author: precious
rating: S
genre: toiveikas angst, syksytunnelmointi
summary: Ruoho ei pistele eikä muutenkaan kiusoittele - ehkä maa harhaluuloista huolimatta toivottikin hänet tervetulleeksi; täällä olet yhtä totuuden kanssa ja minä autan sinua päästämään irti.
A/N: Inspiraatio ollut hitusen kateissa, mutta se palasi sitten näköjään hitusen väärään aikaan, nimittäin viime yönä. FF-100 sanasta siirtymä. Tämä myös avaa (vihdoinkin!) albumihaasteeni Coldplayn levystä Viva la Vida or Death and All Of His Friends, biisillä 42. Niin ja kaikenlaisista kommenteista tykkään ihan hurjasti, oli sitten rakentavia tai ei.
Syksystä luunvalkeaan
Jalkapohjien ihon hermopäätteet herkistyvät huurteiselle ruoholle; sormet niin kohmeessa, että rystyset muuttuvat nyrkkien stressipuristusten tähden luunvalkeiksi ja huulet elottomiksi: täällä ei kuuluisi kävellä, ei kuuluisi ottaa kenkiä pois eikä kuuluisi käydä makaamaan.
Luna ei ole koskaan perustanut paljoakaan säännöistä.
Sillä eihän ruohomatto välitä, käykö sen päälle lepäämään sorja tytönvartalo vai syksyssä tuulen mukana lennähtänyt oksa; kaiken kaikkiaan lokakuu on omistettu kuolemalle, jota ei osaa käsitellä kuin luonto joka toistaa itseään vuosi vuodelta; keväällä vetenä syntyvä, helteenä haihtuva, syksyllä totuudenkohtaava talvella suruajaksi.
Yhdelle ihmiselle on hän olemassa koko elämän, toiselle hän on elämä ja elämälle hän on olemassa vain pienen hetken. Mitä voi tehdä, kun menettää jotakin niin tärkeää kuin oman elämännuoransa, jotain josta on ammentanut elon ohjeet; ei pieni ihminen voi hyväksyä sellaista yhtäkkistä katoamista, silloin mieli kehittelee tarinan ja tosi hämärtyy kauniin kultareunaisten kuvitelmien rinnalle.
Ottanut ravintonsa ja kehittänyt unelmista henkireikänsä.
Yö tuo nurmelle tuulen; kesäisin se vielä hyväili tarkoin ja lempeästi, nyt se käy puhurina, mutta jähmettää silti hikipisarat nihkeälle iholle ja jäähdyttää mielen turremmaksi - se on ollut sitä jo kauan.
Kodista on tullut yhtä lailla kätkettyjen totuuksien surmaloukku.
Radio on koko ajan päällä - tutkimuskoneet automaattivaihteella niin, etteivät koskaan sammu. Niiden surina käy Lunan päässä kuin jatkuva mantra, jota ei pääse pakoon, vaikka kuinka juoksisi; mene pöydän alle piiloon pommia, mutta kuolet silti, piilota pääsi pusikkoon ettet kohtaa vihollistasi.
Isä sulkee silmät ja saastuttaa mielen sillä arkipäiväisellä, josta hän on aina Lunaa itse niin varoitellut. Jos surua ei kohtaa, se karkaa, hiipii hiljakseen karkuun ja yltyy lopulta kiitolaukkaan niin, että unohtaa kaiken ja jos joskus haluaisi selvittää sen ja kuroa vyyhdin auki, se ei onnistu; pudota neula heinäsuopaan ja etsi.
Hän on pitkään tehnyt samoin, turvautunut muistiinsa ja hahmottamiskykynsä terävyyteen; mielen totiset kuvat ovat aineistuneet hänen eteensä materiaksi; äidin oikea ja lämmin käsi on pyyhkinyt hänen kyyneleensä jo monen kuukauden ajan. Silloinkin kun posket eivät enää jaksa hymyillä tai silmät pysyä auki, hänen kätensä kertovat tarinoita. Kun Luna öisin makaa sängyssä, hän näkee kaikista selkeimmin; pelon sameuttavat silmät piiloutuvat untuvaan tukahdetuiksi huudoiksi – pimeydessä kaikki on pelkistettyä ja silloin kuvitelmat karkaavat sormien välistä kuin tiimalasiin laskettu hiekka.
Taivas on samettinen, hänen ihonsa on samettista ja niin ovat äidin silmätkin; hänen hiuksensa, tuoksunsa ja ihonsa pehmeys. Voi, kun aistit voisi vain erottaa paremmin; hän voi kyllä paeta kuvitelmiin, mutta kuvitelmat muuttuvat viholliseksi kun hän ei itse hallitse niitä.
Jaksotella elämä; nyt loppuu kuivakausi, alkaa mätäkuu. Luovuta jo, ja näe.
Mutta illuusioon voi herätä; ihmisruumis on ihmeellinen ja osaa parantaa omansa; Luna ei ole viisas kuin kauan sitten eläneet filosofit; hän ei keksi elämän tarkoitusta, mutta yhdeksänvuotiaaksi hän ymmärtää varsin paljon oikeasta ja väärästä ja todesta ja valheesta. Loppu on uuden alku ja jotta voi aloittaa uuden, pitää vaan päästää irti, vaikka se repisikin haavat rikki; mutta jos sitä ei tehdä, haavat jäävät ikuisesti haavoiksi eivätkä arpeudu koskaan.
Siivoa lehdet syyskokoukseen. Lopeta, kun työ on valmis.
Ruoho ei pistele eikä muutenkaan kiusoittele - ehkä maa harhaluuloista huolimatta toivottikin hänet tervetulleeksi; täällä olet yhtä totuuden kanssa ja minä autan sinua päästämään irti.
Luna nousee kankein jäsenin makuupaikaltaan ja hieroo silmiään; voiko kauneuden nähdä myrskytuulessakin. Hymyilyttää; hän on kaikkea muuta kuin käytännön ihminen mutta hän tietää, että vaikka päästää jo irti mielessään, sitä ei pidä vain tietää vain lausua; voi äiti rakas sinä olet mennyt taivaaseen. Hän päästää irti kuvitteellisen ilmapallon narusta, tuuli riuhtoo hahmon mukanaan ja siihen kiinnittynyt lanka kiemurtelee pimeyteen.
Aamulla lammen sileästä pinnasta erottuu pala taivasta.
Coldplay - 42
Those who are dead are not dead
They are just living in my head
And since I fell for that spell
I am living there as well
Oh..
Time is so short and I`m sure
There must be something more
Those who are dead are not dead
They`re just living in my head oh..
And since I fell for that spell
I am living there as well oh..
You thought you might be a ghost
You thought you might be a ghost
You didn`t get to heaven but you made it close
You didn`t get to heaven but you made it close
You thought you might be a ghost
You thought you might be a ghost
You didn`t get to heaven but you made it close
You didn`t get to heaven but you oh oh
Oh oh
Those who are dead are not dead
They`re just living in my head
Oh..
