Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-versumin, minä en saa hänen luomuksillaan leikkimisestä mitään.
Otsikko: Pilviperhosen lento
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Luna/Marietta
Ikäraja: S
Genre: angsti, draama, fluff
Summary: Öinen oleskeluhuone ei ollut yhtään mustempi kuin pimeys Marietan sisällä.
A/N Jestas miten kauan yhdessä säälittävässä ficletissä saattaa kestää. Aloitin tätä joskus Spurttiraapaleeseen, mutta ei tästä tullutkaan raapaleita vaan tämmöinen yhteinäinen köntti, joka jäi sitten kesken. Nyt sain vihdoin lopunkin tähän väkerrettyä, inspaa antaneet sanat olivat Joskus, Musta ja Kuukausi. Naisten kymppi II -haasteeseen kanssa.
Pilviperhosen lento
Joskus Marietta halusi kuolla. Hänen elämästään oli tullut sietämätöntä, ja se oli kokonaan Grangerin vika. Nyt hänen naamansa julisti kaikille, että juuri hän oli kielijä, se jonka syytä oli, että AK joutui lopettamaan toimintansa. Kaikki olivat pitäneet AK:sta ja kantoivat hänelle kaunaa. Eikä kukaan edes yrittänyt ymmärtää, millaisessa tilanteessa hän oli ollut, miten nurkkaan ahdistettu, miten voimaton ja peloissaan. Pimento osasi olla kauhistuttava vaaleanpunaisten pitsiensä alla.
Hän rutisti polviaan tiukemmin rintaansa vasten eikä edes pohkeilla tuntuva takkatulen hehku pystynyt lämmittämään sisältä. Chota lukuun ottamatta kaikki vieroksuivat häntä nyt. Hän oli ostanut oman nahkansa kuiville paljastamalla kerhon, mutta liian kovalla hinnalla.
Öinen oleskeluhuone ei ollut yhtään mustempi kuin pimeys Marietan sisällä. Hän nousi ja vaelsi ikkunan ääreen, mutta taivas oli pilvessä eikä ainuttakaan tähteä näkynyt. Se sopi hyvin hänen toivottomaan mielialaansa.
”Etsitkö sinäkin pilviperhosia?” kuului ääni hänen sivultaan niin yllättäen, että hän hypähti säikähdyksestä ilmaan. Kun hän ymmärsi kysymyksen, hän käsitti saman tien myös kuka sen oli lausunut. Lunan vaaleat hiukset näkyivät pimeässäkin ja niiden rajaamana saattoi aavistaa kasvoista posken sekä nenänpään.
”Ei semmoisia olekaan”, Marietta tuhahti. Hän ei halunnut jakaa yötä kenenkään kanssa, kukaan ei saanut häiritä hänen toivotonta surkeuttaan. Eikä hän varsinkaan halunnut nähdä Lunaa, joka varmasti vihasi häntä.
”Pilviperhosia näkee vain silloin, kun on liian pimeää nähdä niitä.”
”Tuossa ei ole mitään järkeä.” Marietta kääntyi mennäkseen makuusaliin. Ei hän sinnekään halunnut, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin Lunan kanssa puhuminen.
”Minkä takia et usko mihinkään?”
”Mitä?”
”Niin kuin AK:n kanssa. Et uskonut itseesi, vaan pelkäsit ja kerroit. Menikö se niin?”
Marietta nielaisi.
”Pimeys piilottaa. Miksi haluat piilottaa itsesi?”
”Miksi se sinua kiinnostaa? Halusitko tulla oikein hieromaan naamaani sitä, miten hirveä olen?”
”Tulin koska sinäkin näytät yksinäiseltä.”
Oli vaikea kuvitella Lunan valehtelevan, koska tämä tosiaan oli lähes aina yksin ja varmasti tiesi siitä aiheesta kaiken. Marietta rentoutui hiukan ja tunsi hienoista lämpöä kysyessään: ”Millaisia ne perhoset sitten ovat?”
”Ne pitää havaita muilla aisteilla kuin näöllä”, Luna sanoi.
Marietta kuuli hymyn Lunan äänessä vaikkei sitä nähnytkään, ja arveli ymmärtävänsä. Hän hymähti.
”Sen voi tuntea, kun sellainen lentää ohi...”
Siitä Marietalla oli epäilyksensä, mutta häntä ei huvittanut kinata. Seisoskelu Lunan vieressä pimeyteen katsellen oli alkanut tuntua aika mukavalta.
Hiljaisuudessa Marietta aisti Lunan siirtyvän vieläkin lähemmäs häntä. Hän ei tiennyt miten sen tarkalleen tunsi, se oli jonkinlainen tietoisuus toisen läsnäolosta. Lopulta Luna oli niin lähellä kuin suinkin saattoi koskettamatta, ja jotakin tuntui lepattavan Marietan vatsanpohjassa. Kuin perhonen räpyttelemässä pehmeästi siipiään ikkunalasia vasten ulos pyrkiessään.
”Tunnetko sinä sen?” Luna kuiskasi.
Marietta vastasi tarttumalla Lunaa kädestä, mikä muutti yhden perhosen lepatuksen välittömästi kokonaiseksi parveksi. Valoisassa hän ei olisi uskaltanut, mutta nyt he tuntuivat saavuttaneen lämpimän yhteisymmärryksen.
Nyt Luna ei tuntunut kahjolta, vaan kiehtovan syvälliseltä ja arvoitukselliselta samaan aikaan. Marietta ajatteli, etteivät hänen näppylänsä ehkä häiritsisi Lunaa päivälläkään, koska tämä ei nähnyt maailmaa samalla tavalla kuin muut.
Ehkä heillä voisi olla jotakin yhteistä? Ainakin he tunsivat olevansa hiukan vähemmän yksin näin.
Marietta ei voinut olla hymyilemättä, kun Luna puristi hänen kättään.
