Kirjoittaja: BelWard
Ikäraja: S
// Kaapo selvensi ikärajaaParitus: Lievä Ted/Victoire
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistat kuuluvan Rowlingille, kuuluu hänelle. En saa teksistä minkäänlaista korvausta.
Varoitukset: Kirjoittaja ei ole ikinäkoskaan julkaissut yhtään tekstiä missään. Jälki voi olla sen mukaista.
A/N: Olen kirjottanu Tedistä ja Victoiresta varmaan kymmenen erilaista ficin alkua, aina ne on jääny joko tietokoneen kansioihin tai työpöydän laatikkoon, keskeneräisinä. Nyt, kun kirjotuksiin lukemisen pitäis olla kaikki mitä mie ajattelen, iskiki inspis ja sain kirjotettua tämän loppuun asti. Tätä ei ole betattu, joten kirjotusvirheitä todennäköisesti löytyy. En myöskään ole kirjoittanu fictiota varmaan kahteen vuoteen, ja viimeaikoina ainoat pidemmät tekstit mitä olen kirjoittanu, on olleet ruotsiski. Joten rakentava palaute on kiva
Ja nyt, jos en tällä AN:llä pelottanu kaikkia pois, toivotan lukuiloa
***
”Herra Lupin, neiti Weasley, oletteko valmiita?” rehtori McGarmiwa kysyi kahdelta oppilaaltaan kellon käydessä iltakuutta ja illan pimentyessä, valmiina kirkastumaan pian täysikuun kelmeän valon voimasta. Tuosta voimasta olivat osansa saaneet myös Victoire, viidesluokkalainen korpinkynsi sekä Ted Lupin, seitsemäsluokkalainen rohkelikko. Kaksikko nyökkäsi ja vilkaisi toisiaan vakava ilme kasvoillan, täysikuun aika ei ollut herkkua ihmissudelle, ei edes osittaiselle sellaiselle, kuten Victoirelle. ”Hyvä, voimme siis lähteä”, rehtori sanoi ja nousi ylös pöytänsä takaa.
Victoire käveli linnan tiluksia rehtorin perässä pitäen kiinni Tedin kädestä, toisesta sai lohtua, vaikka hän tiesi, että hänen oma koettelemuksensa ei tulisi olemaan läheskään yhtä paha kuin pojalla. Hieman katkera tyttö silti oli, miksi juuri hänen oli pitänyt saada ihmissusigeeni isältään eikä yhtään veelageeniä äidiltään. Onneksi ihmissusi hänessä ei ollut kovin vahva. Hän pystyi säilyttämään inhimillisyytensä koko ajan, eikä ulkoinenkaan muutos ollut tuskallinen. Ainoat muutokset olivat hänen silmissään, hampaissaan ja kynsissään, ne saivat susimaisia piirteitä. Mutta silti se oli ikävää. Vic vältti sanomasta ajatuksiaan ääneen, sillä Ted piti itseään hirviönä ”pienen karvaisen ongelmansa” vuoksi. Ihmissutena hän ei voinut kontrolloida itseään ja oli vaaraksi kaikille ihmisille. Paitsi yhdelle. Rehtori oli tutkinut asiaa, ja todennut, että ihmissusi ei ollut vaaraksi Victoirelle, jolla geeni jo oli, joten purema ei johtanut mihinkään. Tästä kuultuaan Victoire oli ollut joka täysikuuyö Tedin rinnalla.
Ted huokaisi tuntiessaan tytön käden omassaan ja nähdessään taivaan pimentyvän yhä pimeämmäksi ennen kuin hänen henkilökohtainen helvettinsä pääsisi taas valloilleen. Häntä lohdutti hieman se, että hänet lukittaisiin Rääkyvään röttelöön, kuten aina täysikuun aikana, eikä hän pääsisi sieltä millään keinolla pois. Myös Victoiren läsnäolo lohdutti hieman, mutta huoli tytöstä kalvoi häntä silti. Mitä jos jokin menisikin vikaan ja hän tappaisi tämän? Hän ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi, jo kaikki ne purujäljet, jotka tytön vaaleaa ihoa koristivat täysikuuöiden jälkeen ennen matami Pomfreyn lääkkeitä, saivat hänet vihaamaan itseään. Miten hän pystyi satuttamaan ihmistä, jota rakasti niin syvästi? Tyttö aina vakuutti, ettei tällä ollut mitään hätää, mutta hän ei ollut vakuuttunut, että tämä kertoisi vaikka jokin olisikin vikana.
”Olemme perillä, jos olette valmiina, menkää sisään, minä huolehdin lukitsemisesta. Huomenna, kun päivä valkenee, lukitus purkautuu ja voitte tulla takaisin tällipajuun johtavaa käytävää pitkin. Onko kysyttävää?” McGarmiwa toisti samat sanat kerran kuukaudessa, enemmänkin tavan vuoksi kuin oikeasti tiedottaakseen, kyllä nuoret tiesivät, mitä tapahtuisi.
Ted puristi Viciä lohduttavasti kädestä ja astui ensin Rääkyvän röttelön eteiseen. He kiipesivät yläkertaan, missä oli siistimpää ja kotoisampaa, vaikka tuskinpa kumpikaan heistä huomaisi mitään hyviä feng shuita parin tunnin kuluttua. He istuivat sohvalle, joka oli korjattu moneen kertaan kynsien ja hampaiden jättämien repeämien vuoksi. Huone oli oikeastaan aika soma. Tamminen lattia, sohvaryhmä nojatuoleineen, tähtikuvioinen katto ja vaaleanbeige tapetti ei ollut sellainen sisustus, jonka Rääkyvälle röttelölle olisi ihan heti kuvitellut, mutta sellainen se oli. ”Miksi turhaa synkistää täydenkuun aikaa entisestään?” oli ollut McGarmiwan vastakysymys, kun Ted oli ensimmäisellä luokalla kysynyt asiasta.
”Pian on aika”, Vic sanoi pikemminkin itselleen kuin Tedille, mutta poika kuitenkin kietoi käsivartensa tytön ympärille, puristi tämän itseään vasten ja painoi suukon toisen kullanpunaisiin hiuksiin. Hän olisi halunnut lohduttaa tyttöä, sanoa, ettei tällä ollut mitään hätää, mutta ei hän pystynyt. Mistä hän tiesi, kuinka kauhuissaan tyttö joutui olemaan? He ehtivät istua siinä hetken aikaa ennen kuin ulkona kuun kelmeä valo alkoi valaista maisemaa. Vic tunsi pojan vierellään hengittävän raskaammin ja tiheämmin, samalla kun huomasi näkönsä parantuvan. Susi hänessä oli herännyt.
Ted sai ensimmäisen kouristuksen, joka pudotti hänet lattialle. Hän tärisi suden ottaessa valtaa ihmiseltä, inhimillisyyden kadotessa ja suden vaistojen vahvistuessa. Vic laskeutui pojan viereen, tarttui tätä kädestä ja suuteli sormia, jotka pian saivat väistyä suden suuren tassun tieltä. Ted tunsi sen ja kuuli toisen kuiskauksen ”Minä rakastan sinua, en ikinä hylkää sinua” ennen kuin inhimillisyys katosi ja paikalla oli vain susi.
A/N2: Tämä loppu ei onnistunu niin hyvin ku olisin halunnu, aloittaessa mulla oli mielessä oikeastaan vain loppu, ja yritin tavoitella siinä tietynlaista tunnelmaa, mutta loppujen lopuksi se meni hirmu nopeasti ohi, ja jäi jotenki vajaaksi. Tykkään kommenteista
