Rosso RelativoAuthor: Minttushka
Rating: S
Pairing: Theodore/Blaise
Genres: pohdintadrama, angst
Disclaimer: En omista mitään, vaan kaikki on rikkaan brittiläisen naisen nimeltä J.K. Rowling.
Summary:
Theodore toivoi, että olisi punainen.A/N: Kirjoitin tämän Amsterdamissa, ensimmäisenä Theo/Blaise ficcinä pitkään, pitkään aikaan. Tämä ficci aukaisi tulpan, joka on ollut tukkeenani viime tammikuusta lähtien. Toivottavasti tykkäätte! Ficin nimi tulee Tiziano Ferron biisistä
Rosso relativo. (Biisi on italiaksi, mutta ehkä viesti tulee läpi.)
***
Blaise oli punainen. Vietettyään liian monta tuntia auringon polttamalla hiekalla, suklaansävyinen tumma sai säväyksen punaista pinnalleen. Blaisen lempimuki oli hänen isänsä lahjoittama, vanha, muhkurainen, punaisesta muovista tehty. Hän joi siitä tummanpunaista mansikkamehua, jonka tahmeus tarttui kuivuneisiin huuliin.
Theodore toivoi, että olisi punainen. Joskus veri, joka kohisi hädin tuskin hänen suonissaan, tuntui vain jäätyvän paikoilleen. Rauhoittuvan. Theodoren vartalon iho oli kalpea, melkein sinertävä. Sen pinta tuntui rikkoutuvan jokaisesta Blaisen sormenpään arasta kosketuksesta.
Talvi viilensi punaisen ja jäädytti sinisen. Niin siinä aina kävi. Tylypahka upposi lumeen ja hiljentyi, ja se mikä jäi jäljelle, kiteytyi kuin lumihiutaleet ikkunaan. Hengitys huurtui ja kohisi, kunnes…Theodore havahtui. Hän seisoi keskellä Tylypahkan käytävää, jossa ohivilahtavat ihmiset tuuppivat häntä vihaisesti. Blaisen kasvot olivat yksi hämärä kuva kaiken keskellä. Theodore katsoi, Blaise ei. Hän vain käveli Theodoren ohi kasvot lukittuna johonkin, mikä oli toisen ulottumattomissa. Kaukana liekkien kuumentamasta paineesta seisoi poika, jonka jäiset sormet valuivat liekkien lomasta kauemmas.
***
”Nukutko sinä?”
”En tiedä. Nukutko sinä?”
”Joskus tuntuu siltä.”
”Mmh.”
”Theo?”
”Mitä?”
”Saanko tulla viereesi?”
”Ihan sama.”
”Minun on kylmä.”
”Blaise, nyt on talvi.”
”Tiedän. Jalkasi on kylmät.”
”No anteeksi.”
”Ei se mitään. Lämmitän ne.”
Blaisen käsi kietoutui luisevan lantion ympärille, jalka tipahti Theodoren jalkojen lomaan. Pojan hiukset kutittivat, kun Blaise tuli lähemmäs ja upotti kasvonsa kaulan kalpeaan ihoon. Jos Theodoren sydämen syke ei olisi tuntunut melkein räjähtävän ihon läpi, Blaise ei olisi tiennyt, oliko poika enää edes elossa.
Mutta tottakai Theodore oli elossa. Miten muuten hän olisi voinut tuntea kivun, joka puristi hänen sydämensä rautalukkoon?
***
”Theo, katso! Tuolla on lintu.”
”Missä?”
”Tuolla taivaalla. Tuolla noin. Etkö muka näe?”
”Minä… en.”
”Theo, sinun täytyy katsoa.”
”Minä katsonkin! Mutta… eri asia, näenkö.”***
Blaise muisti Theodoren tukahdutetut huudot jotka hukkuivat tyynyliinaan, kynnet jotka repivät ihon melkein rikki, muttei edes tuhansien unettomien öiden aikana saanut mieleensä Theodoren silmien väriä. Ne olivat sameat. Ehkä ne olivat vihreät, niin kuin lumpeenlehdet viileällä purolla? Sumeat kuin ulapan syleilyynsä kietova sumu? Hyiset kuin keskellä yötä herättävä pakkanen?
Ei. Theodorea ei saanut mahtumaan mihinkään. Hän oli vain Theo, poika jonka silmistä sai melkein otteen mutta jotka sumu peitti kuitenkin aina alleen.
***
”Theodore… et voi lähteä. Et saa.”
”Blaise, katso ympärillesi. Luuletko, että voisin jäädä tännekään?”
”Minä olen täällä.”
”Niin. No… niin.”
”Enkö ole tarpeeksi hyvä sinulle?”
”Jos haluat ajatella niin.”
”Theo… mitä minusta jää, jos nyt lähdet?”
”Mitä sinusta jää, jos nyt jään?”***
Aurinko laskee aina länteen, kuuma rauta kylmenee – Blaise hiipui. Iho jähmettyi takaisin ruskeaksi ja mansikkamehu jähmettyi kuppiin. Blaise katosi kukkatapettiin kellon laskiessa sekunteja. Mistä? Ei hän tiennyt enää itsekään.
”Täällä on niin kylmää ilman sinua.”
