Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Characters: Arrow
Genre: vaikea sanoa, jonkinlainen adventure? Ehkä vähän angst? One-shot ainakin.
General: K11
Warnings: pari ruumista, jotka hyppäävät ulos koneestasi ja syövät sinut, mikäli painat nenää ja hypit samalla kolmesti huoneesi ympäri yhdellä jalalla. Kiroilua ja (joidenkin mielestä, mutta ei minun) epäinhimillistä etiikkaa, joten älkää traumautuko
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Maata peittävä lehtipeite oli petollinen; se kätki allensa rahisevaa ruohoa, katkeilevia oksia, paljastavia jalanjälkiä. Mutta minä osasin varoa sitä. Tiesin, että yksikin väärä tai varomaton askel pilaisi koko suunnitelman. Siispä kuljin erityisen varovasti.
A/N: Osallistuu
OTS20,
Fandom10,
Vuodenaika ja
Kolme ikärajaa -haasteisiin. (
Huhhuh, olipa siinä litanja, mutta juu, olen haasteriippuvainen -ne vain inspaavat niin mukavasti... 
) En ole aiemmin Arrowsta kirjoitellut mitään julkaistavaa ja jännittää, miten onnistuin taltuttamaan kirjoissa vähänkuvatun, tulisen (mutta tyhmän) taistelijaluonteen tekstiin -ehkä te voisitte vähän valaista minua? (tulkitse: kommentit olisi kivoja!)
Ajallisesti sijoittuu arpiensotaan (Pimeyden ennustukset kirjoissa).
Syystuuli lauloi
Aamunkoittoon oli enää muutama tunti ja tuuli ravisutti puiden oksia saaden lisää lehtiä putoamaan maahan. Tämä olisi hoidettava nopeasti.
Viittasin taakseni muille, että he seuraisivat minua. Kohta olisi hetki.
Maata peittävä lehtipeite oli petollinen; se kätki allensa rahisevaa ruohoa, katkeilevia oksia, paljastavia jalanjälkiä. Mutta minä osasin varoa sitä. Tiesin, että yksikin väärä tai varomaton askel pilaisi koko suunnitelman. Siispä kuljin erityisen varovasti.
Tarkat vampyyrinsilmäni haravoivat aluetta. Ne rekiseröivät kaiken pienintäkin yksityiskohtaa myöten; läheisessä puussa piileskelleen oravan, piti varoa säikäyttämästä sitä -säikähdystä seuraava äkkinäinen liike olisi herättänyt vampaneesien huomion. Kolme metriä vasemmalla sijaitsevan puskan alla torkkuneet linnut -taas lisää varottavaa. Lyhyttukkaisen vampaneesin vyöllä roikkuneet puukot...
Meillä oli selvä ylivoima -vampaneeseja oli viisi, meitä seitsemän. Taistelu ei olisi ollut oikeudenmukainen eikä kunniallinen, joten vetäydyin hieman taaksepäin ja käskin kahta miehistäni perääntymään ja jättäytymään pois nujakasta. He tottelivat vastentahtoisesti. Ymmärsin heitä turhankin hyvin -kukapa nyt hyvää taistelua olisi halunnut missata?
Keskitin jälleen ajatukseni taisteluun.
Kaksi vampaneeseista oli jo mennyt nukkumaan. He makasivat hieman syrjässä lähellä nuotiota, viittoihinsa kääriytyneinä. Oikeanpuolimmainen oli hieman toista lyhyempi ja vähemmän lihaksikkaan näköinen. Vasemmanpuoleinen puolestaan oli keskipitkä ja -kokoinen. Muuta heistä ei pystynyt viittojen alta arvioimaan. Heidän lähellään ei kuitenkaan näkynyt aseita, joten he olivat todennäköisesti aseettomia tai sitten ne olivat piilossa viitan alla. Jälkimmäinen vaihtoehto lieni varmempi -kukaan täysjärkinen yönkulkija ei kulkenut aseettomana näinä sota-aikoina, ei edes heimoveljiensä seurassa.
Kolmas vampaneesi oli selvästi muita vanhempi, ehkä viisikymppinen, kalju mies. Hän istui hiljaa, yksin, ajatuksiinsa vaipuneena ja tuijotteli tulta. Hänen vyönsä oli tyhjä, mutta saappaanvarsi pullotti paljastaen siihen kätketyn veitsen.
Kaksi viimeistä vampyyria pelasivat kahden korttia samalla rupatellen. He eivät osanneet aavistaa mitään. Toinen heistä oli nuorehko ja ainoastaan tämän poskilla oli hienoinen liilahtava sävy. Toinen oli keskiverto vampaneesi punaisine hiuksineen, kynsineen ja silmineen. Hänen kirkkaan vielotti ihonsa loisti selvästi hämärässäkin.
Taivasta peittävä tummanharmaa pilvipeite päätti vapauttaa itsensä vesimassoistaan ja pudottaa sen kaiken päällemme. Koko yön olin jo odottanut sadetta ja nyt alkoi tihuttaa. Se oli hyvä, sillä sateen ääni peittäisi omiamme ja pisarat hävittäisivät taistelun jäljet tehokkaasti. Kukaan ei arvaisi meidän hävittäneen noita viittä sieluparkaa maanpäällisistä kahleistaan. Kukaan ei osaisi yhdistää kohta suorittamaamme veritekoa meihin.
Annoin miehilleni käskyn hajaantua vampaneesien ympärille. Piirittämällä heidät varmistimme, että yksikään ei varmasi pääsisi karkuun. En tahtonut saada muita vampaneeseja perääni.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin olimme ympäröineet vihollisemme. Hiivimme vielä hieman lähemmäksi, jotta yllätys olisi suurempi. Lopulta hetki oli koittanut. Minun piti vain antaa käsky.
Tihkusateen yltyessä ryntäsin eteenpäin huutaen samalla villisti. Sekuntia myöhemmin muut seurasivat esimerkkiäni käyden lähimmän vampaneesin kimppuun. Taistelu oli alkanut.
Survaisin paksuteräisen miekkani lähimmän vampaneesin vatsaan. Hän kuitenkin väisti täpärästi ja kompastui samalla jalkoihinsa.
Veden valuessa pitkin kaljua päätäni ja selkääni katsoin vastustajaani. Näin lähempää katsottuna nuorin vampaneesi näytti vieläkin nuoremmalta, viattomalta ja säälittävältä kauhistuneine kasvoineen. Hänellä oli aseenaan lyhyt käyräteräinen miekka, jonka hän tärisevin käsin kohotti osoittamaan kohti rintaani. Olisin hymyillyt, mikäli olisin surultani pystynyt. Poika oli tuskin Darrenia vanhempi.
Vihollinen oli kuitenkin aina vihollinen ja me olimme sodassa. Nyt ei ollut armon hetki, ei vaikka vastustajani olikin pelkkä lapsi. Vihollinen oli aina vihollinen.
Darrenin kasvot ilmestyivät jälleen mieleeni. Minua suretti, mutta se ei hidastanut liikkeitäni.
Kohotin miekkani uudelleen ja syöksähdin eteenpäin. Väistin helposti pojan epätoivoisen yrityksen hidastaa minua miekallaan ja sivalsin häntä nopeasti kaulaan. Siistiä ja kivutonta. Poika lysähti selälleen maahan, valitti surkeasti ja veti viimeisen hengenvetonsa ennen kuin siirtyi pois tästä maailmasta.
Katsoin ympärilleni selvittääkseni tilanteen -taistelu ei ollut vielä ohi. Nopea vilkaisu kuitenkin kertoi, ettei se enää kauaa kestäisi. Yksi vampaneesi oli jo menettänyt henkensä, toinen oli pahasti loukkaantunut. Kaksi viimeistä taisteli hampaat irvessä kolmea miestäni vastaan selät vastakkain. Oli vain ajan kysymys ennen kuin hekin kaatuisivat.
”Arrow, helvetin paskiainen!” haavoittunut vampaneesi karjaisi minulle ja sylkäisi jalkoihini. Käännyin häneen päin lievästi kiinnostuneena, toinen kulma koholla. Mistä hän minut tunsi? Olin kyllä prinssi -ollut jo monta kymmentä vuotta- , mutta en silti ollut osannut odottaa vampaneesienkin tuntevan minut.
”Taas sinä paskiainen tulet ja pilaat elämäni! Tuo oli jo toinen oppipoika, jonka minulta veit! Teillä helvetin vampyyreilla ei sitten ole sydäntä ollenkaan -lapsia vain tapatte!”
Jahas, siis katkera opettaja. Selvisi ainakin, mistä hän minut tunsi. Olin elämässäni tappanut kymmeniä vapaneeseja, joten ei ollut yllätys, että moni näiden heimoveli kantoi minulle kaunaa ja vannoi kostoa.
Vampaneesin jalat tärisivät ja hän kaatui maahan mahalleen. Hänellä oli kuitenkin vielä jotain sydämellään -jotain, jonka takia hän tuskistaan välittämättä ryömi minua kohti. Kumarruin alas, mutta hänen yrittäessä puhua suusta purskahtikin pelkkä veriryöppy. Vampaneesi kuoli mutaiseen maahan yskien ja henkeään haukkoen.
Huokasin. Minua harmitti, kun en kuullut hänen viimeisiä sanojaan. Vaikka vihaskinkin vampaneeseja, olivat he silti tuntemiskykyisiä olentoja ja meidän seurkkujamme. En pystynyt enkä halunnut kunnioittaa heitä, mutta jonkinlaista armoa tunsin silti -kaipa se oli vain inhimillistä.
Lopulta taistelu oli ohi. Viimeinenkin vampaneesi kuoli meidän nimiämme kiroten. Metsään laskeutui syvä hiljaisuus. Ainoastaan sateen ropina maahan ja tuulen humina lehdissä kertoi elämän edelleen jatkuvan. Vain vampaneesien kohdalla se oli päättynyt. Tehtävä oli siis suoritettu. Minä en vain pystynyt iloitsemaan siitä. En vielä, vaikka tiesin, että minun täytyisi. Täytyisi iloita jälleen yhdestä voitosta, joka veisi meidät kohti suurempaa voittoa. Kohti tulevaisuutta, jossa vampyyritkin olisivat mukana.
Vampaneesipoika ja tämän opettaja vaivasivat minua edelleen; olin tappanut heidät. Olin tappanut opettajan ja kaksi tämän oppipoikaa.
Hetken ajan minun kävi miestä sääliksi -oli varmasti kauheaa menettää niin monta lasta. Sitten äkillinen hempeyden puuska meni kuitenkin ohi. Tämähän oli sotaa. Sotaa, joka oli kestänyt jo seitsemänsataa vuotta. Sotaa, johon jokainen vampyyri ja vampaneesi liittyy liittyessään heimoon. Ei ole heidän vikansa, jos heidän opettajansa eivät maininneet sodasta ennen verettämistä, mutta ei se ollut myöskään muiden vika. Ei tietämättömyys ollut avain armoon.
Sade piiskasi meitä edelleen lähtiessämme taistelupaikalta. Eläimet ja luonto siivoaisivat jätökset, myös pienen vampaneesipojan ja tämän opettajan.
Syystuulen laulaessa surullista lauluaan käänsin selkäni kuolleille ja suuntasin katseeni kohti tulevaisuutta. Tulevaisuutta, johon nuo vampaneesit eivät enää kuuluneet. Me olimme riistäneet sen heiltä.
Sellaista yönkulkijan elämä oli. Sellaista yönkulkijan elämä tulisi aina olemaan.
