Title: Tauko
Author: Cherrytree
Genre: Oneshot, romance
Pairing: lukijan päätettävissä
Rating: K-11
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäSummary: Se mitä kutsutaan vihaksi ja vääräksi päätökseksi.
Disclaimer: Hahmot, keitä he sitten ovatkaan, ovat "Harry Potter" kirjasarjasta ja J.K. Rowlingin omaisuutta.
A/N Kiinnosti kirjoittaa ficci, jossa lukija saa itse päättää kuka on kyseessä. Syntyi hetken mielijohteesta, joten pituus on aika lyhyt. Palautteesta pidetään
!!
*
Pilvet liikkuvat hitaasti, mutta varmasti Lontoon taivaan halki. Ne ovat harmaita, masentavia pilviä, eivät niitä pehmoisia cumuluksia, mitä joskus harvoin näki. Nojaan narisevaan ikkunalautaan ja sytytän savukkeen. Pieni kihelmöivä tunne pistää kurkussa, mutta häviää varmasti pian. Ihmiset Viistokujalla kävelevät kasvot maassa, eivätkä huomaa minua. He eivät huomaa, että katselen heidän sotkuisia hiuksiaan ja huolimatonta vaatetusta. He eivät huomaa, että joku analysoi heitä.
Teen tätä nykyään liian usein. Katselen ulos ikkunasta ja mietin ihmisiä sodan vaikutuksessa. Joskus niin letkeä viistokujalainen tunnelma on hävinnyt. Tilalle on tullut pahaa ilmaa, sielua syövyttävää ja myrkyllistä ilmaa. Pilvetkin ovat useammin harmaita. Ei tällaiseen kyttäilyyn mitään syytä osannut sanoa, mutta johonkin se kuitenkin helpotti.
On kylmä, muttei tarpeeksi, että laittaisin villapaidan päälle. Tunnen etäisesti, kun kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Harkitsen hetken istumista leveälle ikkunalaudalle, mutta siinä olisi jotain katkeraa ja etäistä. En jaksa muistella mitä.
Alkaa sataa tihkuttaen ja ihmisten kävely nopeutuu ryntäilyksi. Olisi luullut, että moisessa kiireessä kuuluisi paljon ääntä, mutta ei. On lähes äänetöntä lukuun ottamatta satunnaisia lasten huudahduksia, joita vanhemmat tukahduttavat käskyillään. En jaksa enää katsoa, joten suljen silmäni.
*
Eräänä iltana kuukausi sitten hän saapui erilaisena. Hän ei olisi halunnut tulla eteistä pidemmälle, mutta suostuttelin hänet jäämään kahville. En ollut epäillyt hänen masentuneesta äänensävystään mitään, sodan aikana kaikki kuulostivat enemmän tai vähemmän masentuneilta. Hän ripusti vaalean takkinsa naulakkoon ja näytti siltä, kun tekisi vaikeaa päätöstä. Hän astui keittioon, muttei istuutunut.
Otin siroimman kahvikupin ylähyllyltä, pyyhin siitä pölyt paidanhelmallani ja kaadoin kahvia kupin puoliväliin asti. Toisen puolikaan täytin maidolla. Sokeria hän ei kahvissaan sietänyt. Heitin vitsin, että vain tälläiset pienet ja typerät tavat pitävät ihmisen järjissään.
Hän ei nauranut. Petyin hieman.
*
Petaamaton sänky katselee minua haikeana. Itselleni perustelen elottomien esineiden elollistamista sillä, että näinä aikoina kukaan elävä ei oikeastaan elä. Uskallan huutaa nykyään vain seinäkellolle. Jos huutaisin ihmisille, he karttaisivat minua. Se olisi yhtä kuolemisen kanssa.
Kaikki on jälikäteen hulluutta, myös ne asiat, mitä ennen piti kovin järkevinä. Ehkä se johtuu siitä, että täydellisyys on aina lähimpänä juuri sillä sekunnilla. Historia on sitä epätäydellisempää, mitä aikaisempaa se on. Ja siksi myös epävarmempaa. Miksi siis aina pitää harkita tekojaan ja sanojaan, jos kaikki on myöhemmin yhtä väärin ja typerää.
Ulkona sade yltyy. Tupakansavu jää leijumaan avonaisen ikkunan sisäpuolelle. Se on niin lähellä, että savua voi melkein koskettaa. Jos kuitenkin yrittää, se karkaa ja haihtuu. Naurattaa. Onko savu koskaan niin lähellä, ettei se karkaisi?
*
Kuulin kuinka kahvikuppi särkyi osuessaan lattiaan. Ehkä se oli särkynyt jo matkalla, sillä sirpaleet tuntuivat repineen sydämeni. Kahvi levisi lammikoksi lattialle ja likasi sukkani. Hän painoi katseena maahan.
-Ajattelin, että näin olisi parempi meille molemmille. Jos sitten jommallekummalle meistä sattuisi jotain, toisen ei tarvitsisi huolehtia. Ei sattuisi niin paljon, jos jompikumpi - kuolisi.
-Luuletko sinä oikeasti, että siitä hetkestä lähtien, kun meidän juttumme loppuu, en tulisi sinun hautajaisiisi?
Ääneni oli kohonnut huutamisen tasolle, mutten jaksanut hiljentää. Hän näytti katuvalta.
-Minä vain ajattelin sinun parastasi...
Keskeytin hänet.
-Valehtelija! sihahdin. -Ulos!
Hän juoksi heittämäni kahvipannun edestä. Ovensuusta hän vilkaisi minua vielä kerran, muttei sanonut enää mitään. Ehkä hän ei enää kehdannut tai ehkä hän oli vain liian väsynyt kaikkeen.
*
Pystyn vieläkin muodostamaan ne sanat suussani. Maistamaan niiden katkun kurkussani. Tukehtumaan niihin kun taistelun jälkeen kaatuu sänkyyn ja sormenpäät tuntevat vain likaa ja verta. Sokaistumaan niihin, kun odottaa yöllä hänen koputtavan oveen. Antaa niiden tulla iholle kun alitajuntaisesti toivoo kaiken olevan kuten ennen.
Katselen sadeverhoa liian läheltä, se kastelee kasvoni. Kadulla kävelee vielä joku ihminen. On hyvinkin mahdollista, et se on kuolonsyöjä. Sitä ei osaa kertoa ihmisen ulkonäöstä. Kummallista.
On myös kummallista tallata lattioita, joilla olemme yhdessä liikkuneet. Tuntuu olevan ikuisuus siitä, kun saatoin kaapata häntä kiinni vyötäisiltä iltaisin ja kaataa hänet sängylle. Suudella hänen kaulaansa korvan takaa ja kuulla hänen tukahduttavan voihkeensa tyynyyn. Ikuisuus siitä, kun täydellisyys tuntui ikuiselta.
Heitän tupakantumpin ulos ja suljen ikkunan. Jostain syystä päätän pedata sänkyni.
