Rikkoa sateenkaaria |K11| 3rd gen, tajunnanvirtaraapaleita 4/4

[jadie]

Nimi: Rikkoa sateenkaaria
Kirjoittaja: Jadie
Oikolukija: Ei ole
Tyylilaji: angst, tajunnanvirta
Paritus: James Sirius/Albus Severus
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Potterit kuuluu Rowlingille enkä saa tästä rahaa
Varoitukset: insestiä, väkivaltaa, itsemurhan maininta ja kaikkee muuta himmeetä

Summary: James haaveili, luki ehkä liikaa ja Albus hajotti unelmia toistensa perään.

A/N: Haha, mitähän mä tästä sanoisin? Tajunnanvirta on kiva asia ja tykkään näistä, olkoonkin hieman himmeitä ja sekavia.

Kirjotin (ja omistan ♥) nää raapaleet Criss Angelille koska se vaati pyysi mua kirjottaan Albus/Jamesia ja sit niin. En tosiaankaan tiedä onko tää sellasta mitä sä hait siihen koska mun tulkinnat tästä kaksikosta on mun tulkintoja ja tää paritus itessään ei välttämättä saa niin isoa osaa kun sä ehkä toivoit. Ne sun heittämät sanat kyllä pitäis löytyä tuolta yhtä lukuun ottamatta. Ja kommentit on rakkautta. ♥

Rikkoa sateenkaaria

I: Hajalla

Noin viisivuotias poika makasi yksin laiturilla, heilutteli jalkojaan kaislikossa, katseli kuinka tähdet haalistuivat aamun tieltä ja mietti miltä pilvet mahtavat maistua. Ehkä toffeelta tai jäätelöltä, poika päätti ja nousi sitten ylös kuullessaan ääniä kauempaa.

Eikä Albus koskaan unohtanut äidin katsetta ikkunan läpi, sitä viisivuotiaalle käsittämätöntä tilannetta, miksi isi löi äitiä? Poika ei edes huomannut itkevänsä painaessaan kätensä kylmään lasiin toisen lyönnin osuessa äidin kasvoille.

Albus ei ymmärtänyt. Seisoi ruskanhehkuisessa syysaamussa katsellen kun isä käveli pois ja äiti lysähti voimattomana lattialle. Katseli äidin kalpeita kasvoja, äänettömiä kyyneliä hehkuvilla poskilla. Ei osannut reagoida.

Pikkusisko itki yläkerrassa ja James kietoi kätensä veljen hartioille.

[jadie]

II: Ei se tunnekylmyyttä ollut

James oli se joka tahtoi katsella sateenkaaria läpi yön; se oli kaunista.

Albus tahtoi rikkoa värikkäät kaaret, koska se olisi hetken kauniimpaa, halusi nähdä punaiset siniset vihreät pirstaleet ilmassa, eikä se voisi kestää koskaan hetkeä kauempaa.

Mutta niin Albus halusi maailman nähdä, ohikiitäviä menetettyjä kadotettuja muistoja, ei koskaan mitään sen kestävämpää. Niin paljon helpompaa, yksinkertaisempaa.

Kykenemätön ihmissuhteisiin, kylmä ja etäinen, niin hänelle sanottiin. Vino hymy ja ylpeä luihunen, vastaväite ja ylimielinen katse. Valehtelemista vai totuuden hukuttamista, poika ei tiennyt.

Värivaloja, baaritiski ja tytön korot tanssilattialla, se oli Albukselle todellisempaa kuin mikään muu. Kipinöitä silmissä ja alkoholinkatkuista hengitystä.

Se oli todellisuutta.

[jadie]

III: Rikottuja valheitako?

Albus tahtoi aina nähdä sen karun puolen maailmasta, rikkoa sateenkaaria; se ei ainakaan ollut valhetta.

James haaveili, luki ehkä liikaa ja Albus hajotti unelmia toistensa perään.

Perhe oli revitty liian erilleen, James ei enää tahtonut välittää Albuksen olevan hänen veljensä, Lily oli karannut kotoa 15-vuotiaana ja äiti liian ylpeä lähteäkseen pois. Satuprinsessan ja unelmamorsiamen sijasta James sai puolikuunmuotoisia mustelmia niskaan, pikkuveljen viileät sormet iholle ja liikaa vääränlaisia kosketuksia.

Eikä Albus koskaan osannut myöntää itselleen että se oli James jonka hän tahtoi painaa seinään aina uudelleen ja uudelleen, suudella tuttuja huulia ja upottaa kädet yönmustiin hiuksiin, pidellä aina liian lujasti kiinni.

[jadie]

IV: Entä jos ei enää jaksa?

Yhdeksäntoistavuotias Albus seisoi sateisella hautausmaalla, etsi katseellaan siskoaan. Turhaan.

Äiti oli aina tähän asti ollut liian ylpeä siihen mihin lopulta sortui. Ei ollut koskaan heikko. Veritahrat kylpyhuoneen lattialla ja vesipisaroita peilaava keittiöveitsi niiden keskellä eivät kuitenkaan olleet harhaa.

Albus vihaisi itseään taas hieman enemmän aamulla kun todellisuus iskisi häntä selkään. Olisi voinut edes tulla selvin päin hautajaisiin.

Lopulta poika löysi itsensä pölyisen hotellihuoneen seinän ja Jamesin välistä, hamusi toisen kosketusta enemmän kuin koskaan ja halusi silti juosta pakoon, se oli jotain liian kieroutunutta, liian väärää – aamulla James oli poissa, Albuskaan ei enää jaksanut

aika tuntui pysähtyneen ja sekunnit löivät tyhjää.

[elektrik bones]

Tää oli juuri sellaista mitä hain! Rikkoutunutta, hyväksikäyttöä, väkivaltaa etc.. Täydellisen haurasta ja särjettyä ♥ Love it! ♥

Ja se mun kilometrikommentti niin... Mitäs vielä mä voisin sanoa kun tää oli vaan niin fantastinen ja uskomattoman upea ja täydellisen pirskoutunut! Mä taidan kuolla tähän pää pilvissä-olon ja alemmuuskompleksin sekoitukseen, mutta ei voi mitään, koska damn girl! Tämä oli I H A N A ♥

Kiitän sua miljoonasti, että sä kirjoitit nää koska ääääää oon sanaton!!!!!

Uuh ♥

~ Criss jolle tuo on jo kilometrikommentti ~

Ps. Tulen varmaan lisäilemään tähän kommaan jotain, kun olen saanut tän hötön pois mun päästä

[Classick]

Aaah, kun tämä oli juuri sellaista, mitä halusinkin lukea. Surullista, toivotonta, angstista ja tajunnanvirtaa. Rakastin noita pieniä satumaisia kuvailuja, joita löytyi joka raapaleesta.

Albus tahtoi aina nähdä sen karun puolen maailmasta, rikkoa sateenkaaria; se ei ainakaan ollut valhetta.

James haaveili, luki ehkä liikaa ja Albus hajotti unelmia toistensa perään.

Kuvailu oli muutenkin aivan ihanaa ja pidin kirjoitustyylistä oikein paljon!

Juonikin oli mielekiintoinen ja loppuratkaisu ennalta-arvaamaton. Veljesten suhde oli ihanan vääristynyt ja jollain tapaa kiero mutta silti kaunis. Yleensä en insestistä niin piittaa, mutta tällaista voisin lukea paljon lisääkin! Pitää vielä mainita, että tuon ensimmäisen osan kerronta oli todella hyvin onnistunutta ja lapsen näkökulma tuli hyvin esille.

Eikä Albus koskaan unohtanut äidin katsetta ikkunan läpi, sitä viisivuotiaalle käsittämätöntä tilannetta, miksi isi löi äitiä?

Toinen ehdoton lempikohtani.

Todella onnistunutta tajunnanvirtaa sanon minä! Kiitos paljon, tämä oli täydellinen