Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Virvon varvon
Kirjoittaja: Picca
Beta: -
Ikäraja: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilö: Harry
Genre: Draamaa pienellä angstilla
Summary: Keltaiset silkkipaperiruusut kahisivat pienessä tuulenvirissä alakuloisesti, aivan kuin olisivat tienneet, etteivät ne koskaan pääsisi ilahduttamaan ketään.
A/N Random inspiraatio ja sen tuloksena syntynyt pääsiäisficci. Tämä tapahtuu joskus ennen Viisasten kiveä, itse ajattelin Harrya ehkä 8-9 vuotta vanhaksi. (Ja ei nyt juututa virpomisperinteisiin Englannissa, musta idea oli vaan kiva.)
FF100-haasteesta sana 013. Keltainen. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)
Virvon varvon
Harry käveli vastentahtoisesti kohti Dursleyiden kotia Likusteritiellä. Hän ei koskaan ajatellut sitä omana kotinaan, vain paikkana, jossa hänen oli pakko elää. Olisiko hänellä koskaan oikeaa kotia? Sitä hän pohdiskeli surullisesti talsiessaan pitkin katuja, jotka olivat märän loskan peitossa. Hänen lenkkarinsa olivat jo kastuneet läpikotaisin ja välitunnilla syntyneen selkkauksen jäljiltä silmälasit repsottivat pahemmin kuin koskaan, vaikka opettaja olikin antanut hänelle teippiä niiden korjaamiseen.
Keväinen aurinko ja pajunoksiin puhjenneet pehmoiset pajunkissat eivät piristäneet häntä. Linnut lurittelivat laulujaan puiston paljaiden lehtipuiden oksilla. Huolellisesti koristeltu virpomavitsa tökötti Harryn kädessä tyhjän panttina – he olivat tehneet vitsat koulussa, mutta hän tiesi, etteivät Dursleyt ikinä päästäisi häntä virpomaan ketään. Ei hänellä liioin ollutkaan ketään, jota olisi voinut virpoa, vaikka olisi päässytkin.
Keltaiset silkkipaperiruusut kahisivat pienessä tuulenvirissä alakuloisesti, aivan kuin olisivat tienneet, etteivät ne koskaan pääsisi ilahduttamaan ketään. Hän kosketti sormellaan yhtä pulleaa pajunkissaa miettien, että se tuntui ihan oikealta turkilta.
Hän havahtui surullisista mietteistään, kun Dudley yllättäen loikkasi hänen eteensä aidan takaa. Dudleyn takana häilyi pari tämän jengiläistä tukena, aivan kuin Dudley ei olisi uskonut, että pystyisi peittoamaan Harryn yksin.
”Anna tuo minulle”, Dudley vaati osoittaen Harryn virpomavitsaa.
”Enkä! Sinulla on omakin.”
”Joo, mutta haluan sinunkin.”
Harry katseli Dudleyn vitsaa, jota tämä kantoi pulleassa kädessään. Se oli ruma. Oksa oli valittu huolimattomasti ja siinä oli vain pari vaivaista pajunkissaa. Ainoat koristeet olivat kolme hätäisesti liimattua kreppipapeririekaletta. Hän oli varma siitä, että Dudley halusi hänen hienomman vitsansa ihastuttaakseen sillä Petunia-tätiä, joka hukuttaisi Diddipsinsä rahaan ja suklaamuniin. Sen sanominen ääneen olisi kuitenkin ollut veren kerjäämistä nenästään.
Vaikka Harry tiesi, ettei virpoisi ketään, hän ei aikonut antaa Dudleyn hyötyä hänen vitsastaan. Hän nappasi kiinni yhdestä paperiruususta ja rutisti sen nyrkissään pelkäksi ryppyiseksi keltaiseksi palloksi.
”Älä riko sitä!” Dudley kiljahti kauhistuneena.
Harry rutisti toisen ruusun. Se rapisi kurjalla tavalla.
Dudleyn yllytyksestä tämän kaverit syöksähtivät Harryn kimppuun ja yrittivät riistää oksan häneltä. Harryn käsivartta taivutettiin tuskallisesti selän taakse eikä hän voinut olla huutamatta, mutta yritti siitä huolimatta riipiä koristeita vitsasta minkä pystyi.
Alkava tappelu ilmeisesti herätti heitä kohti kävelleen rouvan huomion, sillä tämä tarttui pitkän hameensa helmoihin ja alkoi kipittää heitä kohti korkokengät sohjossa suihkien. Rouvalla oli pitkä tummanvihreä viitta ja sulkia hatussaan. ”Pojat, pojat, pojat!” hän päivitteli pysähtyessään aivan heidän viereensä. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
Harryn hengitys kulki kivun vuoksi kiivaana, Dudley puolestaan oli ottanut hanskansa pois lyödäkseen häntä kipeämmin. Käsi kuitenkin pysähtyi kesken alkavan liikkeen, kun Dudley huomasi, että heillä oli yleisöä.
”Me vaan, tuota, haluttiin auttaa kantamaan tota oksaa”, Dudley sanoi parhaimmalla mielistelijän äänellään, joka melkein aina tehosi aikuisiin.
Tämä oudosti pukeutunut rouva kuitenkin vain pudisteli päätään, ja hänen tiukka katseensa sai Dudleyn kaverit irrottamaan otteensa Harrysta. Dudley näytti ajattelevan – harvinainen näky sinänsä – ja päättävän, ettei kannattaisi kokeilla lapsellista raivokohtausta saadakseen haluamansa. Aivan kuin Dudley olisi pelännyt, että nainen tökkäisi häntä kädessään olevalla sileällä puisella kepillä.
”Menkää”, rouva sanoi rauhallisesti. Dudley kavereineen katosi nopeammin kuin Harry oli kuvitellut heidän pystyvän juoksemaan.
”Kiitti”, Harry sanoi ja loi apean katseen tärveltyneeseen virpomavitsaansa. ”Antaisin tämän teille lahjaksi, mutta se on jo pilalla.”
”Miten niin?”
Harry kohotti yllättyneen katseensa naisen kasvoihin, joiden yllä sulkahattu keikkui. Tietenkin vitsa oli pilalla, täytyihän naisen nähdä se itsekin. Mutta kun hän katsoi oksaa uudelleen, sen rytätyt koristeet olivat jälleen koskemattomia, yksi pudonnut paperiruusu oli hypännyt uudelleen oksanvarteen. Hänen suunsa loksahti auki.
”Minusta se näyttää oikein hienolta”, rouva huomautti.
Harry sulki suunsa huomattuaan, että se ammotti epäkohteliaalla tavalla. Hän räpytteli silmiään ja katsoi oksaa uudelleen, mutta kyllä se oli kunnossa. Oliko hän kuvitellut? Toisaalta – hänelle oli sattunut oudompaakin. ”Tahtoisitteko tämän?” hän kysyi.
Rouva hymyili. ”Se on kaunis, mutta varmasti on joku tärkeä ihminen, jota haluat virpoa.”
”Ei minulla ole ketään”, Harry sanoi surkeasti. ”Olisi kivaa voida antaa se jollekin.”
”Siinä tapauksessa olisin iloinen, jos virpoisit minua. Vaikka nyt ei vielä olekaan palmusunnuntai.”
Harry onnistui saamaan kasvoilleen hymyn ja yskähti palauttaessaan sanoja mieleensä. ”Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks…” Hänen äänensä hiipui, hän ei muistanut, miten loru jatkui. ”Öh. Olkaa hyvä.” Hän ojensi vitsan.
”Kiitoksia, kultaseni. Tämä merkitsee minulle enemmän kuin uskotkaan”, rouva sanoi. Hän laittoi pitelemänsä tikun käsilaukkuunsa, jotta saattoi ottaa vitsan, ja kaivoi samalla esiin suuren suklaamunan, jonka käärepaperissa suippohattuinen noita lensi luudallaan.
Kun Harry toipui yllätyksestään riittävästi kiittääkseen, hän ei enää nähnyt naista missään. Tämä oli kadonnut keskellä aurinkoista katua, jolla ei liikkunut lähellekään riittävästi väkeä, jotta joukkoon olisi voinut sulautua.
”Kiitti”, hän kuitenkin sanoi tyhjälle ilmalle. Hän päätti mennä läheisen leikkipuiston penkille syömään suklaansa. Siellä olisi niin paljon aikuisia, ettei Dudley uskaltaisi yrittää viedä herkkua häneltä vaikka hoksaisikin, että hän oli siellä.
Ensimmäistä kertaa Harry oli iloinen siitä, että oli pääsiäinen.
