Title: Omalla tavallaan onnellinen
Author: Fantomatique
Genre: drama, romance
Raiting: S
Pairing/main characters: Ron/Hermione, Harry
Summary: Mutta nyt oli liian myöhäistä - oli ollut jo pitkään.Disclaimer: J.K. Rowlingin hahmot, minä leikin.
Warnings: muutama kirosana
A/N: Osallistuu
Syrjästäkatsojan tarina-haasteeseen. Tämmöinen pätkä, lähinnä Harryn pohdintaa.
Aloittaessani kirjoittamista tästä piti tulla loppua kohden jotain aivan muuta (inspiroiduin hienosta tatuoinnista, jonka Brimmi piirsi ihooni), mutta ehkä käytän sitä ideaa myöhemmin. ;> Olen suht tyytyväinen, olen jo pitkään yrittänyt saada jotakin aikaiseksi tähän haasteeseen. Tästä tuli suurin piirtein sitä mitä halusin, joskis oma kirjoitustyylini alkoi ärsyttää jossakin vaiheessa. Ja loppu vähän lösähti. x> JA NIMEN KEKSIMINEN ON MINULLE TUSKAA. SE ON TAAAAS IHAN RANDOMI. Anteeksi.
Betaa ei ollut, oikolukijana toimin vain ja ainoastaan minä, ei edes kirjoitusohjelma. Ilmoitelkaa jos virheitä löytyy.
Muukin palaute on toivottua. :>
~
”En halua mennä sisään.”
Ajatus karkasi hiljaisena kuiskauksena nuoren miehen huulille. Oli alkuilta, aurinko oli juuri laskenut ja illan hämärä ja viileys alkoivat ympäröidä punaisen tiilitalon oven edessä seisovaa Harrya. Hän kuuli sisältä puhetta, naurua, hieman musiikkia. Hän ei halunnut mennä sisään, koska tiesi mitä siellä tulisi tapahtumaan. Hän joutuisi katselemaan parhaiden ystäviensä onnea, esittämään iloista, ja kaiken kukkuraksi valehtelemaan päin naamaa sanomalla ”Olen iloinen teidän puolestanne”. Kyllä Harry tiesi, että hänen kuuluisi olla iloinen heidän puolestaan, ja niin hän olisikin, jos tilanne olisi toinen. Mutta mitä helvettiä Harry sille voi, että hän oli peruuttamattoman syvästi rakastunut Hermioneen, naiseen, jonka tiesi tänä iltana julkistavan kihlauksensa mieheen, joka sattui olemaan Harryn ensimmäinen ja ikuinen paras ystävä.
Totta kai Harry tiesi etukäteen, Ron oli Ron, ainainen hölösuu, tosin hän oli vannottanut olemaan paljastamatta Hermionelle. Hermione halusi kertoa kaikille samanaikaisesti, ja siksi kaikki nämä ihmiset oli kutsuttu heidän kotiinsa. Kun Ron kertoi kosineensa Hermionea, Harry oli jähmettynyt hetkeksi paikoilleen. Sitten hän oli hymyillyt, onnitellut Ronia ja taputtanut tätä selkään. Hän oli jäänyt kuuntelemaan Ronin hermoilua ja hehkutusta hetkeksi, mutta sitten hän ei enää kestänyt. Nopeasti tekaistun tekosyyn varjolla hän oli poistunut paikalta. Tavallaan hän todella oli iloinen heidän puolestaan, totta kai hän toivoi Hermionen olevan onnellinen, mutta toisaalta hänen teki mieli motata Ronin kasvot muusiksi. Harry ei olisi halunnut olla ilkeä, mutta kuitenkin hänen oli myönnettävä olevansa tavattoman itsekäs. Hänen hartain toiveensa ei ollut se, että Hermione olisi onnellinen. Hän toivoi enemmän kuin mitään muuta, että Hermione olisi onnellinen
hänen kanssaan.
Harry painoi kämmenensä Ronin ja Hermionen oveen ja nojasi siihen huokaisten.
”Hermione, ole onnellinen minun kanssani. Ron ei pysty siihen, hän on niin ailahtelevainen. Hän tulee särkemään sydämesi”, hän kuiskasi karheaa puuta vasten ja naurahti epätoivoisuudelle omassa äänessään. Hän sulki silmänsä ja seisoi siinä hetken, valmistautui hymyilemään ja olemaan ilahtunut.
Hän valmistautui siihen niin keskittyneesti, että unohti Ronin ja Hermionen oven avautuvan sisäänpäin. Edes etsijän refleksit eivät riittäneet lukon kalahduksen sisäistämiseen, ja niinpä Harry löysi itsensä rähmältään oven avanneen Hermionen jalkojen juuresta.
”Harry!” Hermione huudahti. ”Oletko kunnossa, mitä tapahtui?”
Hän polvistui auttamaan Harrya ylös.
”Öh – tuota, olin juuri koputtamassa kun avasit oven”, Harry sepitti ja nousi vikkelästi seisomaan. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. ”Yllätyin ja menetin tasapainoni”, Harry naurahti. Hermione hihitti ja pudisteli Harryn takkia lattian pölyistä. Harry katsoi Hermionen kasvoja ja ei voinut olla hymyilemättä. Harrylle Hermione oli maailman kaunein ihminen, ja Harrya kadutti, ettei hän ollut ikinä kertonut sitä hänelle. Nyt oli liian myöhäistä – oli ollut jo pitkään.
Hermione johdatti Harryn kotoisaan olohuoneeseen, joka oli täyttynyt iloisista ystävistä ja puheensorinasta. Taustalla soi hiljaa leppoisa musiikki ja tarjolla oli naposteltavaa ja virvokkeita. Harry näki Hermionen tehneen taas maailman parhaita kuppikakkuja, joita peitti oranssi kuorrutus. Hän otti yhden pöydältä ja käveli punaruskeaa sohvaa kohti, ja huomasikin pian kolmet tutut kasvot tervehtimässä häntä. Neville, Luna ja Ginny istuivat kaikki kolme sohvalla ja kutsuivat Harryn mukaansa. Hän istahti sohvan viereen punaiseen nojatuoliin. Hän vaihtoi nopeasti kuulumiset Lunan ja Nevillen kanssa, mutta vaipui sitten omiin ajatuksiinsa ja tarkkaili huoneen tapahtumia. Hän heilautti kättään Ronille, joka seisoi huoneen toisella laidalla isoveljensä Georgen kanssa. Harry yritti etsiä Hermionea katseellaan, mutta ei löytänyt häntä. Pian hän kuitenkin purjehti huoneeseen keittiöstä, ja laski hymyillen kätensä Ronin olkapäälle. Hermione nousi varpailleen ja kuiskasi jotakin Ronin korvaan. Ron nyökkäsi. He kävelivät käsi kädessä takan eteen ja Ron katsahti Harryyn hermostuneesti hymyillen. Harry nosti peukalonsa pystyyn, vaikka oikeasti hänen vatsassaan kupli. Harryn olisi pitänyt seistä siinä, hänen olisi pitänyt olla puristamassa Hermionen kättä.
Hermione toivotti vielä kerran kaikki vieraat tervetulleiksi, ja sanoi sitten:
”Oikeastaan kutsuimme teidät kaikki tänne siksi, että meillä olisi hieman ilmoitettavaa”, hän naurahti hermostuneesti mutta innoissaan. ”Nimittäin”, hän jatkoi ja katsoi Roniin tuikkivin silmin. Kunpa ne vain olisivat katsoneet Harryyn.
” – me olemme menneet kihloihin!” Ron lopetti lauseen Hermionen puolesta ja Hermione nosti kaikkien nähtäville siron kätensä, johon oli vaivihkaa selän takana pujotettu kaunis, kimalteleva sormus. Ihmisten joukosta kuului ihastelevia henkäyksiä ja onnitteluhuutoja, joku taputti innoissaan ja Ginny oli kaataa pöydän rynnätessään halaamaan veljeään ja parasta ystäväänsä. Harry voi pahoin, mutta pakotti itsensä seisomaan ja kävelemään ystäviensä luo. Hän löi Ronia kaverillisesti käsivarteen ja onnitteli Hermionea nopealla halauksella. Hänen teki mieli pysäyttää aika siihen halaukseen - juosta pois Hermione käsivarsillaan.
*
"Joka vuosi sama juttu!"
Lasimaljakko räsähti seinään ja keltaiset kukat lensivät ympäriinsä. Miten nainen voi ollakaan noin vihainen?
"Joka
perhanan vuosi, Harry!"
Itkuinen huuto loppui ja muuttui pikku hiljaa nyyhkytykseksi. Harry kurkisti varovasti sohvan takaa. Hän näki vaimonsa kyyristyneenä lattialle kädet turhautuneina takaraivolla, kasvot käsivarsien välissä. Jos Harry äsken oli pelännyt saavansa maljakosta päähän, nyt häntä pelotti, jospa hän ei saisikaan anteeksi tällä kertaa. Hän astui piilostaan ja asteli varovasti vaimonsa luo.
"Anna anteeksi", Harry sanoi hiljaa ja kyykistyi hänkin lattialle.
Harry katsoi anovasti vieressään nyyhkyttävää vaimoaan saamatta minkäänlaista katsetta takaisin.
"Älä itke", Harry sanoi lempeästi ja silitti punaisia hiuksia. "Ginny, tiedän, mokasin taas, mutta annathan anteeksi?"
"Totta helvetissä mokasit!" Ginny parahti yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan Harryyn. He katsoivat toisiaan tovin. Lopulta Ginnyn ilme leppyi. Hän nosti varovasti kämmenensä Harryn kasvoille. "Mutta totta kai annan anteeksi", hän sanoi edelleen itkun tärisyttämällä äänellä. "Kuinka voisin olla antamatta."
Harry hymyili ja pyyhkäisi kyyneleen Ginnyn poskelta. Ginny käpertyi Harryn kainaloon ja Harry silitteli tämän päätä ja huokaisi helpottuneena.
Oli Harry ennenkin unohtanut heidän vuosipäivänsä. Hän kyllä ymmärsi, että Ginnylle se oli isokin juttu, mutta koskaan ennen hän ei ollut suuttunut näin paljon. Kuitenkin, Harry mietti usein miksi, Ginny antoi aina anteeksi. Tämä oli jo kolmas vuosi peräkkäin! Kaksi ensimmäistä vuosipäivää hän kyllä muisti, mutta sitten alkoi jo lipsua. Ja aina vaan Ginny antoi lopulta anteeksi. Välillä se tuntui Harrysta pahalta, sillä hän tiesi, että Ginny rakasti häntä suunnattomasti. Eihän siinä mitään vikaa ollut, vaan siinä, että Harry tiesi, ettei hän vastannut Ginnyn tunteisiin yhtä intohimoisesti. Hän rakasti edelleen syvällä sydämessään Hermionea.
Viisi vuotta sitten Harry ja Ginny menivät naimisiin. Kun he alkoivat seurustella, Ronin ja Hermionen häistä oli kulunut noin kuukausi. Häiden jälkeen Harry tiesi mahdollisuutensa menneen, voivotteli pelkuruuttaan ja vältteli jäämästä kahden Hermionen kanssa. Silloin Ginny tuli kuvioihin. Harry ei ollut aivan varma, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Ginny vain sattui olemaan siinä, kun Harry oli hieman humalassa ja tietyssä mielentilassa. Ja kai se menee niin, että yhden yön juttua ei voi olla sellaisen kanssa, jonka on tuntenut ainakin kymmenen vuotta. Ja no, siitä se sitten lähti.
Mutta kyllä Harry Ginnyä rakasti. Tämä oli kaunis, hauska, miellyttävää seuraa, ja Harry viihtyi hänen kanssaan. Hän todella rakasti vaimoaan - vaan ei yhtä paljon kuin tämä ansaitsi. Usein hän tunsi syyllisyyttä, mutta kätki tunteet Hermioneen hyvin. Hän ei ikinä voisi antaa Ginnyn tietää, hän ei
ikinä voisi satuttaa tätä niin paljon.
Harryn elämä saattoi olla sekavaa - ainakin hänen silmillään ja sydämellään - mutta loppuen lopuksi, hän oli todella,
todella onnellinen.
~
// Sca laski ikärajan uuden kiroilukäytännön mukaiseksi ja siirsi oikealle osastolle
