nimi: Räntää ja valoa
kirjoitettu: 8.2.2009
paritus: Lily/Rose
ikäraja: S
genre: femme, romance, one-shot
summary:
Joskus olin kateellinen, mutta enää en osaa.A/N: En ollut ikinä vielä kirjoittanut kolmannesta sukupuolvesta, mutta tämä olikin aika mielenkiintoista! Kommenteista tykätään
*
Räntää ja valoaRäntäsade ja hämärä. Autot uivat ravan keskellä, mikä joulukuu. Niiden valot leikkaavat ohikulkevia ihmisiä ja värjäävät kaiken hetkeksi punaisiksi, tai vähän sinne päin. Ehkä minua vain väsyttää.
Rose siirtää lasia pöydällä ja tuijottaa ulos ikkunasta. Me olemme näköjään ainoat, joita kiinnostaa.
“Ajattelin hommata ajokortin”, hän sanoo ja tiedän, että ajattelemme samaa asiaa.
Nyökkään. Minua hymyilyttää.
Vuotava Noidankattila on melkein tyhjä: pari keski-ikäistä velhoa riitelemässä politiikasta. En ole koskaan oikein tajunnut sitä. Jostain Lee Jordanista meinataan kuulemma uutta taikaministeriä, ja molemmat ovat ihan järkyttyneitä. Ihan sama.
Rose nojaa sormiinsa ja tuijottaa autoja. Yksi kerrallaan, toinen tulee jo, ohi kävelee ihmisiä eikä kukaan voi nähdä meitä. Pienenä rakastin sitä näkymättömyyden tunnetta, sitä että voin istua tässä ja katsoa jästi-Lontoota, eikä kukaan siellä näe minua, vaikka sattuisikin katsomaan säälittävän pikku pubin ikkunasta sisään.
Nykyään se tuntuu lähes surulliselta.
“Isä on jo ostanut auton”, hän jatkaa ja hymyilee vinosti. “Äidiltä menee hermot. Pappa on tietysti ihan innoissaan. Tulee meille muka päivälliselle, ottaa jälkiruuan mukaan ja menee autotalliin.”
“Minkä värinen?”
Hän kohauttaa olkapäitään. “Ruskea. Mutta ajattelin värjätä sen. Siitä voisi tulla punainen.”
Voin kuvitella sen. Rose ja punainen auto. Hän varmaan tietää kaiken sen moottorista mutta unohtaa ostaa bensaa.
“Mitä nyt?” hän kysyy huvittuneena, ja tajuan hymyilleeni itsekseni.
“Ei mitään. Muista ostaa bensaa.”
Hänen otsansa rypistyy. “Totta kai. Ei sitä voi unohtaa.” Ne velhot ovat päässeet yhteisymmärrykseen Lee Jordanista: kahjoa. “Tai kai minä voin. En tajua, miten sellaisia asioita on niin vaikea muistaa. Muistan vuosiluvut, ihan mitä vaan, ei mitään ongelmaa, mutta että pitäisi ostaa bensaa… sulkea jääkaapin ovi…”
Minua naurattaa. Hän näyttää turhaantuneelta, ruskeat hiukset valuvat kasvoille ja hän työntää niitä syrjään. Joku yrittää kasata joulukuusta mutta ei muista loitsua. Tiedän, että Rose osaisi. Hän kasasi joulukuusen itse ensimmäisenä jouluna, kun tuli kotiin Tylypahkasta. Minä istuin Hugon vieressä sohvalla ja olin vähän närkästynyt, koska eihän hänellä oikeastaan ollut mitään oikeuttaa ottaa Hermione-tädin taikasauvaa, se on käsittääkseni laitonta, mutta hän vain teki niin ja sitten kuusi oli pystyssä. Ja hän nauroi ja sanoi, ettei se ollut mitään, mutta olihan se.
Minä en ehkä vieläkään osaisi. Pidän enemmän liemistä, vaikka sekä äiti ja isä vain pyörittelevät silmiään ja riitelevät siitä, mistä minä ne geenit sain. Liemissä on logiikkaa: kaiken tärkeän voi nähdä omin silmin. Loitsut ovat paljon vaikeampia. Mitään mitä tapahtuu ei voi koskaan ihan ymmärtää, pitää vain tietää, enkä pidä siitä. Haluan pilkkoa asioita ja sekoittaa niitä ja katsoa kirjasta, milloin liemen pitäisi muuttua siniseksi.
Rose ei tietenkään jaksa ikinä tehdä mitään sellaista. Ennen V.I.P.-kokeita yritin opettaa hänelle paria juttua, koska olin vaan sattunut opettelemaan ne, vaikka periaatteessa eihän niitä olisi vielä kolmannella luokalla tarvinnut osata. Eikä Rose tietenkään oppinut. Hän tietää tarkalleen, mitä mikäkin aine aiheuttaa, mutta hän ei jaksa jauhaa ja pilkkoa ja mitata ja punnita ja sekoittaa.
“Ajattele jos joku vain kävelisi sisään”, Rose sanoo ja käännyn taas katsomaan jästejä kadulla. “Joku joka olisi velho, mutta ei olisi jostain syystä saanut kutsua Tylypahkaan. Tai ihan vähän velho. Sen verran, että näkisi oven. Ja seisoisi sitten ovensuussa ja katselisi ympärilleen, ja Tom kysyisi, haluaako hän kermakaljaa.”
“Se on luultavasti mahdotonta”, minä sanon. “En ole ikinä kuullut, että sellaista olisi tapahtunut.”
“Tiedän”, Rose huokaisee, “mutta se on niin… turhauttavaa. Että he eivät näe. Että me olemme niin lähelllä eivätkä he koskaan huomaa.”
Hän katsoo minuun. Minä tuijotan takaisin. On melkein joulu mutta ei tunnu siltä. Ohimenevän auton valot osuvat hänen kasvoihinsa ja hän on niin kaunis. Hänen nenänsä on vähän kummallisen muotoinen ja hänellä on pisamia ja korkeat posket ja hänen silmistään voisi lukea romaanin. Joskus olin kateellinen, mutta enää en osaa.
“Kauheaa tuhlausta”, hän sanoo. “Että se on ihan nenän edessä ja kukaan ei vain huomaa.”
Nyökkään. Onhan se.
*
Melkein nautin sateesta, joka lyö ikkunoihin kuin koputtaisi ja tahtoisi sisään. Lily on tietenkin vähän ärsyyntynyt. Hänen mielestään pitäisi olla kaunis sää. Ainakin huomenna, päättäjäiset ja niin edelleen. Minä en oikeastaan välitä.
Mekkoni on ihan kiva. Asetan kädet vyötärölleni ja pyörin ympäri. Peili pyörii mukana, sain sen Jamesilta joululahjaksi. Hän on aina ollut aika hyvä loitsuissa. Korkokengillä on vähän hankala pysyä pystyssä, mutta korot ovat loppujen lopuksi aika pienet ja olen harjoitellut. Lily oli mukana ostamassa niitä. Kaunista mutta epäkäytännöllistä. Niinhän se on, mutta on vain yksi viimeinen ilta.
Ja tuhat muuta, toivottavasti. Minua alkaa pyörryttää ja on pakko seisahtua.
“On se hyvä”, Lily sanoo.
Käännyn katsomaan häneen. Hän istuu sängylläni ja katselee mekkoa, joka on nipin napin polviin, ei liian juhlavaa viimeistä iltaa varten, kirkkaanpunainen ja selässä ristiin menevät olkaimet, suunnitelmissahan on vain yksi ilta Tylyahossa. Se ei ehkä ole ihan luvallista, mutta professorit aina jotenkin hiljaisesti antavat sen tapahtua, enkä minä todellakaan aio jäädä linnaan.
“Vaihda vaatteet jo”, hoputan, kun hän istuu edelleen paikallaan. “Albus sanoi, että lähdetään kahdeksalta.”
Hän rypistää otsaansa. “Minä?”
Räpäytän silmiäni. Lily näyttää ihan oikeasti hämmentyneeltä. Otsatukka on vähän liian pitkä, se varjostaa hänen silmiään ja hän sysii sitä sivuun. “Totta kai. Kuvittelitko sitten jääväsi tänne?”
“No joo”, hän kuulostaa vähän vaivautuneelta, “tai siis, tämä on kuitenkin teidän ilta. Viimeinen ilta Tylypahkassa. Minä olen täällä vielä kaksi vuotta.”
“Mutta minä en ole”, töksäytän. “Ihan totta, tietysti tulet. Mitä hittoa minä siellä sitten teen?”
Astun vahingossa jonkun lattialle heittäneen T-paidan päälle ja melkein kaadun, pahuksen korot. Lily näyttää aavistuksen verran iloisemmalta ja vähemmän itsepäiseltä.
“Hmm, no vaikka tanssit, juot kermakaljaa ja puhut kaikkien niiden ihmisen kanssa, joita et kuitenkaan näe enää. Me kuitenkin nähdään edelleen.”
Se kuulostaa vähän kysymykseltä. Pysähdyn hänen eteensä kädet lantiolla, ja hän näyttää vähän häikäistyneeltä. Ehkä valo tulee jotenkin oudosti.
“Totta kai nähdään. Mutta ei se ole siitä kiinni. Nyt tanssitaan ja juodaan tuliviskiä ja puhutaan, mutta sinä olet siellä myös.”
Hän rypistää otsaansa. “Albus…”
“Helposti taivuteltavissa”, minä sanon. “Minä haluan sinut sinne. Sillä selvä.”
Hän nyökkää ja hymyilee lopultakin. Selkeä merkki. Lily Potter on aina jokseenkin taivuteltavissa, kunhan pääsee hänen itsepäisyytensä ohi. Hänet pitää saada hymyilemään. Pitää olla järkevä, vaikka tekisi mieli vaan sanoa kaikki suoraan päin hänen naamaansa.
Joskus ihan oikeasti harkitsen. Mietin sitä. Kuvittelen, miltä hän näyttäisi, jos vaan tarttuisin hänen olkapäihänsä ja sanoisin hänelle kaiken päin naamaa, sillä tavalla joka saa aina äidin näyttämään kärsivältä ja tuijottamaan isää, niin kuin syyttäisi häntä kaikista minun geeneistäni. Paitsi muistista tietysti. Hän ei vain tajua, että voin kyllä tietää asiat ja silti haluan olla huolimaton, koska se vaan on paljon mukavampaa.
Paitsi tässä asiassa tietysti. Liian vaarallista.
Lily huokaa ja makuusalin kummallinen ei-mistään-tuleva valoo häilyy hänen otsallaan. “Okei. Mutta minua ei jätetä sitten mihinkään sivupöytään.”
Lupaan sen hänelle.
Tunnin päästä olemme Tylyahossa. Olen löytänyt hänelle mekon hänen omasta kaapistaan, sen mikä sopii hänelle kaikkein parhaiten, sen minkä ostimme viime kesänä ja hän oli vähän epävarma, mutta minä puhuin hänet ympäri. Silloin minulla oli melkein huono omatunto motiiveistani.
Ei ole enää. Hän näyttää häikäisevältä. Punainen tukka on täydellinen. Joskus olin kateellinen, mutta en osaa enää.
Lily ei tykkää tuliviskistä, mutta laitan hänet juomaan ainakin lasillisen. Kyllä hänestä huomaa, milloi hän ei oikeasti halua ja milloin hän on vain varuillaan. Hän istuu meidän suuressa pöydässämme minun vieressäni ja katselee lasiaan vähän epäluuloisesti. Muut jättävät hänet kutakuinkin rauhaan, mutta eivät yhtään hämmenny siitä, että hän on vasta täyttänyt kuusitoista. Frank Avery jopa vähän vilkuilee häntä.
Harmin paikka, Frank. Ei tule kuuloonkaan.
Nauran jollekin, mitä Albus sanoo. Sitten olen saanut pullon tyhjäksi ja Lilykin on puolessa välissä lasiaan, ja Matt Abbot pyytää minua tanssimaan. Hänellä on ihan mukavat kasvot ja kivat olkapäät, mutta muuten olisin mielellään vähän kauempana hänestä kuin parin sentin päässä. Onneksi tuliviski tuntuu jo vähän päässä. Tai vähän enemmän, en tiedä. Minulla on kaiken kaikkiaan hyvin älykäs olo. Kaikki on kohdallaan. Lily juttelee Zannah Thomasin kanssa, kun tulen takaisin, eikä edes näytä kovin pitkästyneeltä.
Hän kyllä yllättyy. Sille ei nyt voi tehdä mitään. Haluaisin antaa niskani valua taaksepäin ja nauraa, mutta Lilyä pitää aina vähän suostutella. Pidän kiinni hänen kädestään, sormet ovat aika pehmeät, ja vedän häntä seisomaan. Hän tietysti vastustelee.
“Tanssimaan”, minä toistan. “Tule jo.”
Valo osuu hänen silmiinsä. En nyt jaksa tulkita, mutta hän näyttää kummalliselta, niin kuin ei ihan tietäisi missä on. Niin kuin tahtoisi ja ei tahtoisi ja tahtoisi. Vatsassani tuntuu vähän kevyeltä.
Hän irvistää, mutta se on hyvin varovainen irvistys,
vakuuta minut.
Vakuuta minut, Rose. “En minä oikein osaa. Tiedät kyllä.”
“Ei kun nyt mennään”, minä sanon, vedän henkeä. “Minä pidän kiinni.”
“Ihan totta”, hän mutisee, mutta antaa vetää itsensä ylös.
Minua naurattaa.
Hänen vyötärönsä tuntuu pehmeältä. En ihan hahmota musiikkia, mutta se kulkee kaikkialla ja kuka täällä muka tuijottaa. Bassot ja rytmit ja valot kaikki yhtenä virtaviivaisena liikkeenä. Pidän hänestä kiinni niin ettei hän vahingossa tipahda, ja me törmäilemme vähän kehen sattuu. Tajuan pyytäväni anteeksi Mattilta, kun olen tanssinut ensin suoraan päin hänen selkäänsä. Matt ei sano mitään, hymyilee vain.
Valoa on kaikkialla. Lily kompastuu ja ripustaudun tarkemmin häneen, ettei hän kaadu. Jossain vaiheessa musiikki tietysti vaihtuu ja halaan häntä, ihan vaan siksi että olemme molemmat siinä, on viimeinen ilta ja olemme täydellisiä.
Hän koskettaa leukaani. Valot ovat sokaisevat, räpytän silmiäni. Hänen hiuksensa ovat pörrössä. Hengitys on vähän katkonaista. Hänen sormensa ovat viileät ja sydämeni hakkaa.
Hän inahtaa kun painan suumme yhteen ja haluaisin huokaista ääneen, mutta juuri nyt en tietenkään voi.
Valot pysähtyvät.
Hän räpsäyttää silmänsä auki ja tuijottaa minua, hymyilee niin nopeasti, etten ehdi tulkitsemaan. Hämmentynyttä ja ärtynyttä, epävarmaa ja onnellista, en tiedä. Hän tönäisee minua ihan varovasti vatsaan samalla, kun kääntyy ja kävelee kohti vessaa. Ainakaan hän ei pyyhi suutaan.
Katson ympärilleni mutta kukaan ei näe minua. Ne katsovat ohitseni eivätkä näe, ja kuinka surullista se sitten on. Lähden etsimään peiliä.
Hän on vessassa, nojaa lavuaariin ja tuijottaa heijastustaan lasista. Punainen tukka, vähän liian punaiset posket, suu vähän raollaan, ammollaan olevat silmät.
Pysähdyn hänen taakseen. En näytä nyt itsekään ihan läsnäolevalta.
“Hei”, sanon.
Hän nyökkää. “Kuinka kännissä sinä olet?”
Mietin sitä vain hetken. Loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin aika selvää. En muista ostaa bensaa, mutta kyllä minä aina tiedän.
“En kovin.”
Hän nyökkää ja kääntyy ympäri, sulkee silmänsä ja hengittää pitkään ja sitten katsoo minuun taas. Sininen maailma. Niin kuin olisi veden alla ja haukkoisi henkeä.
“Hyvä”, hän sanoo.
