Beta: Lacrimare
A/N: Jeaps, yöllistä sählinkiä, eipä tässä paljon mitään tapahdu, ehkä joskus sitten mahdollisesti, nyuu.
----------
Osa 2
Koko Weasleyn perhe istui olohuoneessa jännittyneinä, odottamassa lääkärin tuloksia. Ainoastaan Percy ei ollut töiltään päässyt paikalle, mutta oli hän sentään pyytänyt Mollya pitämään hänet ajan tasalla.
Lääkintävelho vietti paljon aikaa kaksosten huoneessa, ja koko perhe oli hiljainen. Kaikkein järkyttyneimmältä vaikutti kuitenkin George. Oli varmasti aivan hirveää herätä ihmisen vierestä, joka näytti kamalalta eikä edes hengittänyt. George tuijotti apaattisesti käsiään, joiden kynsinauhoja poika repi. Odottaminen oli niin tuskallista, että nuorukainen ei keksinyt muutakaan tapaa sietää tätä hetkeä. Tämä kaikki oli niin väärin. Ron, joka istui Georgen vieressä, asetti kätensä veljensä polvelle kevyesti rohkaisuksi. Ron tiesi miten paljon tällainen tilanne vaikutti Georgeen, sillä hän oli kuitenkin perheestä se, jolla oli tiukimmat välit Frediin. George säpsähti veljensä elettä ja käänsi katseensa nuorempaansa. Tajuttuaan kuitenkin hetken olevan edelleen sama, laski George katseensa melkein samantien takaisin käsiinsä.
Tämä oli nuorukaiselle kuin unta. Ainoa mikä häntä piti kasassa, oli se onni, että lääkäri vietti niin kauan aikaa hänen veljensä luona. Jos Fred olisi kuollut, niin lääkintävelho olisi aivan varmasti tullut jo kertomaan sen. Tai sellaista George ainakin toivoi elätellen pientä toivonkipinää mielessään. Nuorukainen ei vain millään voisi kestää veljensä menetystä. Se olisi liian suuri taakka kannettavaksi nuorelle miehelle, jolle Fred oli melkein koko elämä.
-----
Piinallisen pitkän ajan jälkeen lääkäri tepsutti portaita alas perheen tykö. Kaikkien päät nousivat ylos ja sydämet hakkasivat vimmattua vauhtia.
George toljotti lääkäriä, joka ei hänen mielestään tajunnut avata suutaan tarpeeksi aikaisin. Tällaisilla hetkillä piti vain sanoa suoraan, sillä kaikki odottaminen toi ainoastaan lisää tuskaa. Lääkäri seisahtui portaiden alapäähän ja suuntasi katseensa joukkioon, joista jokainen silmäili häntä levottomana. Mies näytti hivenen vaivaantuneelta, sulki hetkeksi silmänsä ja avatessaan ne uudestaan hän alkoi puhua.
''Kyseessä on jokin tauti, josta minulla ei ole mitään tietoa. Hän on kuitenkin vielä toistaiseksi elossa.''
Tämän jälkeen lääkintävelho piti pienen tauon, jonka aikana Weasleyt huokailivat huojentuneina hyvistä uutisista. Hetken päästä lääkäri kuitenkin rykäisi ja selvitteli kurkkuaan jatkaakseen.
''Mutta kuten jo sanoin, tauti ei ole minulle tuttu. Siksi toivoisin, että ette menisi hänen lähelleen. Jos tauti on tarttuva, niin kaikki teistä voivat saada sen.''
Lääkäri puhui vakaasti, mutta Georgen ajatukset olivat sekaisin. Kuinka ihmeessä hän voisi olla menemättä veljensä luokse. Ei hän vain voisi antaa Fredin kärsiä yksin, se olisi vain niin väärin. Georgen kädet puristuivat nyrkkiin, ja samassa hän nousi ylös. Pudistellen raivokkaasti päätään nuorukainen nosti katseensa lääkäriin
''EI! Minä en varmasti pysy poissa sieltä!'', George huusi vedet silmissä, ja seuraavassa hetkessä hän olikin jo juossut lääkärin ohitse portaisiin. Kuului äänekäs pamahdus, kun George oli juossut hänen ja Fredin huoneeseen ja sulkenut oven.
Lääkärin katse oli seurannut nuorta miestä, mutta nyt se kääntyi muuhun perheeseen päin.
''Ymmärrätte varmasti, että hän ei voi jäädä huoneeseen. Se on vaaraksi hänelle itselleen ja kenties myös potilaalle''
Lääkäri selitti katsoen nyt Weasleyn äitiin, joka nyökkäili ilottomana. Hän nousi ylös, pyyhki hitusen silmiään ja käänsi katseensa mieheensä.
''Arthur, veisitkö lapset junaan? Minun taitaa olla parempi pysyä täällä'', Molly sanoi. Arthur nyökkäsi vaimolleen ja katse kiertäen jokaisen lapsistaan, he lähtivät ovesta ulos. Laukut oli pakattu mukaan jo edellisenä iltana, joten niistä ei tullut sählinkiä. Mollyn kanssa paikalle jäivät vain koulunsa lopettaneet Bill ja Charlie, sekä tietenkin lääkäri. Molly huokaisi syvään ja nosti katseensa yläkertaan päin. Hänen olisi varmaankin parasta mennä puhumaan Georgelle.
Oven paiskautuessa kiinni, George juoksi oitis veljensä sängyn viereen ja polvistui siihen. Pojan kasvot olivat kalpeat hänen katsellessaan varsin elottomanoloista veljeään.
''Fre-Fred? Ei ole kiva sulaa toisen sänkyyn...'', nuorukainen mutisi ja naurahti ilottomasti. Edes vitsit eivät tässä tilanteessa lentäneet kaksosen suusta. Hän ei vain pystynyt siihen, kun toinen tosissaan näytti siltä, ettei edes ollut enää elossa. Lääkäri oli kuitenkin sanonut, että Fred oli elossa, ja George luotti siihen. Nuorukainen ei kestänyt sitä, että Frediltä ei saanut mitään vastausta ja turhautuneena hän painoi poskensa vasten lakanaa. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Hänen päässään ei ollut sijaa millekään muulle kuin Fredille juuri nyt.
Molly koputti varovasti oveen ja astui sitten suoraan sisälle kaksosten huoneeseen. Naisen kasvot olivat huolestuneisuudesta uurteiset. Molemmilla kaksosilla oli varmasti rankkaa aikaa edessään. Molly asteli rauhallisesti Georgen viereen ja laski käden poikansa olkapäälle.
''Kuulehan George, jos olet täällä, se voi pahentaa Fredin tilaa'', Molly sanoi hiljaisella äänellä.
''Minä tiedän'', George mutisi hiljaa ja painoi sitten kasvonsa vasten lakanaa, jotta hänen itkuinen äänensä kuulostaisi muuten vain tukahtuneelta. ''Mutta minä en lähde. En jätä Frediä.''
Weasleyn äiti huokaisi syvään nenänsä kautta ja katsoi molempia poikiaan. Tietenkin hänen olisi kuulunut vain käskeä temperamenttisesti George pois huoneesta, mutta hän ei vain kyennyt siihen juuri nyt. Naisella oli itselläänkin tunteet pinnassa ja hän kyllä tiesi kuinka paljon kaksoset välittivät toisistaan. Tuskin heillä muuta tässä maailmassa olikaan edessään kuin tulevaisuus toistensa kanssa. Molly puristi poikansa olkapäätä ja hymähti.
''Hyvä on sitten. Sinun ei tarvitse mennä kouluun, mutta lupaa, ettet kyhjötä täällä kaikkea aikaasi. Vaarannat vain itsesi'', Molly sanoi nyt jo tiukemmalla äänellä kuin aiemmin. George ei saanut enää mitään suustaan. Hän vain nyökkäsi äidilleen ja nosti viimein kasvonsa lakanasta. Nyt nuorukaisen leuka lepäsi patjalla ja katse oli suunnattu Frediin. Tuohon sairaalloiseen näkyyn, joka olisi saanut kenet tahansa voimaan pahoin. Georgea ei kuitenkaan yököttänyt ollenkaan. Kyseessähän oli kuitenkin hänen kaksoisveljensä. Georgen käsi nousi silittelemään Fredin hionneita ja paikoin limaisiakin hiuksia.
''En jätä sinua yksin Fred, lupaan sen'', George kuiskasi hitusen käheällä äänellä ja kumartui antamaan hennon suudelman veljensä otsalle.
----------
A/N2: Kommatkaa ihmeessä, jos luette niin tiedän mitä kannattaisi kenties muuttaa. Jatkossa kuitenkin enemmän toimintaakin luvassa~
