Nimi: Sydämelläni on kilpi
Kirjoittaja: MilzZzu
Genre: pieni romance, angst
Paritukset: Sirius/ Remus (yksipuolinen)
Ikäraja: S
A/N: Pitkästä aikaa päätin kirjoittaa jotain tällaista, kertokaa rehelliset mielipiteet.
Sirius Musta käveli surullisena Tylypahkan käytävällä. Kaksi ensiluokkalaista tyttöä katseli hänen menoaan ihaillen ja Sirius iski tottumuksesta heille silmää. Tytöt puhkesivat noloon kikatukseen ja Sirius huokaisi syvään. Hänellä oli aina ollut vastustamaton vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen ja tähän mennessä ainut tyttö joka ei ollut langennut hänen tummien kutriensa ja salaperäisten silmiensä lumovoiman alle oli Lily Evans. Ja Lily oli Jamesin. Harmi vaan ettei tyttö tuntunut aina tajuavan sitä, vaan tuittuili kuin räiskeperäinen sisulisko tuontuostakin hämmentyneelle Jamesille, joka ei käsittänyt mitä oli taas tehnyt väärin. Rakkaus oli kummallista, ja Sirius oli vannonut itselleen ettei koskaan vajoaisi sen vaikutuspiiriin. Poika oli nauttinut vapaudestaan, keveästä flirttailusta vastaantulijoiden kanssa ja iskevistä hymyistä joita hän pystyi jakelemaan vähän joka suuntaan.
Niin, Sirius oli vannonut ettei koskaan rakastuisi. Mutta hän oli alkanut huomata hämmentäviä tunteita sisällään, tunteita joita hän ei lainkaan ymmärtänyt. Niistä tunteista Sirius ei kehdannut puhua muille pojille, ne olivat kiellettyjä tunteita kiellettyä ihmistä kohtaan. Yhä useammin Sirius huomasi olevansa surullinen ja kaipaavansa jotain, jotain sellaista mitä hän ei vielä itsekään osannut nimetä. Yhä useammin Sirius huomasi kaipaavansa ystävällisiä sanoja ja rohkaisevaa halausta ystäviltään. Kaikki nämä tunteet saivat pojan pään sekaisin, eikä hän tiennyt miten hänen olisi pitänyt suhtautua niihin.
Ajatuksissaan Sirius käveli kohti loitsuluokkaa, kun äkkiä hän kuuli poikien vessasta äänekkään räsähdyksen. Uteliaana Sirius kurkisti ovesta sisään ja näki ystävänsä Remus Lupinin istuvan vessan lattialla pää käsiin haudattuna.
”Kuutamo? Onko kaikki hyvin?” Sirius kysyi ja astui peremmälle kolkkoon vessaan. Samassa hänen jalkansa upposi johonkin märkään ja Sirius huomasi vessan lattian olevan veden peitossa.
”Kuutamo? Onko Myrtti vaihtanu vessaa vai miksi paikka tulvii?” Sirius kysyi huolestuneena ja astui lähemmäs ystäväänsä.
”Ei. Minä räjäytin yhden vesihanoista”, Remus vastasi värittömällä äänellä.
”Ahaa. Selvä. Miksi sinä niin teit? Tiedän kyllä kuinka hauskaa on räjäytellä tavaroita, mutta se on enemmän minun ja Jamesin hommaa”, Sirius hymähti ja sammutti taikasauvansa heilautuksella rikkoutuneen vesiputken vesihanan alta.
”Minusta vain tuntui siltä. Halusin . . . Halusin rikkoa jotain. Tuhota”, Remus mumisi. Sirius katsoi ystäväänsä huolestuneena ja istui tämän viereen lattialle. Hetkessä pojan kaavun takamus oli litimärkä, mutta mitäpä Sirius ei tekisi ystävänsä tähden.
”Kuutamo, katso minuun. ”
Hitaasti poika kohotti kasvonsa käsiensä suojasta ja suuntasi suuret silmänsä Siriukseen.
”Mitä on tapahtunut? Kerro minulle”, Sirius kehotti ja Remus huokaisi syvään.
”Olen vain niin väsynyt. Väsynyt tähän kipuun. Ja salailuun.”
Siriuksen ei tarvinnut kysyä mistä Remus puhui. Hän tiesi heti että kyse oli siitä, mitä hänen ystävälleen tapahtuu täysikuun aikaan.
”Tapasin viikko sitten mukavan tytön, Alicen. Sievä kuin mikä, sellainen pieni ja punahiuksinen tyttö. Vuotta nuorempi kuin minä. Hän tuli luokseni kirjastossa ja pyysi minulta apua yhden loitsukirjan etsinnässä. Autoin häntä siinä ja sen jälkeen tyttö punastellen pyysi minua kahville kanssaan”, kalpea poika kertoi hiljaisella äänellä.
”No mutta sehän on hyvä! Miksi et kertonut, että sinulla on-”
”Minä vastasin kieltävästi.”
Hiljaisuus laskeutui poikien ylle. Sirius ei tiennyt mitä sanoa, hän oli todella huono tällaisissa asioissa. Poika tunsi kyllä ystävänsä tuskan, mutta oli voimaton sen edessä. Oli asioita joita Sirius haluaisi sanoa, mutta tällaisella hetkellä hän pelkäsi sanojen vaikutusta. Hetken emmittyään poika laskei käsivartensa Remuksen olalle.
”Olen pahoillani. Minä en oikein . . . Nämä ovat enemmän Jameksen juttuja, minä olen niin huono lohduttamaan”, Sirius murahti pahoitellen ja ilahtui huomatessaan vinon hymyn nousevan Remuksen huulille.
”Niin todellakin olet. Mutta ei se mitään. En minä kaipaa halauksia tai hienoja sanoja. Haluaisin vaan että joku ymmärtäisi . . . Ymmärtäisi minkälaista on olla tällainen . . . Viallinen”, poika huokaisi surullisena.
”Viallinen? Remus, sinä et ole viallinen! Sinussa on niin paljon hyvää, enemmän kuin minussa ja Jameksessa yhteensä. Olet ymmärtäväinen, empaattinen ja kiltti. Osaat lohduttaa ja sanot aina oikeat sanat. Etkä sinä koskaan satuttaisi toista tahallasi. Ja lisäksi . . . Kaiken lisäksi, sinä saat minutkin toimimaan oikein. Levität hyvyyttä ympärillesi.Et koskaan vastaa pahaan pahuudella. Minulle sinä olet täydellinen!” Sirius ajatteli muttei uskaltanut sanoa ajatuksiaan ääneen. Eihän Sirius Musta puhunut tuolla tavoin, ei ei. Tylypahkan tuntema Sirius ei tuntenut kauniita sanoja, hän ei koskaan itkenyt eikä lohduttanut toisia. Hän oli tunteeton ja kova muille ihmisille, ja siksi hän oli niin vahva ja vastustamaton. Ja niin yksinäinen . . .
Kauhukseen Sirius tunsi kyyneleet silmissään. Äkkiä poika käänsi kasvonsa pois Remuksen näkyvistä ja nousi seisomaan.
”Remus, sinussa ei ole mitään vikaa. Koittaisit tajuta sen. Minä haen Jamesin tänne, hän saa puhua sinulle järkeä. Olen pahoillani, mutta minä vaan en osaa”, Sirius sanoi tukahtuneella äänellä. Ei hän osannut auttaa muita, hänessä oli itsessäänkin kaikki vialla.
”Sirius . . .”
”Sori, Remus. James tulee tänne ihan kohta. Pärjäile”, Sirius töksäytti antaen äänensä särkyä viimeisellä tavulla.
”Sirius, odota!”
”En, en osaa auttaa sinua, onko selvä!” Sirius karjui menettäen malttinsa täysin. Yksi sauvan heilahdus ja toinen vesihana särkyi rajusti pamahtaen. Sirpaleita sinkoili ympäriinsä ja vesipisarat kastelivat Siruksen jo märät posket.
Hetken poika vain tuijotti aikaansaamaansa tuhoa. Remus seisoi toisella puolella vessaa ja katsoi vakavana Siriusta.
”Hmm. . . Luulen etten ole ainoa joka tarvitsee juttuseuraa.”
Sirius huojui hetken paikallaan ja istuutui sitten typertyneenä veden valtaamalle lattialle. Remus asteli hitaasti hänen vierelleen ja istui hänkin.
”Minä . . . Ei minua mikään vaivaa, anna kun menen hakemaan sen kirotun Jamesin”, Sirius mumisi mutta toinen poika pysäytti hänet ennekuin hän edes pääsi nousemaan.
”Ei, et sinä lähde nyt minnekään. Istu ja rauhoitu.”
Sirius teki niin kuin käskettiin ja yritti tasata kiihtyneen hengityksensä.
”Olenkin jo pitkään miettinyt mikä Tylypahkan kaunista poikaa vaivaa. No, onhan tämäkin tapa saada oma ääni kuuluville”, Remus hymähti ja katsoi rähjäistä vessaa ja sinne tänne sojottavia, hieman mustuneita vesiputkia.
”Puhu Sirius. Tiedän että se on sinulle vaikeaa, mutta voisit edes kerran laskea tuon kilpesi ja puhua minulle.”
”Minä en halunnut tätä kilpeä itselleni. Mutta enää en selviä ilman sitä”, Sirius kuiskaa.
”Ihmisillä on tietyt odotukset siitä miten minun kuuluu toimia. En voi tehdä mitään kilttiä, en voi lohduttaa ihmisiä, en voi laskea puolustustani hetkeksikään etteivät he luule että olen heikko. En voi tuntea mitään, sillä ihmiset eivät ymmärtäisi sitä. He luulevat että kaikki on minulle peliä, että minä vain hyödyn ihmisistä, että en rakasta . . . Että en rakasta ketään ellen saa siitä jotain vastineeksi. He eivät usko, etten voi pyytteettömästi tuntea jotakin jotain ihmisiä kohtaa, ilman mitään korvausta. Minun täytyy esittää, enkä jaksa olla enää tällainen. Olen väsynyt, enkä saa näyttää sitä kenellekään. En voi edes puhua, koska kukaan ei oikeasti kuuntele.” Sirius puhui ja jokaisen sanan jälkeen paine hänen harteillaan keveni hieman. Hieman hengästyneenä poika lopetti lauseensa ja katsahti Remukseen. Pitkään aikaan poika ei sanonut mitään. Lopulta hän avasi suunsa ja Sirius huomasi hänen käsiensä tärisevän.
”Tiedätkö, Sirius . . . Minä olen ollut sinulle pitkään kateellinen. Olet vaikuttanut niin täydelliseltä, niin tavoittamattomalta . . . vaikka oikeasti oletkin ollut niin surullinen ja hajalla. Nyt minä vihdoin ymmärrän sinua. Ymmärrän kuinka vaikeaa on olla Tylypahkan kadehdituin poika.”
”Ha, tuskinpa nyt kadehdituin. Minulla on ainakin yksi ihminen jota kadehdin vallan suunnattomasti, itse asiassa tunnenpa muitakin jotka kadehtivat kyseistä henkilöä”, Sirius sanoi hymyillen leveästi.
”Ai? Dumbledoreako?” Remus nauroi ja Sirius pudisti hymyillen päätään.
”Ei, tyhmä. Sinua. Sinulla on kymmenittäin tyttöjä jonossa odottamassa että huomaat heidät ja täällä sinä vain kerrot kuinka kadehdit minua. Hah!
Minä olen kateellinen sinulle, koska saat tytöt rakastumaan itseesi olemalla puhtaasti oma itsesi. Ja varmaan monet pojatkin, voisin lisätä”, Sirius kertoi virnuillen ja viimeisen lauseen kohdalla hän tunsi punastuvansa. Kuinka hän tuollaista meni sanomaan . . .
”Niinkö? No se on hyvä. Koska minun puolestani ne muut tytöt saavat odottaa, sillä minulla on jo yksi erityinen ihminen elämässäni”, Remus sanoi katsellen Siriusta kiinteästi.
”Ooo, kuka hän on?” Sirius kysyi muka tietämättömänä, vaikka hänen sydämensä hakkasi rintaa vasten sietämätöntä vauhtia. Remus kumartui lähemmäs, hänen nenänsä miltei hipoi Siriuksen poskea. Pojan kämmenet hikosivat, hän mietti mitä jos . . . jos nyt tapahtuisi se, mistä hän oli uneksinut niin monta kertaa . . .
Remus kumartui lähemmäs kuiskatakseen Siriukselle ihastuksensa nimen. Ja Sirius toivoi, ei, hän uskoi tietävänsä kenet Kuutamo valitsisi, ja hänen suupielensä nousivat hymyyn, kun Remus aukaisi suunsa ja kuiskasi hänen korvaansa :
”Alice Kennes Korpinkynnestä. Aion kysyä häntä kahville, viis salaisuudestani. Haluan elää, nyt kun vielä olen nuori.”
Sirius tunsi jonkin särkyvän sisällään. Hänen sydämensä seisahtui hetkeksi, hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Vessan seinät tuntuivat kaatuvan hänen päälleen, silmiin kihosivat pettymyksen kyyneleet.
”Se . . . Sehän on hienoa. Mene ihmeessä pyytämään, mitä sinä odotat”, Sirius pakottautui sanomaan. Remus hymyili hänelle ja pörrötti hänen hiuksiaan.
”Oli mukava jutella kanssasi. Kiitos kun laskit kilpesi vuokseni. Muista että voit puhua minulle milloin vain haluat. Minä kyllä kuuntelen.”
”J-Joo . . . Nähdään ja onnea.” Sirius mumisi ja Remus kiiruhti ulos vessan ovesta. Sirius istui lattialla vielä hetken, muutama kyynel valui lattialla vellovan veden joukkoon. Mitä hyötyä on olla koulun suosituin poika, jos ei voi saada sitä yhtä ihmistä jota rakastaa . . . Sirius tunsi olevansa yksin, niin lohduttoman yksin. Eikä hän keksinyt mitään muuta keinoa hoitaa kipuaan kuin nostaa kilpensä jälleen esiin, piiloutua sen syövereihin ja antaa todellisen Siriuksen hiljalleen kadota sen sisään.
Sirius nousi seisomaan ja asteli ulos vessasta ihmisten pariin. Kyllä, he katsoivat häntä ihaillen, Sirius Mustaa, Tylypahkan kauneinta poikaa, joka ei koskaan ollut surullinen. Poikaa, jolle rakkaus oli pelkkä kauppatavara, keino saada hetkeksi sydän lyömään, tapa saada hetkeksi varmuus siitä, että tämän mustan kuoren sisällä tosiaan eli vielä ihminen.
