut myös ilahtumaan - yleensä ficeissä teini-ikäinen Narcissa ei juuri sivistyksestä välitä, vaan keskittyy ulkonäköönsä ja seuraelämäänsä.

Kaiken kaikkiaan minusta olit kuvannut puhdasveristen sukujen soidinmenot loistavasti, osaan kuvitella ne tuona aikakautena juuri tuonlaisiksi. Huumorin ohella tykkäsinkin juuri teemasta ehkä eniten - aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta onnistuit luomaan jotain selvästi muistiinjäävää ja vaikuttavaa. Ihkutan nyt tässä vielä, että hakkailu on ihana sana <3

Kuvailu oli myöskin toimivaa ja tykkäsin sen yllätyksellisyydestä. Fikus oli ficin alkupuolella hauska lisä kerrontaan, samoin pidin Walburgan yllätysvierailujen vaikutuksesta Cygnukseen ja seuraavasta kohdasta, minusta olet ihanan normaalista poikkevalla tavalla kertonut, että Meda ei suudellut Rabastania takaisin:
Lainaus
eivätkä hänen kosteat suukkonsa tuoksuneet niin hyvältä että olisivat saaneet vastakaikua.

Dialogi oli minusta myös kivaa, mm. tuo "onko tuo sinun kätesi minun selälläni" kohta oli mainio. Kaikkein eniten kyllä repesin tätä repliikkiä:
Lainaus
Kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa he seurasivat, kuinka kohouma Rabastanin housujen etumuksessa kutistui olemattomiin. Kirjaimellisesti.
“’Varo ärsyttämästä Bellarixia’, hän sanoo”, henkäisi Rabastan silmät selällään.
Minusta tuo Rabastanin reaktio vain on niin upeasti saatu tuotua esiin tekstissä, voin nähdä sen edessäni todella selvästi ^^

Loppuratkaisu tekstissä oli ylipäätään yllättävä, minä tykkäsin. Ihan oikein Rabastanille ^^' Viimeinen kappale oli sopiva lopetus - jotain Rabastanilta tosiaan puuttui. Minä toisaalta olisin kyllä halunnut lukea mm. Bellan ja Rodin suhtautumisesta asiaan, mutta ehkä tosiaan oli hyvä, ettei tieto koskaan heille asti levinnyt.

Kaiken kaikkiaan ja summa summarum, onnistunut ficci. Ihan turhaa alkuteksteissä sanot huonoksi, se vain latistaa lukutunnelmaa. Osaat kirjoittaa todella sujuvaa tekstiä ja piilotaa huumorin niin ihanasti kerronnan sisään. Kadehdin ja kiitän tästä ^^


« Viimeksi muokattu: 13.11.2009 22:04:55 kirjoittanut Carolynne »
"Forever may only be twelve days."
"Then we'll take those twelve days, and we'll live twelve lifetimes."