Title: Patience
Author: Gin / Ill
Rating: S
//zougati muokkasi ikärajan uusien ikärajojen mukaisiksiParing: ”Fred/George”, George/OC
Genre: Hurt/Comfort, draama
Summary: Georgen täytyy uskaltaa alkaa elää ilman kaksoisveljeä
Warning: Ssspoilaa DH:ta
Disclaimer: Rown, otsikko Take Thatin piisistä
A/N: Koska kaksoset olivat ihana kokonaisuus.
A/N2: Halusin antaa oman näkemyksen tästä "elämä jatkuu" -aiheesta. En tiedä, ymmärtävätkö muut kuin minä tätä mutta...
A/N3: Ja pakko tänne on hettiäkin saada
***
Naarmuisella baaritiskillä loikoili lasillinen jästien halpaa viskiä. Juoman kullanruskea pinta värähteli ja hetken pysyi siitä erottamaan myös lukuisia punaisen sävyjä. Monta kertaa tuo lasi oli jo noussut haparoiville huulille, mutta laskeutunut sitten äkkinäisesti paikoilleen. George ei tiennyt enää mitä halusi.
Yksinäinen Weasley oli painanut kätensä poskelleen, etusormi lepäsi paikalla, jossa korvalehti oli ennen kaartunut. Mitä juominen enää auttoi? Hän oli jo ontto sisältä, ei tuntenut mitään. Ehkä viina pyyhkisi pois ajatukset siitä, ettei niitä ollut. Ehkä se unohduttaisi asiat, joita hän ei enää muistanut. George räpäytti silmiään ja kiersi vapaalla kädellään lasinsa reunaa.
”Joten sinä aiot vain tuijottaa sitä?”
Joskus George olisi sanonut tiskin takana hääräävää tyttöä söpöksi, jolloin Fred olisi iskenyt silmää ja hurmannut tämän. Poika, vai oliko hän jo tietämättään kasvanut mieheksi, hahmotti etäisesti silmille valuvat maantienharmaat otsahiukset, liian pienen nenän. Vaahtokarkin värinen suu jauhoi purukumia.
”Jotain sinne päin”, George mutisi ja laski katseensa.
”Joyce, reunassa kaivataan shotteja, kaada sinä!”
”Selvä eno.”
Joyce, George toisti mielessään ja huomasi katsovansa tyttöä syrjäsilmällä. Mustassa hihattomassa paidassaan häärivä Joyce ei vaikuttanut nimensä veroiselta. Hymy oli kaupallinen ja teeskennelty, silmissä ei näkynyt hetkeäkään intoa. George kuuli jonkun uhoavan kauempana nurkassa, baaritappelun ainekset olivat ilmassa. Tietenkään Joyce ei halunnut olla täällä yhtään sen enempää kuin hänkään.
Roteva mies iski Ford Anglian kokoista nyrkkiään pöytään, jolloin hänen väittelykumppaninsa vaikeni. George vilkuili olkansa yli ja tiesi kuvittelevansa, kun ammatikseen luita murskaava muukalainen alkoi hiljalleen muistuttaa kasvoiltaan ja piirteiltään Augustus Rookwoodia.
”Älä edes ajattele sitä.”
George näki kätensä ympärille kietoutuneet sormet ennen kuin tunsi niitä tai ymmärsi hänelle lausuttuja sanoja. Hölmistyneenä George huomasi jo nousseensa puolitiehen tuoliltaan, varpaiden leikkaamattomat kynnet osoittivat ladonoven korkuista nauloja sylkevää miestä. Joyce katsoi Georgea varoittavasti, irroitti otteensa ja kiersi tiskin asiakaspuolelle napaten matkan varrella takkinsa.
”Tule, minä saatan sinut kotiisi.”
”En ole edes juonut-”
”Et sinä sitä lasia tyhjennä. Tule.”
Varmistaen, että George varmasti poistui pubista seurasi Joyce hänen perässään eikä kävellyt edellä. Kesä oli kääntymässä loppupuoliskolleen ja ilma oli tavallista viileämpi. Joyce työnsi kätensä taskuihinsa ja odotti, että George valitsisi mihin suuntaan aikoi kulkea.
”Sinun ei tarvitse-”
”Minä haluan varmistaa, ettet hankkiudu lähimpään mahdolliseen kapakkaan ja sitä kautta sairaalan teho-osastolle hengityskoneisiin.”
Georgen teki mieli kysyä, millaisia hengityskoneet olivat, hän ei ollut koskaan nähnyt semmoisia. Joyce – jästi - olisi pitänyt häntä outona. Ensimmäinen askel kohti kotia oli aina vaikein. Hän ja Fred olivat investoineet pieneen asuntoon St. Giles High Streetillä, varustaneet sen ylimääräisillä sauvoilla, taikajuomilla ja ties millä, varmuuden vuoksi, jos he olisivat tarvinneet palavasti paikkaa, minne piilottaa apua tarvitsevia. Muiden yösijojen tehdessä liian kipeää hän päätyi ilta toisensa jälkeen nukkumaan tuohon bunkkeriin, jota ei lopulta koskaan tultu käytettyä sodan tiimellyksessä.
”Etkö sinä aio kysyä mikä minun nimeni on?”
Joyce siis jaksoi edelleen seurata häntä. George ei ollut aiemmin tavannut näin virkaintoista baarissa työskentelevää ihmistä lyhyen elämänsä aikana.
”Joyceksi nuo hyvin pitkälti tuntuvat kutsuvan.”
”Vain eno kutsuu minua Joyceksi”, tyttö pani vastaan. ”Ja mummi.”
”Mikä sinun nimesi sitten on?”
”Janie”, hän vastasi tyytyväisenä kuin olisi odottanut kysymystä koko illan. ”Janie Joyce Roth.”
”Minä olen George Weasley”, George sanoi tietäen, että joutuisi kertomaan nimensä muutenkin. ”Hauska tutustua, Joyce.”
”Janie!”
George yllätti itsensä hymyilemästä eikä edes jaksanut muistaa milloin oli viimeksi kohottanut suupieliään aidosti. Joyce käveli nyt jalkateriensä varassa ja katseli taivasta. Mustanpuhuva auto ajoi ohi, kuljettaja soitti ärtyneenä torvea jouduttuaan väistämään haahuilevaa tyttöä.
”Mitä on tapahtunut?”
”Kuinka niin?”
”Harvemmin kaltaisesi nuori mies vain istuu pubissa ja odottaa tappelua. Korvastasiko on kyse?”
Vaistomaisesti George kohotti kätensä leukaperänsä päätepisteeseen. Hiukset eivät olleet vielä kasvaneet luonnollisella vauhdilla peittämään rujoa sotavammaa, jota ihmiset tuijottivat pidempään kuin mitä oli sopivaa. Joycekin.
”Ei, siitä on jo vuosi.”
”Mitä sitten?”
”Minun veljeni... hän kuoli...”
George ei ollut aikonut mainita asiasta sanallakaan. Hän ei ollut vielä valmis.
”Läheinenkin?”
”Identtinen kaksonen. Teimme kaiken aina yhdessä.”
Taasko hän puhui? Joyce ei pysähtynyt pahoittelemaan, ei läimäyttänyt kämmentään suunsa eteen. Käveli vain vieressä jalkateriensä varassa. Georgea kylmäsi eikä hän tiennyt minne päin katsoa.
”Hän kuoli. Fred kuoli.” George veti henkeä kuin ei olisi tehnyt niin sitten suru-uutisten. ”Fred kuoli ja jätti minut yksin.”
Ja George huomasi kertovansa Joycelle kaiken, minkä oli kuvitellut unohtaneensa. Miten he olivat piilottaneet hämähäkkejä Ronin vuoteeseen, varastaneet Charlien luudan, muokanneet Percyn valvojaoppilasmerkkiä uuteen uskoon. Joyce ei nyrpistänyt nenäänsä asioille, joita jästit pitivät kummallisina, taikaväki normaaleina, käveli vain hänen vierellään kädet taskuissa ja kuunteli.
”...enkä minä tiedä mitä tehdä nyt”, George hidasti sanojensa tulvaa. ”Kaikki, mitä pidin itsestäänselvyytenä, kaikki ne ideat ja suunnitelmat ja haaveet... Ne eivät olleet omiani. Ne olivat meidän ideoita, meidän suunnitelmia, meidän haaveita. Mitä minä osaan enää tehdä? Fred teki päätökset, en minä. En koskaan minä.”
George pysähtyi kotiovelleen vievän portaikon eteen ja pakottautui kääntymään Joycen kanssa kasvokkain. Hän katui jo purkaustaan. Vaikka Joycelle oli helppo puhua, Georgea itseä ei välttämättä ollut helppoa kuunnella. Fred oli ollut heistä se, joka asetti sanat oikeaan järjestykseen, George oli vain päättänyt valmiit lauseet.
”Kaipaatko sinä häntä?” Joyce kysyi yllättäen.
”Mitä?” George älähti, eikö tyttö ollut ollenkaan kuunnellut häntä? ”Kaipaanko... Tietenkin, etkö sinä-”
”Tarkoitan, kaipaatko sinä häntä sen vuoksi, kuka hän oli, vai siksi, että hänen kauttaan tiesit kuka itse olit?”
Rikkinäiseksi luultuun katulamppuun syttyi hiljalleen valo ja George erotti ensimmäistä kertaa Joycen kasvot sen varovaisessa loistossa. Arpia, luomia, siniruskeat silmät. Hän ei tiennyt Joycesta mitään ja tämä tuntui tuntevan hänet melkein yhtä hyvin kuin Fred.
”Sekä että, kai”, George myönsi epäröiden ja jatkoi: ”Joskus seison peilin edessä ja peitän korvattomuuteni. Sanon, 'George, ryhdistäydy', ja hetken uskon, että se on Fred joka puhuu.” Lampun valo alkoi jälleen himmetä. ”En vain... halua ajatella, että hän on poissa. Tuntuu kuin... siten kieltäisin hänet kokonaan.”
”Joten on parempi unohtaa kaikki muu hänen sijastaan”, Joyce päätteli. ”Sinä teet sen loitsun taas, niinhän?”
Hiljaisuus.
”Loitsun?” George toisti ja nauroi hermostuneesti.
”Sinä olet velho”, Joyce sanoi kuin olisi ilmoittanut kellonajan.
George kertasi illan tapahtumia pikakelauksella päänsä sisällä. Totta, hän oli puhunut luudista, ehkä pöllöpostista ja ankeuttajista, mutta loitsuista ja velhoudesta hän ei ollut maininnut sanallakaan. George tuijotti nyt herkeämättä Joycea, ehkei tyttö ollutkaan niin jästi mitä hän oli luullut.
”Olet kertonut sen minulle muutamaan otteeseen”, Joyce selitti olkiaan kohauttaen. ”Joskus sinä puhut äidistäsi, kälystäsi, Tylypahkasta, pilapuodista, mutta eniten Fredistä. Joskus suutut, kun kysyn veljestäsi, joskus itket, joskus hymyilet typerästi ja riemuitset löytämästäsi elämän totuudesta. Oli miten oli, joka ilta lopputulos on sama. Sinä et uskalla kääntää sivua, vaan pyyhit oman muistisi ja aloitat alusta. Olet tehnyt niin jo hyvän aikaa.”
Lamppu sammui ja Joyce kääntyi kannoillaan. Kädet etsiytyivät taskuihin, George ei ollut edes huomannut, että Joyce oli käyttänyt niitä apunaan puhuessaan hänelle. Hetken George mietti menneitä viikkoja, ne olivat kuluneet kuin puolittaisessa unessa, eikä hän osannut sanoa mitä oli tehnyt, ei asia ollut häntä aiemmin edes liikuttanut.
”Tiedän sanovani näin joka kerta, mutta kuitenkin, elämä jatkuu, halusit sinä sitä tai et.”
George kallisti päätään ja laski Joycen ottavan seitsemän askelta. Ehkä mies vain kuvitteli muistavansa jotain, mutta ennen ajatusta alitajunta päästi jo sanoja kielelle.
”Miksi sinä odotat minua?”
Joyce käänsi päänsä sivuttain, nenä näytti olemattomalta suorassa profiilissa.
”Samasta syystä kuin miksi sinä kaikesta huolimatta palaat enoni pubiin päiväsi päätteeksi.”
Kenkien vaimea kopina katosi kulman taa ja George istahti hetkeksi portaille miettimään. Hän juoksutti sormiaan hiustensa läpi, hiveli kadonneen korvan ympärystä muistuttaen itseään siitä kumpi kaksosista hän oikeastaan oli. Taikasauva painoi taskussa syntisenä, George tunnusteli sitä kämmellään, veti sen esiin punnitakseen sen painoa. Olisi niin helppoa vain unohtaa ensimmäinen askel.
Hieman horjahtaen George nousi seisomaan ja hänen silmänsä pysähtyivät rakennuksen asukasluettelon lasiseen pintaan. Heijastuksen kautta hän näki Fredin hymyilevän itselleen taikasauvan kadotessa takaisin taskuun piiloon.
Kadulla ei enää ollut pimeää.
FIN
***
R.I.P. Fred
Lyriikat jäivät lopulta aika kauas itse ficistä, mutta kuitenkin. Jos ei ole kurkkuaan täynnä poikabändejä, kannattaa kuunnella tuota piisiä.
Take That - Patience
Just have a little patience
I'm still hurting from a love I lost,
I'm feeling your frustration,
That any minute all the pain will stop,
Just hold, me close, inside your arms, tonight,
don't be too hard on my emotions,
'Cause I, need time.
My heart is numb, has no feeling.
So while I'm still healing,
Just try, and have a little patience
I really want to start over again,
I know you wanna be my salvation.
The one that I could always depend,
I'll try to be strong believe me,
I'm trying to move on,
It's complicated but understand me.
'Cause I, need time,
My heart is numb has no feeling,
So while I'm still healing,
Just try, and have a little patience,
have a little patience,
'Cause the scars run so deep,
It's been hard
But I have to believe.
Have a little patience,
Have a little patience,
Woah, Cause I, I just need time,
My heart is numb has no feeling,
So while I'm still healing,
just try, and have a little patience,
have a little patience,
My heart is numb, has no feeling,
So while I'm still healing,
just try, and have a little... Patience// Neme siirsi Komeroon.
Gin pyysi Neviä siirtämään Notkoon.
