Kirjoittaja: Suoviitta
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, drama, romance(?)
Paritus: Severus/Hermione
Vastuultakarkaamislausahdus: Severus ja Hermione ovat Rowlingin omaisuutta, ja vaikka minä kuinka haluaisin saada näistä teksteistäni jotain muutakin kuin työn iloa, ei sitä minulle tipu.
Varoitukset: En ole kirjoittanut fikkejä tarinamuodossa vuosikausiin. Silloinkin kirjoitin vain randomskebeliä jolla ei ollut mitään virkaa. Kirjoitettu suovityylillä hetken mielijohteesta. Kliseitä.
A/N: Tämä on one-shot ja olen jo mainostanut, etten osaa kirjoittaa kuin runoja. Tässä teille todiste väitteen paikkansapitävyydestä. Alun perin tästä piti tulla Finin genrehaasteen osa humor, mutta sitten hoksasin etten olekaan hauskalla tuulella ja tästä tuli angstia. Näinkin voi käydä näköjään. Älkää nirhikö minua, olen uusi täällä. Inspiroiduttuhan tässä on siitä Marriage Law challengesta joka on WIKTT:stä. Kaipa tämä sitten kuuluu siihenkin. En keksinyt muutakaan selitystä juttusille tässä, joten oli pakko vetää sieltä se näennäinen loogisuus.
Tiivistelmä: Severus ja Hermione ovat naimisissa koska avioliittolaki on heidät yhteen määrännyt, mutta yhteiselo ei olekaan aina niin kaunista.
Lattia lainehti matonpunaista mönjää joka näytti sisältävän ihmeellisiä vihreitä ja valkoisia kokkareita, omituisia mausteita ja vähän kaikenlaista muuta ah niin mieltäylentävää. Matonpunainen mönjä oli levittäytynyt tumman tammiparketin halki pienenä punaisena merenä, jonka reunana oli hiekkarannan sijasta se punainen matto. Muutenkin asunto näytti äärimmäisen kauniilta kaikkine likaisine keittiövälineineen, koulukirjoineen, irtolappusineen, hajonneine kukkapurkkeineen ja vanhoine lehtineen. Se oli ehdottomasti kämppä, jossa järjestelmällinen, tarkka ja äärimmäisen huolellinen henkilö tahtoi asua.
Tämä järjestelmällinen, tarkka ja äärimmäisen huolellinen henkilö palasi juuri kotiin, muistuttaen lähinnä turpiinsa ottanutta pandakarhua mustine silmänympäryksineen, sillä hän oli valvonut koko edellisen yön ja ties kuinka monta sitä edellistä. Olihan hän kuitenkin palannut taas yhdeltä yritykseltä poistaa se yksi velhomaailman häpeäläiskä, Pyhä Potter, maailmankartalta loppuiäksi. Sanomattakin lienee selvää, että tässä dystopiassa sekään ei onnistunut ja kuolonsyöjätkin onnistuivat feilaamaan pahemman kerran.
Kun tämä eräs sangen mieltä ylentävä näkymä avautui keittiön ovesta hänen astellessaan raajarikon zombien lailla juomaan iltateetä, ei Severus saanut päähänsä minkäänlaista älykästä ajatusta aiheeseen liittyen. Ne olivat kaikki jääneet kiltaa vastaan käytyyn taisteluun, sen suunnitteluun ja itse asiassa kotiin viikko sitten, mutta ne olivat näemmä karanneet jo sieltäkin.
”Mitä helvettiä…” hän sai sanotuksi ja se oli ehkäpä yksi siihen tilanteeseen parhaiten sopivista lausahduksista, ottaen huomioon sen tosiseikan, että näytti siltä, että sekä parketti että villamatto olivat kärsineet aika tavalla. Niin ja sen, että jotakin mielenkiintoista oli täytynyt tapahtua että lattia ylipäätään lainehti tomaattikeittoa ja huusholli oli kuin pommin jäljiltä. Kaiken lisäksi tämä oli niin ennenkuulumatonta ja omituista, eihän kahden siistin ihmisen kämpässä vain voinut näyttää tällaiselta.
”Sitä helvettiä että tämä keitto ei nyt oikein onnistunut ja sitten minä vahingossa, en minä yleensä tällaista mutta kun olin niin hirveän väsynyt…” hätääntynyt ja räjähtäneen näköinen nainen selitti hysteerisenä Severusta tuijottaen, kunnes häneltä loppuivat sanat ja hänen ilmeensä suli puhtaaseen ihmetykseen. ”Sinä tulit takaisin,” hän sanoi ja huokaisi syvään.
”Juuri parahiksi siivoamaan aiheuttamasi tuhon jälkiä? Jälleen kerran,” Severus vastasi kuivasti.
”Mutta minä halusin vain olla hyvä vai…” Hermione aloitti.
”Sinä et ole.”
”Älä. Minä en jaksa. En taas.”
”En minäkään.”
”No voi Merlinin diskovinyylikokoelma. MINÄ epäonnistuin, MINÄ siivoan, MINÄ en osaa tehdä mitään!”
”Sinä olet hysteerinen.”
”Ja sinä kyynikko.”
Hysteerinen nainen siivosi lattialla lainehtineen tomaattikeiton pois, kettuili kyynikolle siitä, ettei nyt ollut ruokaa ja aiheutti itselleen lisää harmaita hiuksia katsomalla peiliin. Hänestä tuntui, ettei heidän suhteensa ollut mitenkään erikoisen siirappinen romanssi tällä hetkellä, jos se sitä oli koskaan ollutkaan ja ettei tästä tarinasta tainnut sittenkään tulla sitä huumorifikkiä jonka kirjoittaja siitä alun perin aikoi kirjoittaa.
Ilta alkoi viiletä ja vedellä verhojaan yli taivaan aiheuttaen kauniin punaisen auringonlaskun, jota rakastavaiset katselivat. Neiti hysteria katseli punaista auringonlaskua itse yläkerran makuuhuoneen ikkunasta. Ikkunat olivatkin siinä talossa harvinaista huvia, sillä niitä oli varsin vähäisesti. Hysteerikko huokaisi. Häntä paleli kylmässä talossa, mutta hänellä oli myös henkisesti hyvin kylmä. Milloin hänen rakkautensa ei ollut kotona, milloin hän oli siellä olematta kuitenkaan. Hän ei tiennyt, kauanko jaksaisi moista, sillä hänestä tuntui jo nyt kamalalta. Kesä oli jo lopuillaan ja kun rakkaus palaisi Tylypahkaan, olisi neiti Granger vielä enemmän yksin.
”Lopeta jo se haaveileminen ja tule tänne,” kuului sen vaatimus. Hermionesta tuntui, että parempiakin vaihtoehtoja voisi olla. Oikeastaan hän pelkäsi. Hän pelkäsi, että hänen rakkautensa satuttaisi häntä. Se seisoi ylväänä ovensuussa, katsellen häntä hieman alaspäin – ehkäpä siinä tavassa oli jotakin hieman ylimielistäkin, joitain sellaista joka piti itseään parempana kuin häntä, sellaista mikä satutti.
”Se, että meidät on pakotettu tähän, ei tarkoita, että meidän pitäisi rakastaa toisiamme. Kai ymmärrät sen?” sanoi Severus ja hänen sanansa muistuttivat Hermionesta lähinnä viiltoa viidakkoveitsellä sääriluun viereen niin, että lihas irtoaa kokonaan pois ja akillesjänne menee siististi kahtia. Omasta mielestään Severus oli todennut vain järkevän itsestäänselvyyden, joka naisen tulisi ymmärtää jos aikoi tulla toimeen hänen kanssaan tulevaisuudessakin.
”Minä vihaan sinua,” sanoi rakkaus, joka salakavalasti oli astunut naisen taakse ja jonka hengityksen hän tunsi polttavana ihollaan. Se tunne ahdisti häntä. Hän halusi miehen koskevan häneen, kerrankin rakastavasti ja hellästi, niin että hän saattaisi nauttia siitä. Hän ei tahtonut tuntea itseään vain välineeksi, hän halusi olla vaimo. Hän ei ollut. Hän ei ollut yhtään mitään.
”Et ole muuttunut yhtään, olet vieläkin samanlainen rasittava, liikoja itsestään luuleva hupakko,” mustanpuhuva herra lausahti suudeltuaan naisen kaulaa. Hermione tahtoi juosta. Mitä kauemmas, sen parempi.
”En niin! Miksi teet näin? Miksi…” hänen äänensä särkyi puolihysteeristen, lähes itkunsekaisten sanojen läpi.
”Sinä rakastat minua. Sinun ei pitäisi.” Mies suuteli häntä uudelleen, hänen kätensä laskeutuivat naisen vyötärölle ja tarttuivat häneen kiinni hellästi – sekin oli Hermionesta pelottavaa. Se oli omituista.
”Ei niin. Sinä olet kamala. Sinä pelotat minua.”
”Enkö? Nyt suutele minua tai saat selkääsi.”
”En minä halua.”
”Tee se.”
”En jaksa enää tätä. Vaikka rakastaisin… Olen liian yksin…”
”Älä sitten. Mihin menisit jos minäkin hylkäisin sinut?”
Kysymys jäi ilmaan leijumaan. Hermione astui kauemmaksi Severuksesta, joka oli irrottanut otteensa tästä ja jäänyt katselemaan naista hiilisilmillään. Katse oli pistävä, eikä se tuntunut loppuvan koskaan.
”Aiotko sinä jättää minut? Eikö se ole lainvastaista?” Aivan, avioliittolaki. Se heidät oli alun perin yhteen saattanutkin.
”Minä olen valmiiksi rikollinen, mitä se vaikuttaa?” Sanat kuulostivat itsestään selviltä. Hermionesta tuntui, ettei hänen olisi pitänyt edes kysyä.
”Aiotko?” kysyi nyt selkä seinää vasten lattialla istuva nainen, josta tuntui, että hänen maailmansa oli posliininen teekuppi joka oli tipahtamaisillaan hyllynreunalta lattialle. Ja se lattia oli kiveä.
Severus ei vastannut. Hän ei tiennyt itsekään.