Title: Toinen tapa lohduttaa
Author: Kommando
Beta: Radokettu
Genre: Slash, romance, fluff
Pairing: Sirius/Remus
Rating: K-11
Summary: Remus angstaa ja Sirius lohduttaa, tai ainakin yrittää. Ja hyvinhän se loppujen lopuksi tuntuu sujuvan.
A/N: Taas näitä ”hmm, tekeepä mieli kirjoittaa random oneshot, katsotaanpa mitä siitä syntyy” -tuotoksia. Niinpä niin.
Varokaa, tämä on pidemmän päälle yksi iso hattara. Ällöttävän sokerinen ja pehmeä.
Toinen tapa lohduttaa
”Remus? Mitä sinä täällä?”
Vielä siihen asti Sirius oli astellut itsevarmasti, huolettomasti, mutta nyt hän seisahtui. Remus istui nurmipenkereellä ja näytti tuijottavan suoraan eteensä, kuin ei olisi huomannutkaan Siriuksen saapumista. Sirius astui eteenpäin ja kyykistyi Remuksen viereen nurmikolle. Ja säikähti.
Toisen pojan kasvot olivat kyynelten raidoittamat.
”Mitä nyt?” Sirius kysyi huolestuneena.
Remus vain pudisti päätään, kohottamatta edes katsettaan. Hän vain tuijotti ruohikkoa, kädet polvien ympäri kiedottuina, sumein silmin.
”Kerro nyt.” Sirius pudottautui istumaan Remuksen viereen.
”Ei ole mitään kerrottavaa”, Remus kuiskasi, mutta Sirius näki, että hän vapisi.
Siriusta alkoi vähitellen vallata jonkinlainen paniikki. Hän ei ollut tottunut lohduttamaan itkeviä ystäviä, ei, ei todellakaan. Hän yritti miettiä keinoa, jolla paeta tilanteesta, mutta sellaista ei ollut. Ei hän voinut jättää Remusta yksinkään enää. Mitä sanoja hänen edes kuului käyttää? Remus pyyhkäisi kasvojaan paidanhelmallaan.
”Ei sinun pitäisi olla surullinen – mikä sinun on?” Sirius yritti. Vasta nyt Remus katsoi häneen. Ilme hänen kasvoillaan oli väsynyt.
”Minä en jaksa.”
”Jaksa mitä?”
”Mitään. Seinät kaatuvat päälle.”
Paniikki nosti taas päätään Siriuksen sisällä. Hän ei ollut koskaan tavannut tällaista Remusta.
”Äh, eivät kai asiat, eh, niin huonosti ole? Mikä muka nyt ei suju? Enää kuukausi jäljellä, ja sitten päästään koulustakin eroon –”
”Aivan”, Remus keskeytti. Sirius vaikeni hämmentyneenä.
”Minä en tajua sinua”, hän lopulta puuskahti. Sanat vaikuttivat Remukseen voimakkaammin kuin hän oli arvellut. Silmistä valui muutama eksyvä pisara lisää.
”Niinpä niin”, Remus sanoi käheällä äänellä. Sirius istui neuvottomana. Hän ei voinut sanoa mitään, varsinkaan, kun Remuskaan ei edes vastannut kunnolla.
”Kuule, minä en ole mitään lohduttajatyyppiä, minä en osaa sanoa mitään mikä parantaisi oloasi”, Sirius sanoi suoraan. ”Kertoisit, mikä sinua vaivaa, niin ratkaisen pulmasi.”
”Ei sinun tarvitse ratkaista”, Remus hymähti. ”Anna olla. En pyydä sinulta yhtään mitään. Kunhan nyt vain olet siinä.”
”Miksi?” Sirius yllättyi.
”Miksi ei?”
Sirius ei vastannut. Hän vain otti paremman asennon, nojautui taaksepäin ja katseli taivasta, jolla kesäiset pilvet kulkivat hiljakseen eteenpäin.
Mikä syy Remuksella saattoi olla itkeä? Eihän poika itkenyt kivustakaan koskaan, vaikka olisi kuinka repinyt itsensä hajalle täysikuun aikaan. Remus oli vahva, niin kauhean vahva, Jamesiakin vahvempi. James oli temperamenttinen ja saattoi toisinaan muuttua yhtäkkisesti niin surulliseksi kuin iloiseksikin. Ja Sirius itse… Hän oli päällepäin järkkymätön, häntä ei saanut mikään vapisemaan. Ehkä toisinaan, yksin ollessaan, hän paljasti itselleen, ettei ollutkaan niin urhea. Mutta Remuksen kuului kestää.
”Onko joku tehnyt sinulle jotain?” Sirius kysyi varovasti, tunnustellen.
”Ei”, Remus sanoi. ”Nimenomaan ei.”
”Kuinka niin ’nimenomaan’?”
Remus huokaisi. Se kuulosti Siriuksesta ihan vääränlaiselta. Remuksen kuului huokailla vain silloin, kun Sirius ja James tekivät jotain päätöntä. Ja silloinkin tutulla, huvittuneella tavalla. Aivan kuin kaksi poikaa olisivat olleet hupsuja koiranpentuja.
”En saa mitään aikaan.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Missä asiassa?”
”Minä olen rakastunut”, Remus kuiskasi ihan hiljaa.
”Sekö on syy itkeä?” Sirius lähinnä hymyili.
Remus katsahti häneen pahasti.
”Minusta tuntuu, etten osaa neuvoa sinua tässä asiassa. Vai menenkö kertomaan hänelle puolestasi?” Sirius tarjoutui.
Yllättäen Remus hymyili. Hän ojentautui selälleen ruohikolle, jo hieman rentoutuneena. ”Pystyisitpä.”
”Varmasti pystyn”, Sirius vannoi itsepäisenä. ”Kerro vain, kuka se on.”
Remus käänsi päätään ja katseli, kuinka puiden latvat huojuivat. Sirius huokaisi, sillä hetken ajan hän oli saanut nähdä Remuksen taas hymyilevän, mutta nauru kasvoilla oli hiipunut pois. Sirius ei vain tuntenut osaavansa tehdä mitään oikein tällaisina hetkinä, hän tahtoi karata paikalta. Kunpa hän olisi keksinyt toisen tavan lohduttaa. Hiljaisuus kietoutui heihin. Vaivaantunut ja painostava.
”En minä ikinä tule tavoittamaan häntä sillä tavalla kuin tahtoisin.”
Sirius ei sanonut mitään. Ei voinut. Remus ei ollut koskaan puhunut hänelle tuolla tavalla. Eikä Jameskaan, yhtään sen enempää kuin Siriuskaan oli puhunut tunne-elämästään muille. Se oli jotenkin niin typerää. Tytöt tekivät sellaista.
”Ei hän hyväksyisi.” Remus puristi silmänsä kiinni. ”Eikä kukaan muukaan.”
”Miten joku ei voisi hyväksyä sitä, että toinen on rakastunut?” Sirius kysyi, ennen kuin oli ajatellut.
Remus käänsi katseensa häneen. ”Sinä et tiedä asianlaitoja.”
”Kerro minulle”, puuskahti Sirius lähes epätoivoisena.
”Unohda”, Remus sanoi, kierähti vatsalleen ja jäi siihen hiljaa. Sirius asettautui kyljelleen kasvot kohti toista poikaa, muttei kysellyt enempää.
*
Iltapäiväaurinko sulatti Siriuksen kiinni ruohikkoon. Hän itse huomasi asian vasta useamman tunnin kuluttua, havahtuessaan kevyestä unesta. Hän raotti silmiään ja näki Remuksen vierellään. Toinen ei ollut nukahtanut, vaan noussut risti-istuntaan, katsellen nytkin Siriusta.
”Sirius?”
”Mmm?”
”Ethän ikinä hylkää minua?”
Sirius nosti päätään yllättyneenä. ”Miksi hylkäisin?”
Vastauksena Remus vain kohautti olkiaan.
”Sinä olet, Remus, aivan höpsö”, Sirius hymyili ja kurotti kätensä pörröttämään Remuksen tukkaa.
Remus jäi istumaan, kun Sirius ojentautui taas vatsalleen. ”Varmistin vain”, Remus sanoi.
”Kuule, en totisesti ymmärrä mikä sinua vaivaa, mutta tiedä se, että sinulla on aina ystäväsi”, Sirius sanoi lujasti. ”James välittää. Peter välittää. Ja minä myös.”
Remus oli hetken hiljaa, kunnes kysyi: ”Voiko sinun mielestäsi koskaan välittää liikaa?”
”Ei kai?” Sirius kohotti kulmiaan. ”En minä ajattele tuollaisia. En ole mikään ajattelija.”
”Se on huomattu”, Remus virnisti.
Hiljaisuuden jatkuttua taas hetken aikaa Sirius alkoi pelätä, että oli ohittanut jotain tärkeää Remuksen sanoista.
”Miksi kysyit?”
”Ai mistä?”
”Siitä, että voiko välittää liikaa.”
”Äh, anna olla.”
”Remus, et jaksaisi olla tuollainen sulkeutunut ja vaikea”, Sirius huokaisi.
Yllättäen Remuksen ilme kiristyi.
”Sinulle tuntuu kaikki olevan niin yksinkertaista ja mukavaa, että et kai tule ajatelleeksi sitä, että muut voivat kyetä tuntemaan muutakin kuin intoa ja vahingoniloa”, poika tiuskaisi. ”Sinun on helppo väittää minua vaikeaksi, kun et tiedä, mitä minä koen –”
”Remus, lopeta”, Sirius huudahti. ”Sinä ylireagoit.”
”Ylireagoin? Minä vain olen joutunut jo jonkin aikaa kestämään jotain sellaista, mikä tuntuu helvetillisemmältä kuin yksikään yö ihmissutena.”
”Sinä alat kuulostaa naurettavalta”, Sirius sanoi, kun ei kyennyt muuhunkaan. Se oli arvatenkin virhe. Remuksen silmät kapenivat, hän katsoi Siriukseen, ennen kuin nousi äkkinäisellä liikkeellä seisomaan.
”Miksi ihmeessä koetin puhua sinulle?” Remus sihahti.
Remuksen kääntyessä ja lähtiessä marssimaan pois Sirius tajusi pompata ylös ja sännätä puolijuoksua pojan perään.
”Remus –” Sirius yritti.
”Jätä minut rauhaan!”
”En hitossa jätä! Remus, minä en –” Sirius veti henkeä, ”– minä en tarkoittanut olla tyly, minä en vain ymmärrä ja se sekoittaa minua.”
”Ainahan sinä olet sekaisin”, Remus sanoi, mutta yhtäkkiä Sirius ei kuullutkaan hänen äänessään pelkkää kireää äreyttä. Repliikki kuulosti samaan aikaan katkeralta ja… tukahtuneelta, kuin jokin tunne olisi kuristanut Remusta.
Sirius tarttui Remuksen olkaan, ja tämä pysähtyi.
”Rauhoitu nyt, Remus ja kuuntele”, Sirius hymähti kulmat kurtussa. Remus suuntasi katseensa häneen. Silmissä leiskui yhä tuli, kun hän katsoi Siriukseen odottavasti, vaativasti.
”Sinua tosiaankin tuntuu vaivaavan joku isompi juttu, ja usko pois, haluaisin auttaa sinua. Mutta en voi, ellet kerro, mistä on kyse. En tiedä, onko minusta edes auttajaksi, osaisinko tehdä mitään, mikä helpottaisi oloasi – mutta minä yrittäisin. Remus…” Siriuksen ääni hiipui pois.
Remus tuijotti.
”Milloin sinä olet viimeksi sanonut noin pitkän repliikin vakavalla naamalla?” poika sitten kysyi, huvittunut sävy lauseessa, mutta kimallus silmäkulmassa.
Sirius hymyili varovasti. ”No, se seikka voi ehkä tarkoittaa, että olen tosissani.”
Remus sortui Siriusta vasten. Sirius yllättyi, mutta kiersi kätensä kömpelösti Remuksen ympärille. Milloin he olivat viimeksi halanneetkaan? Remus hautasi kasvonsa hänen olkaansa vasten, siinä missä Sirius lähinnä vain piti vastaan hämmentyneenä.
”Hei, älä kyynelehdi minun päälleni”, Sirius sanoi valittavalla äänellä, kun suolaiset pisarat valuivat hänen niskaansa. Remus nauroi itkuisesti, sikäli kun sellainen on mahdollista.
”Minä kuivaan sinut kyllä”, hän sitten kuiskasi. Äkisti Sirius tunsi Remuksen käden pujottautuvan hänen paidanhelmansa alta alaselälle.
”Remus…” Sirius hengähti.
Käsi vaelsi paidan alla. ”Niin, Sirius?”
”Mitä ihmettä sinä teet?” Sirius yritti naurahtaa, mutta se jäi epävarmaksi yritykseksi.
”En minä taida tietää, kerro sinä.”
”Sinä olet menettänyt järkesi”, sanoi Sirius toteavalla äänensävyllä.
”Tuskin aavistatkaan.”
Viimeinen kyynelpisara oli jäänyt muista jälkeen, mutta nyt se putosi Siriuksen niskaan. Remus suuteli sen siitä pois.
Suuteli!
”Remus.”
Sirius oli pyrkinyt varoittavaan äänensävyyn, mutta sana karkasi hänen huuliltaan lähinnä heikkona hengähdyksenä.
”Opitko uuden sanan?” Remus virnuili.
”Ainakin sille tuli uusi merkitys”, Sirius totesi.
Silloin Remus äkisti työnsi hänet kauemmas, posket punaisina ja katumus kasvoillaan. Hän ei voinut katsoa Siriusta silmiin – hän oli tulkinnut pojan koko olemuksen siten, ettei tämä tahtonut häntä lähelleen.
”Anteeksi”, hän kuiskasi, ennen kuin lähti taas liikkeelle.
Sirius ei kuitenkaan antanut Remuksen kulkea kauas. Hän tarttui toista käsivarresta pakottaen tämän katsomaan häntä tiukasti silmiin.
”Sinä olet näköjään todellakin kokenut jotain mieltä järkyttävää ja nyt purat shokkia – hmm, halailemalla ystävääsi –” Siriuksen ääni värähti, ”– ja se on ehkä tuohon asti ihan okei. Mutta tästä sinä et voi jatkaa.”
”Tiedän kyllä”, Remus tiuskaisi. ”Minä tiedän, ettet hyväksy.”
Sirius katsoi Remusta tarkasti. Tämän katse oli terävä, intensiivinen… aivan liian todellinen ollakseen syntynyt mielenjärkytyksestä.
Jokin lauseen katkeruudessa oli hyvin tuttua.
Ja hän ymmärsi kaiken.
”Kuten sanoin aiemminkin – miten joku ei voisi hyväksyä sitä, että toinen on rakastunut?” Sirius kuiskasi käheästi.
Remuksen silmät laajenivat. Hänen suunsa jäi raolleen.
”Minun se pitäisi anteeksi pyytää”, Sirius jatkoi.
”Pyytää anteeksi mitä?”
”Etten ymmärtänyt.”
Sirius tuijotti Remusta syvälle silmiin. Remus tuijotti takaisin. Kumpikin sai siinä hetkessä vastauksen jokaiseen kysymykseensä.
Siriuksen ote Remuksen käsivarresta löystyi, muuttui hellemmäksi. Remus ei tahtonut toisen irrottavan. Hän kiersi kätensä hoikan ruumiin ympärille vähääkään epäröimättä. Tutkiskelevasta, varovaisesta katseesta oli tullut määrätietoinen. Tästä tilanteesta ei ollut enää kuin yksi tie eteenpäin.
Remus nojautui eteenpäin ja kohtasi Siriuksen huulet.
Sirius oli kyllä tiennyt, että liike oli ollut mahdollinen, mutta silti hän yllättyi. Remus painautui häntä vasten aivan kuin hänen maailmansa olisi kiinni siitä, vastaisiko Sirius. Ehkä se olikin. Ja vasta sekunteja myöhemmin Sirius lopulta tajusi vastata. Hän tajusi haluavansa vastata.
Siinä missä Remus oli kokeillut hänen suutaan vaativasti, lähes epätoivon voimalla, Sirius pehmensi otetta. Hän kallisti päätään aavistuksen verran ja teki siitä suudelmasta sen, mikä rauhoitti Remuksen.
He erkaantuivat joidenkin aivan liian nopeiden sekuntien jälkeen. Heidän kasvonsa olivat yhä lähekkäin, mutta silti niin, että he saattoivat katsoa toisiaan silmiin. Sirius näki Remuksen katseesta sen, että toinen oli osin päättäväinen, mutta toisaalta hiton pelästynyt.
Sirius paljasti hammasrivistönsä virnistäessään leikkisästi, ennen kuin painoi huulensa uudelleen toisia vasten.
Nyt Remus kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. Siriuksen toinen käsi kulkeutui kuin itsestään Remuksen niskaan ja eksyi hiusten sekaan, samalla kun poika raotti suutaan ja kosketti kielellään Remuksen alahuulta. Remus hengähti, ja Sirius rakasti sitä ääntä. Rakasti sitä, kuinka Remuksen rinta kohoili epätasaisesti häntä vasten, ja rakasti typertynyttä oloaan. Tämä oli käynyt äkkiä, mutta kuitenkaan se ei tuntunut lainkaan oudolta tai väärältä. Ei, Remus tuntui olevan täydellisen sopiva hänen syliinsä.
”Vai ettet muka saa mitään aikaiseksi”, Sirius naurahti hengästyneesti johonkin sellaiseen väliin, kun heidän suunsa eivät olleet niin tiiviissä kosketuksissa. Remus virnisti ja painoi otsansa vasten Siriuksen otsaa.
”Helvetti, Sirius, seitsemän vuotta.”
Käsi siirtyi varkain taas Siriuksen T-paidan alle, kosketti hellästi, lähes kutittaen. Remus esti Siriusta vastaamasta hyvin hellällä tavalla.
*
”Mitä hittoa oikein tapahtui?” Sirius ihmetteli.
”Ei kai sillä ole väliä?” Remus kysyi raukeana.
”No ei kai”, Sirius ähkäisi, ”mutta onhan tämä nyt vähän hassua.”
”Hassuapa hyvinkin…”
”Niin no, kaatuvatko seinät yhä päällesi?” Sirius virnuili.
”Eivät ehkä niin pahasti”, Remus hymyili, eikä hänessä ollut mitään merkkiä siitä, että hän olisi vain muutamaa tuntia aiemmin istunut yksin suremassa.
He istuivat jälleen samalla penkereellä, tai oikeastaan Remus lojui ruohikolla puoliksi Siriuksen sylissä. Sirius silitteli Remuksen hiuksia. Hän oli varma, että jos Remus olisi ollut kissa, hän olisi nyt kehrännyt mitä onnellisimpana.
”Minähän sanoin, että ratkaisen ongelmasi”, Sirius ei voinut olla sanomatta omahyväisesti.
