Title: Kivun puuduttama
Author: emptiness
Genre: angst
Pairing: Luna/Draco
Rating: 11
Summary: "Sä olit hyvä mulle. Mutta sä olit sitä juuri niin kauan, kun sua huvitti. Mä en vihaa sua vieläkään, en pysty siihen. Joka hetki mä vaan toivon, että sä tulisit mun luokseni ja sanoisit, että kaikki on ollut vain pahaa unta."Disclaimer: en omista henkilöitä, kaikki Rowlingin, lainailen vaan
Rahaa en myöskään tästä saa.
Warnings: itsetuhoisuutta ja hallitsematonta angstia
A/N: Mä en todellakaan tiedä mistä tää tuli. Kirjottelin yksi yö tämän, kun ei (taaskaan) nukuttanut. Kauheeta angstia ja sen sellaista, mutta itse siltikin tykkäilen tästä
Enkä vieläkään ymmärrä, miksi mun pitää aina etsiä nää pimeät puolet kaikista henkilöistä. En käsitä! Kommenttia vaan, risuja ja ruusuja
Kivun puuduttamaMua kyllä varoitettiin. Mun ystäväni varoittivat mua. Ne halusivat pitää huolta ja katsoa mun perääni. Mutta mä en kuunnellut niitä. Mä menin oman pääni mukaan ja tein kuten lystäsin. Tulos on synkkä.
Mä istun paikallani. Mun on pakko, koska liikkuminen sattuu. Päätä särkee ja vatsaan koskee. Mä suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta. Mutta sä tulet mun mieleeni, täytät koko ajatusmaailmani. Meidän yhteinen aikamme vilahtelee kuvina mielessäni. Joka kuvassa sä hymyilet sun ilkikurista hymyäsi. Se hymy ei sammunut edes silloin, kun sä menit pois. Mua sattuu taas ja mä painaudun syvemmälle nurkkaani.
Sä olit hyvä mulle. Mutta sä olit sitä juuri niin kauan, kun sua huvitti. Mä en vihaa sua vieläkään, en pysty siihen. Joka hetki mä vaan toivon, että sä tulisit mun luokseni ja sanoisit, että kaikki on ollut vain pahaa unta.
Mä toivon, että sä tulisit ja halaisit. Pitäisit mua sylissäsi. Että nyt kun mä avaisin silmäni, sä olisitkin siinä. Eikä olisi mustelmia, eikä haavoja. Ei huudettuja sanoja, satuttavia tekoja tai mun kuihtunutta olemustani. Mutta älä huoli, et sä tätä mulle tehnyt. Mä tein tän itse itselleni.
Mä luotin suhun. Mä en välittänyt muiden puheista, Mä en välittänyt niiden katseista. Mä en välittänyt muusta kuin susta.
Nyt kun kaikki on loppu ja mä istun tässä satutettuna, hylättynä, huijattuna ja totaalisen rikki, mulla olisi aikaa vihata sua. Mulla on aikaa ajatella sua ja kaikkea sitä, minkä sä teit mulle. Ja mua alkaa taas itkettää.
Kun mä rakastin sua ja sä olit mulle maailman suloisin, ihanin, kiltein ja aidoin ihminen, kaikki muut hokivat sun olevan töykeä, ahdasmielinen, julma ja itsekäs. Mä en usko niiden silloin sanomia sanoja vieläkään. Mä en suostu tunnustamaan, että olen ollut niin tyhmä.
Mä kuulen äänen. Se on sun äänesi. Nostan päätäni ja viitan huppu tippuu olkapäilleni. Mä näen sun kävelevän ohi luihus-ystäviesi kanssa. Sä et katso muhun, et näe mua. Et, koska mä olen vain pieni ja kuihtunut musta mytty nurkassa, jonka vaaleat ja haurastuneet hiukset ovat takussa. Mitään muuta mä en enää ole.
– Rakas, tule takaisin. Älä anna mun riutua näin. Sä tiedät että mä olen täällä. Sä saat anteeksi kaiken, jos vaan rakastat mua. Näetkö sä rakas mut? Mä olen täällä sulle aina. Sä saat olla ihan kuinka itsekäs ja julma tahansa, jos vaan annat mulle vähän rakkautta…
– Luna? Luna ootko sä hereillä? Luna mikä sua vaivaa?!
Hermione ravistee mua ja mun mustelmiin sattuu.
– …enää koskaan. Rakas sä lupasit että… mä jatkan häiriintynyttä yksinpuheluani.
– Luna kuuletko sä mua? Ron, mä tarvitsen apua! Hermione huutaa ja nostaa mua ylös nurkasta. Sen kädet tahriutuvat vereen, mutta se ei tunnu välittävän. Pian toinenkin käsipari tarttuu muhun kiinni. Mä nojaan Hermioneen, mutten lopeta puhumistani. Hermionen säikähtänyt katse kohtaa mun silmäni ja mä kuiskaan hiljaa:
– Anna anteeksi, mun ei ollut tarkoitus tappaa itseäni tällä.
Ronin ja Hermionen otteet lipeävät säikähdyksestä ja mä kaadun maahan. Tunnen kuinka veri virtaa taas haavoistani ja kaapuni sotkeutuu siihen. Makaan maassa ja kyyneleet valuvat mustelmaisilla poskillani. Äkkiä alan kirkumaan käheällä ja tuskan tukahduttamalla äänelläni:
– Tule takaisin Draco.