Jokaisen toive täyttyy, sain vihdoinkin kasattua sitä odotettua jatkoa. Oon nyt niin innoissani et sain tän luvun kirjoitettua, etä tää ei ole käynyt betalla, JOTEN älkää jooko valittako että paljon kirjoitusvirheitä, betalle lähetän tämän heti kun ehdin. Se on lyhyt, mutta seuraava luku on (toivottavasti) pidempi. Ja nyt 7. luku näkee vihdoinkin päivänvalon.
//Bedattu versio tuli, kiitti Sinikeijulle minipikabetauksesta
7. osa: Asiat muuttuvat
Maanantai 22.marraskuuta.1977
Elainelta oli tullut hyvin lyhyt kirje. Lucy oli oikein huolissaan sen lyhyydestä.
Hei Lu,
Täällä on kaikki ihan okei. Äiti kylläkin on huonossa kunnossa, samaten isä. Tiedän, että sinun on hankala puhua siitä, mutta olen ajatellut, että jos äiti kuolee, me olemme vähän niin kuin samassa veneessä. Molemmilta puuttuu toinen vanhempi.
Oliko Remuksen kanssa kivaa? Vastaa minulle, jooko? Ja sano muille terveisiä.
- Elaine
Lucy näki kuitenkin rivien takaa, miten huolestunut Elaine oli. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei tuntenut muita, jotka ymmärtäisivät toisiaan kuin hän ja Elaine. He olivat kuin siskokset. Elaine oli tunkenut häntä, kun hänen äitinsä oli tapettu. Lucy oli aluksi ollut sekä järkyttynyt että peloissaan, jos hänetkin tapettaisiin. Oli hänellä sentään isä ja isoveli. Ja Elainella oli isänsä, veljensä ja siskonsa. Elaine ei jäisi yksin, vaikka mikä olisi.
Remus tuli oleskeluhuoneeseen ja painoi suudelman Lucyn hiuksiin.
”Mitä mietit?” Remus kysyi ja istui Lucyn viereen sohvalle.
”Elainea. Ovatko Sirius ja James jälki-istunnossa?” Lucy kysyi. Hän tahtoi vaihtaa puheenaihetta nopeasti, vaikka tiesi, että oli huono siinä.
”Joo, Lily on valvontakierroksella, Jasmin jossain korpinkynsien kanssa pänttäämässä ja Peter istuu makuusalissa ja tuijottaa eteensä”, Remus sanoi. ”Sinun ei kannata murehtia Elainea. Kyllä hän selviää.”
”Tiedän. Onko Peter kipeä tai jotain?” Lucy kysyi. Peter oli kolmikosta se hiljaisin, hän istui harvoin jälki-istunnossa. Peter ei ollut komistus niin kuin James ja Sirius, eikä pänttääjä niin kuin Remus. Peter vain roikkui heidän mukanaan ja sanoi nasevia kommentteja. Oli hän joskus ottanut osaa isompaan kahakkaan, hänen säärensä olivat sen jälkeen tunnottomat ja hänellä oli pupun korvat ja norsun kärsä(pupun korvat ja norsun kärsä : DD). Mutta muuten Peter oli eristäytynyt. Varsinkin kuudennen vuoden lopulla hän ei ottanut niin hirveästi osaa kelmien juttuihin ja istui kirjastossa lukien jotain tyhjänpäiväistä kirjaa.
”En tiedä. Hän muuttuu yhä vain oudommaksi”, Remus sanoi.
”Kaikki muuttuvat. Ehkä hänellä on juuri nyt vaikeaa”, Lucy sanoi. Nurkan takana, piilossa toisilta, Peter kuunteli heidän keskusteluaan.
***
Maanantai oli kulunut suhteellisen hyvin. Lily oli selvinnyt vaikeasta taikajuomien pistokokeesta omasta mielestään hyvin. Kuhnusarvio oli jälkeenpäin sanonut häntä luokan parhaaksi oppilaaksi. Ihan kuin hän ei tietäisi sitä Kuhnusarvion kehujen perusteella. Liemien opettaja oli mukava ja osasi asiansa, mutta ”Kuhnukerho” alkoi jo mennä oli rajojen.
Ja tietysti Kuhnusarvio oli halunnut hänet Kuhnukerhon joulujuhliin. Lily oli oikeasti ollut iloinen, että päätti mennä kotiin jouluksi. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut olla siellä koko iltaa ja kuunnella Kuhnusarvion selostusta vanhoista oppilaistaan, jotka olivat nykyään kuuluisia. Lily oli kuusi vuotta sietänyt Kuhnusarvion kehuja, hyväksynyt ne ja saanut niistä jopa itseluottamusta. Ei ollut helppoa tulla kouluun uutena, tietämättä edes mitä huispaus tarkoitti. Olihan täällä muitakin jästisyntyisiä, mutta hän oli tuntenut olonsa jotenkin ulkopuoliseksi. Muut puhuivat huispausjoukkueiden viimeisimmistä peleistä, eikä hän tajunnut niistä pätkääkään. Onneksi Jasmin ja Lucy olivat selittäneet hänelle kaiken tarpeellisen, että hän pysyi jotenkuten kärryillä.
Lily oli oikeastaan itsekin ylpeä saavutuksistaan. Hän oli nousut jästisyntyisestä tytöstä johtajatytöksi. Tietysti siihen sisältyi vastuuta, mutta hän piti haasteista. Johtajapoika oli korpinkynnestä, Philip. Phil oli ihan mukava, ei kuitenkaan Lilyn tyyppiä.
Muodonmuutoksissa Lily epäonnistui muodonmuutoksensa kanssa. Hänen piti muuttaa koira norsuksi, mutta norsulle jäikin kuono. McGarmiwa näytti hiukan pettyneeltä, kun Lily ei saanutkaan loitsua toimimaan ensimmäisellä kerralla. Toisella yrittämällä Lily onnistui ja katsoi sitten sivusta, kun muut kamppailivat vielä loitsunsa kanssa.
Lily käveli ympäri käytäviä, Tylypahka oli iltaisin ihmeellisen autio. Päivisin käytävät olivat täynnä eri-ikäisiä nuoria, menemässä tunneille tai syömään. Johtajatyttönä oli hyvät puolensa, ja huonot puolensa. Mutta Lily piti siitä, että sai illalla kävellä yksinään käytävillä ja ajatella rauhassa. Lily oli kuullut Jasminilta, että James oli ollut ehdolla johtajapojaksi, Lily ei kylläkään tajunnut miksi. Mutta Jasmin ei enää itsekään muistanut, mistä sai sen tietää, tytön muisti ei ollut kovinkaan hyvä koskien tapahtumia ennen onnettomuutta.
James oli osunut Jasiin, loitsu oli joku itsekeksitty, ja Jas sai siihen lääkettä, harmi vain, että paranemiseen meni kaksi kuukautta. Onneksi Jas ei välittänyt koulunkäynnistä niin hirveästi. Lily oli suuttunut Jamesille, hänhän kaiken aiheutti, mutta ei oli jotenkin mennyt ohi. Lily tiesi, että James voisi vaikka seurata häntä maailman ääriin, mutta hän ei sitä todellakaan halunnut. Potter mukana joka puolella, ei kiitos. Lily piti Jamesia ystävänä, ja se riitti hänelle mainiosti.
Kello läheni keskiyötä, kun Lily viimein kiipesi portaat rohkelikkotorniin ja sai matkalla kiinni kaksi luihuispoikaa. Hän ei pitänyt pisteiden vähentämisestä Severuksen tuvalta, mutta oli pakko. Makuusalin portaat tuntuivat entistä pidemmiltä, kun oli valvonut ainakin 15 tuntia. Lopulta Lily avasi oven ja heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn. Lily kuuli, miten Jas huokaisi unissaan ja käänsi kylkeä. Lucy oli aivan hiljaa, kuten aina. Elainen sänky oli tyhjä. Kauempaa kuului Sandran ja Helenin tuhina. Lily nukahti sänkyynsä vaatteet päällä.
Tiistai 23. marraskuuta. 1977
Remus heräsi kun, joku avasi ikkunan ja sisään pääsi kylmää ilmaa. Hän nousi ylös ja avasi pylvässänkynsä verhot. Siriushan se siinä virnisteli. Remus huokaisi. Siriuksen virne tiesi, että oli taas kerran se päivä.
”Huomenta, Kuutamo”, Sirius sanoi ja sulki ikkunan. Remus nousi istumaan ja haukotteli mikä sai Siriuksen virnistämään vielä enemmän. Että Sirius osasikin olla joskus ärsyttävä. ”Kai muistat mikä päivä tänään on?”
”Älä muistuta. Missä James ja Peter ovat?” Remus kysyi ja alkoi kaivamaan epämääräistä kasaa sänkynsä vieressä. Lopulta hän löysi housunsa ja puki ne päälleen ennen kuin Sirius ehti edes vastata.
”Menivät jo syömään. Luulivat kai, että olisit huonolla tuulella”, Sirius vastasi.
”Kohta olen, jos et lopeta virnistelemistä. Mitä jos vain ottaisit laukkusi ja menisit alas, niin tulen perässä”, Remus sanoi samalla, kun kiskoi paitaa päällensä. Sirius häipyi.
Remus ei kestänyt toisten vihjailuja. Hän tiesi, että he tulivat hänen mukaansa vapaaehtoisesti, mutta hän ei kestäisi jos satuttaisi jotakuta. Peter, Sirius ja James tiesivät riskit, mutta eivät välittäneet niistä. Remus arvosti sellaisia ystäviä. He olivat hänelle tärkeitä, eikä hän kestäisi, jos joillekin heistä tapahtuisi jotain pahaa. Olihan hänellä aina perheensä, mutta vanhemmat pitivät häntä kummajaisena ja sisko oli Amerikassa. Miksi juuri nyt, kun Remuksella oli vaikeaa, Cassien piti lähteä Amerikkaan kouluttautumaan professoriksi. Vanhemmat eivät kehdanneet katsoa häntä silmiin, he luulivat edelleen, että hän voisi muuttua hirviöksi hetkenä minä tahansa. Kuin jokin hänessä voisi vinksahtaa ja hän liittyisi Kuolonsyöjiin. Ei, niin ei kävisi. Ei koskaan.
Lily istui yksin Suuressa Salissa. Muut tytöt nukkuivat vielä, eikä rohkelikkojen pöytä ollut täynnä ihmisiä niin kuin tavallisesti. Kauempana Lily näki Jamesin, joka nauroi jollekin Peterin vitsille. Hän ei todellakaan menisi istumaan heidän kanssaan. Niinpä hän istui yksin ja mutusti paahtoleipäänsä.
Lily istui yksin rohkelikkojen pöydässä, hän tuijotti Potteria, joka selitti jotakin kahdelle muulle pojalle. Potter heilutti käsiään ja jotkut vanhemmat rohkelikot nauroivat nuoren pojan selitykselle. Lily hätkähti kun tunsi käden olkapäällään. Hän kääntyi ympäri ja kohtasi Severuksen kasvot.
”Sev, pelästytit minut”, Lily sanoi ja viittasi Severusta istumaan viereensä.
”Turha sinun on Potteria tuijottaa, hän on vain hemmoteltu kakara”, Severus sanoi.
”Niin varmaan”, Lily sanoi ja keskittyi tuijottamaan lautastaan. Miksi Severus suhtautui kaikkiin aina noin… vihamielisesti? Oliko pojalla jotakin Potteria vastaan? Lily ei ymmärtänyt. Kaikki oli liian monimutkaista 12-vuotiaalle tytölle. Lily ei edes huomannut, miten oli työntänyt toisen kyynärpäänsä puurolautaseen.
”Lily, meidän pitää mennä tunti alkaa kohta”, Severus sanoi ja otti laukkunsa olkapäälleen. Lily nosti kirjansa pöydältä ja tarttui laukkuunsa. ”Voisinkohan lainata sinulta tuota kirjaa? Kirjastossa ei ole yhtäkään”, Severus kysyi Lilylta kun he olivat päässeet Eteishalliin.
”Tietysti. Ole hyvä. Minä olen jo melkein lukenut sen. Mitä meillä on?” Lily kysyi.
”Muodonmuutoksia.”
Lily ja Severus kävelivät rinta rinnan käytävällä ja Severus luki samalla Tylypahkan historiikkia. ”Eikö olisi kiehtovaa opettaa täällä?” Severus kysyi ja Lily nyökkäsi. Lily kuuli takaa meteliä ja ehti juuri vilkaista olkansa yli ennen kuin kaatui keskelle käytävää. Severuskin kompastui ja kirja lensi avonaisena lattialle.
”Potter, voisit edes joskus katsoa eteesi!” Lily huusi loittonevalle selälle.
”Heipä hei vaan, Evans!” Potter huusi takaisin ja katosi kulman taakse. Lily nousi ylös ja auttoi Severuksenkin ylös.
”Voi ei, Prilli suuttuu. Sivut ovat ihan taittuneita”, Lily katsoi kirjaa.
”Minä voin korjata sen”, Severus sanoi ja kaivoi taskustaan taikasauvan. ”Entistus!”
”Kiitos, Severus, sinuun voi aina luottaa.”
Nyt ei ollut enää Severusta, joka tulisi juttelemaan hänen kanssaan välitunnilla tai istuisi hänen vieressään Suuressa Salissa. Severus oli pettänyt hänet, vaikka hän oli luottanut poikaan. Mutta hän ei katunut, että oli katkaissut välinsä Severukseen. Se oli hänelle oikein.
”Evans? Miksi ihmeessä istut yksin?” James kysyi hänen olkansa takaa ja Lily hätkähti.
”James, älä pelästyttele tuohon tapaan!” Lily sanoi. ”Ja se miksi istun yksin, ei kuulu sinulle.”
”Mikä sinulle tuli? Meidänhän piti olla kavereita”, James sanoi anovalla äänellä ja kun Lily katsoi poikaa silmiin, hänet kohtasi kirkkaat, ruskeat silmät. Ei taas sitä suklaasilmää, älä ajattele sitä, Lily hoki itselleen.
”Äh, unohda”, Lily sanoi ja selasi Tylypahkan historiikkia, vaikka hän osasi sen jo ulkoa. Häntä ei vain kiinnostanut puhua Jamesin kanssa. Hänen vaistonsa sanoi, että tänään pitäisi pysyä kaukana Jamesista. Lily ei vain käsittänyt miksi.
***
Remus käveli alakuloisena Siriuksen, Jamesin ja Peterin takana Yrttitiedon tunnille. Muut kelmit juttelivat vilkkaasti tulevasta illasta, mutta Remus olisi mieluiten tahtonut sulkea korvansa muiden puheelta. Miksi kukaan ei ikinä kysynyt hänen mielipidettään tässä asiassa? Hän olisi tyytyväinen, jos he vain olisivat, eivätkä seikkailisi ympäri Kiellettyä Metsää. Ei sillä, että Remus ei halunnut seikkailla, mutta ehtisi sitä tehdä vaikka silloin, kun ei ollut täysikuuta. Remus vihasi muiden, viattomien vaarantamista.
Joskus Remus ihmetteli, miksi juuri sellainen kohtalo oli osunut hänen kohdalleen. Yhtäkkiä 8-vuotias poika sai tietää olevansa hirviö. Hänen oma kehonsa oli kääntynyt häntä vastaan. Vanhemmat välttelivät häntä kun hetki lähestyi. Kukaan ei uskaltanut katsoa häntä silmiin. Hän pelkäsi kuollakseen. Hän pelkäsi, ettei palaisi enää ihmiseksi, vaikka se olikin mahdotonta. Hän tiesi, että se kaikki tapahtui vain sen ajan kun täysikuu oli ylhäällä.
”Remus, mikä kestää?” Sirius huusi hänelle.
”Ei mikään”, Remus vastasi vaitonaisena. Sirius katsoi hetken huolestuneesti ystäväänsä, mutta kääntyi kuitenkin juttelemaan Jamesin kanssa. Remukseen tulvahti tunne, joka oli hänelle vieras: raivo. Raivo ystäviään kohtaan, kun he vain tekivät pilaa hänen muodonmuutoksistaan. Heille se oli seikkailu, kuukauden kohokohta, jota odotti aina. Remukselle se oli välttämätön. Hän ei olisi halunnut sitä. Hänen kuuluisi olla iloinen, kun hänellä oli ystäviä rinnallaan.
Mutta hän ei voinut, ei voinut, kun ystävät eivät tuntuneet välittävän hänen tunteistaan mitään. Heille oli ihan sama, pelkäsikö Remus tulevaa iltaa vai ei, heillä oli silti hauskaa. Tietysti Remus tajusi, miten paljon aikaa muut olivat käyttäneet oppiakseen animaageiksi. Mutta se ei riittänyt.
Remus saapui tunnille myöhässä, ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän selitti jotain professorille ja meni istumaan taakse, mahdollisimman kauas opettajasta. Huomaamattaan hän joutui Lilyn, Lucyn ja Jasminin piirittämäksi.
***
Lucy tuijotti ihmeissään Remusta. Eihän hän ollut tullut koskaan myöhässä tunnille.
”Remus, oletko kunnossa?” Lucy kysyi varovasti.
”Tietysti. Miksen olisin?” Remus ärähti. Lucy hätkähti pojan tylyä äänensävyä. ”Anteeksi, Lucy. Minulla on vain huono päivä.”
Lucy katsoi hetken Remusta ennen kuin keskittyi taas professorin opetukseen. Remus ei käyttäytynyt normaalisti tuolla tavalla. Mikä ihme hänellä oikein oli? Lucy ei yleensä kiinnittänyt Remuksen käytökseen niin paljon huomiota. Koska poika käyttäytyi yleensä aivan normaalisti.
***
Aurinko laski, kuu nousi taivaalle. Lily istui makuusalin ikkunasyvennyksessä miettimässä. Severus oli ollut koko päivän hänen mielessään. Lily tiesi, että Severus oli paskiainen, mutta silti. Poika oli ollut hänelle ystävä aina viidenteen luokkaan asti. Sen V.I.P. – kokeen jälkeen kaikki oli ollut erilaista. Lily ei voinutkaan enää istua Severuksen vieressä tunneilla, ei hymyillä hänelle Suuren Salin toiselta puolelta. Se oli ollut järkytys ja hänellä oli vienyt aikaa sopeutua siihen. Severus oli alunerinkin tutustuttanut hänet velhomaailmaan, poika oli ollut se, jolta hän ei häpeillyt kysyä jotain seikkaa, jota ei tiennyt.
Ovi aukesi ja Jasminin ja Lucyn päät ilmestyivät oviaukkoon.
”Lily, tuletko meidän kanssa kävelylle?” Jasmin kysyi. ”Älä turhaan istu täällä yksin.”
”Voinhan minä tietysti tulla”, Lily vastasi ja nousi ylös. Hän nappasi viittansa ja kaulahuivinsa ja lähti tyttöjen kanssa ulos.
”Miksi ihmeessä me lähdettiin? Täällä on kammottavaa”, Lucy sanoi ja piteli Lilya käsivarresta, kun Jasmin johti heitä kohti Kiellettyä metsää. ”Emme saisi olla täällä.”
”Tiedetään. Ei kukaan huomaa meitä, täällä on niin pimeääkin”, Jasmin sanoi reippaasti.
”Mutta eikä Metsässä ole ihmisusia ja vampyyreja ja sen sellaisia?” Lucy kysyi.
”Sitä kerrotaan vaan siksi, ettei kukaan menisi sinne juuri tuon takia”, Jasmin sanoi. Lily ei jaksanut sanoa mitään. Hänen mielestään ei kuitenkaan kannattanut rikkoa sääntöjä, vaikka hän ei sitä sanonutkaan.
Tytöt lähestyivät metsän reunaa ja samassa jostakin metsän uumenista kuului ulvahdus. Lucy säpsähti.
"O-oliko tuo ihmissusi?” Lucy sanoi värisevällä äänellä.
”Ei, varmaankin ihan tavallinen susi vain”, Jasmin sanoi. Samassa pusikosta syöksähti jokin, joka pelästytti kaikki tytöt. Iso, musta koira. Lucy kirkui ja Jasmin tarrautui hänkin Lilyyn.
”Mikä tuo on?”
Samassa olento muuttui. Se sai ihmisen hahmon.
”Si-sirius?”
