-OSA 1: Palamisen kutsu-
1.
V I R V A T U L T E N K A D O T T A M A
Kaupunki on savuisenharmaa ja katupiano epävireessä. Lontoon katupianisti soittaa: norsunluun-
kellertävät koskettimet päästävät käheästi kilahtelevia säveliä, kun Lunen sormet kiitävät niitä pitkin
kutoen klassista ajan kuluttamaa sävelmää. Kaiku on vääränlainen, metallinkylmä. Sävelkorkeus on
madaltunut. Sitä yksilöä tuskin saa enää herätettyä kuolleista vuosikausien laiminlyönnin jälkeen – itse
asiassa ei olisi yllättävää, vaikka pianonruumiin kieliltä löytyisi rastaanpesä. Toisinaan sateeseen sulavat
illat Lontoon kaduilla käyvät niin hyisiksi, että Lunen luihin sattuu. Tuolloin hän haluaa vain sytyttää koko
pianon liekkeihin, sillä asioiden polttamisesta tulee mukava olo. Kuin perhosia vatsassa. Sinä päivänä ei
onneksi sada, eikä mikään pala.
Silloin tällöin ropisee metalli, kun joku viskaa kolikon maassa nököttävään vanhaan huopahattuun.
Siinä Lune on joka aamu ihmisten suunnatessa töihin, toisinaan iltaisin, kun he lähtevät ulos. Hän ei soita
koskaan heidän lempikappaleitaan. Sävellykset ovat ajan pölyttämiä klassisia lurituksia. Ruosteinen
soitto ja sammalenmurtamat koskettimet irrottavat lähinnä sääliviä katseita ohikulkevilta lontoolaisilta.
Sen alla he näyttivät syyllisiltä tavalla, joka karisee heti heidän päästessään pois tilanteesta.
Lune ei näe heitä enää. Hänen silmänsä ovat auki ja tuijottivat nuottitelinettä, jolta nuotit on
varastettu. Hän katsoo pianopuun lakatun pihkanruskeuden läpi eikä näe kaupunkilaisia kalliissa
puvuissaan ja kengissään; ei takana olevaa kukkakauppaa, jonka ikkunaan ripustetaan MYYDÄÄN-kylttiä.
Hänen maailmassaan orvokit ja krysanteemit eivät nuudu, vaan räikyvät värejään näyteikkunan
täydeltä, ja taivas piippujen yllä on yhä sininen.
Sävellys tulee päätökseen alkusointuunsa. Nuotit kajahtavat särkyneinä ja Lune painaa kulahtaneen
maiharinsa oikeanpuolimmaiselle pronssipolkimelle, pakottaa äänen jatkumaan, kunnes sointu,
toiveikkaan C-duurin epävireinen irvikuva vajuu ilmaan riippumaan jääväksi hiljaisuudeksi. Pianon
haipuva ääni vie mennessään kukkien värin ja illuusion kauniimmasta maailmasta. Lune nousee
soittopenkiltä, jonka pölyinen samettityyny on litistynyt, ja nostaa hatun kadulta tarkastaakseen päivän
saaliin. Vain muutama roponen. Pitää kai sitten jättää ne klassiset kappaleet; ei niitä kukaan pysähdy
kuulemaan, eivät ne ole kenenkään suosikkeja. Lune huokaisee. Demaine-tädin omat hatut käyvät yhä
kuluneemmiksi, vaikka hänen valmistamansa yksilöt ovat yhä kauniita kuin konditorian näyteikkunan
täytekakut, eikä hän osta enää hunajaa tai kukkia.
Ohikulkijat tuijottavat Lunea, tyhjästä eräänä päivänä ilmaantunutta katusoittajaa. Täti työskentelee
aina, joten Lune on vapaa hiiviskelemään villinä ympäriinsä kaikenlaisissa kielletyissä paikoissa. Hän on
hauras pieni olento; jokin hänen viluisenkalpeissa rystysissään ja mannekiinimaisen tyhjässä ilmeessään
vaikuttaa herkästi särkyvältä, ja katse laimeissa silmissä painajaisten pysyvästi laajentamalta, varisten nokat
valmiina murtautumaan läpi pupilleista. Hänen sormensa hatun reunalla ovat haudankylmät, ja tragedia
ommeltuna murjotukseen jähmettyneille huulille. Lune Sharrock – se on hänen nimensä. Niin kuin
ranskalaissyntyisen äidin kuu ja sen salainen puoli, joka ei koskaan tule näkyviin. Niin kuin se piiloutuva
puoli ihmisissä, jonka he joutuvat eräänä päivänä löytämään.
Meillä kaikilla on se; huuto, joka kätkeytyy kylkiluihin ja joka ulos päästessään murtaisi kaikki vuoret ja
muurit vieden maat takaisin pimeille ajoille. Huuto, jonka vapautumisesta olemme peloissamme.
Lune silottelee parhaansa mukaan lyhyestä tukastaan pöyhöttäviä sulkamaisia hiussuortuvia. Ne luovat
epätoivotun vaikutelman siitä, että hän on lähiaikoina räjäytellyt jotain huoneessaan. Hän rahjustaa kotiin
kuusi puntaa huopahatussa. Se oli Demaine-tädin ensimmäinen hatunyritelmä, ja hän on lahjoittanut
sen siihen käyttöön. Hänen perfektionisminsa hattujen ja vaatteiden suhteen on äärimmäistä.
Lune pysähtyy roskapöntön luokse kujalle ja hengittää siitä kasvoille usvaisena huokuvaa paksua
jätteenlemua. Tulitikku raapaisee askin kyljen fosforia vasten. Kipinä leimahtaa ja kärki syttyi. Lune vippaa
tikun roskikseen. Liekit nousevat kuohuen, sihisten, sylkien, ja päivän paino purkautuu Lunesta, kun se
palaa. Siinäpä hiukan väriä maailmaan. Tädin ääni läjähtää heti kuin ruoska mielessä: Kukaan Lontoossa
ei saa tietää pyromaniastasi! Uusi eliittikoulusi Worcesterissa ei siedä moista käytöstä! Ehkäpä se tekee sinusta vielä
jotain parempaa…
Tavassa, jolla yksi tulitikku saattaa järisyttää maailmaa, on jotain rappiollisen kaunista. Lahjalla, jonka
tuli antaa saattoi hänenkin kaltaisensa katurotta jättää jälkensä maailmaan.
”Sinä siellä! Mitä luulet tekeväsi?”
Ääni tulee kujan päästä. Sinne on pysähtynyt pitkätakkinen, kopeanaamainen mies: hänen kuvajaisensa
heijastuu Lunen edessä olevan roskiksen peilistä. Lune ei jää uumoilemaan. Hän pyrähtää juoksuun.
”Hyi! Pysy kaukana, tuholainen! Jätteenjyrsijä!” Mies vetäisee kätensä rinnalleen Lunen ohittaessa.
”Joo, kannattaakin pelätä, hermoraunioni tarttuu”, Lune mutisee.
Viallisuuden ääni resonoi ilmassa. Muutoksen signaali. Jokin on tulossa.
Jokin on aina tulossa, ja nyt se saavuttaa jo kaikkien kintereitä.
Kun Lune oli seitsenvuotias ja asui vielä Cambridgen kaupungissa, eräs tietty kortteli hermostutti
häntä. Varsinkin syksyisin, jolloin illat lankesivat aikaisin ja sirisevät katulamput syttyivät pihakaduilla,
Lune muisti usein kiihdyttäneensä kävelyvauhtinsa juoksuun ja kiitäneensä ohi koleuteen kietoutuvien
tonttien. Sekä sen yhden tietyn katulampun.
Lamppu oli ollut vinossa ja rikki niin kauan kuin Lune kykeni muistamaan, eikä lasten keskuudessa
kulkeva tarina siitä miten jokin historiallisen maailman paholainen ilmestyisi, mikäli pylvään kiertäisi
kolmesti suinkaan ollut kertomuksista ainoa.
Mikään niistä ei kuitenkaan ollut syynä Lunelle tavaksi tulleeseen paikan karttamiseen. Tapa juonsi
juurensa kokemukseen, joka oli järkyttänyt hänet hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Cambridgessa.
Nimittäin kajoisen oranssi, luonnottoman punertavaan taittuva valo, joka täysin varoittamatta välähti
kuolleeseen hehkulamppuun Lunen hidastettua hengähtämään sen kohdalla.
Jokin on vinksahtanut planeetallamme. Tosin on vaikea tietää eroa aikaan ennen vinksahdusta, kun sama
tuntemus on jatkunut läpi elämän.
Lune Sharrock on maamiina, ja jumalat auttakoon niitä, jotka kävelisivät hänen ylitseen.
Viime yönä hän uneksi jälleen ruttolääkäreistä. Menneisyyden hirviöt seuraavat aina Lunen
mielen mukana maailmassa, jossa vallitseva harmaus on haalistanut värit. Kuin kivi se on – kivi,
josta auringon lämpö on paennut. Pahuksen lintumiehet… ovatko ne ennakkoaavistuksia?
Kotona Demaine-täti odottaa pikkuisella kuistilla. Hänellä on käsissään keskeneräinen sinooperin-
punainen huopahattu, josta roikkuu löysiä lankoja. Se ei näytä löytäneen vielä oikeaa muotoaan.
”Tiedän mitä teit.”
”Olen pahoillani, en tiennyt, että joku –”
”Se oli Warren Silverthorne, uusi naapurimme. Niin, hän näki, Kharmeline.” Tädin sormet kiristyvät
huolittelemattomalla hatunreunalla. ”Mitä olen sanonut?”
”Että kukaan ei saa tietää.” Kotimatkalla kasvanut häpeän tunne humahtaa nyt voimakkaana.
Niin vapauttavaa kuin tulien sytyttely onkin, teoilla on jälkiseurauksia. Itseinho ja syyllisyys niistä vähäisin.
”Minä sanoin Warrenille, ettei se roskiksen sytyttänyt voinut mitenkään olla sinä. Koska valehtelin
sinun olevan huoneessasi hahmottelemassa uuden mekkoni kaavoja. Warren Silverthorne on viimeinen
henkilö, jonka epäilyksiä kannattaa herättää, ymmärrätkö?” Demainen katse valahtaa hänen hienojen,
mutta liian pienien kenkiensä kärkiin, ja Lunenkin mielessä välähtää muisto. Silverthornesta, joka ei
kelpuuta mitään muuta kuin parasta ja josta tulee mieleen jonkin vanhan sanomalehden kuva
kriminaalista. ”Hän on rikas ja vaikutusvaltainen mies…”
”Hienohelma hän on, ei mikään mies”, Lune kommentoi. Täti hymähtää etäisen huvittuneena.
”Pyromaanit haudataan tulitikkuaskissa. Pidä se mielessä. Mene nyt. Tuon sinulle kohta piirasta.”
Kaikilta piilossa Lune käy jatkuvaa kamppailua omia aivojaan vastaan. Tarvitaan paljon muita
virikkeitä sammuttamaan polttamishimot. Pianonsoitto auttaa. Joskus hän sortuu tulitikkuihinsa ja
sytyttimiinsä niin kuin Demaine-täti halpaan viiniinsä. Joskus hän polttaa kaikki origamit huoneessaan,
koska se on parempi kuin kirkon poltto. Hän rakastaa arkkitehtuuria – miksi hän tahtoo nähdä maailman
tulessa? Itseinho kohoaa valtavaksi niinä hetkinä, vaikka Lune tietää, nytkin ullakon portaita harppo-
essaan, ettei hän kykene lopettamaan. Hän ei milloinkaan antaisi itselleen anteeksi, jos joku sivullinen
loukkaantuisi hänen vuokseen – tai jos arvokkaita historiallisia rakennuksia tuhoutuisi hänenlaisensa
mitättömän kaduntallaajan tuhoamisviettien vuoksi. Silloin hänestä itsestään tulisi tuhkaakin vähäisempi.
Aion välttää turhaa harmia viimeiseen asti. Toivottavasti pystyn siihen.
Tuoli kirjoituspöydän ääressä narahtaa, kun Lune heittäytyy siihen. Suurimman osan pöydän tilasta
vievät tieteelliset kirjat, äidiltä jääneet astronomian muistiinpanot, kaukoputki sekä korea laivan
pienoismalli.
Pöydällä notkuu myös pinoittain raskaskantisia opuksia muinaisista sivilisaatioista. Niissä on kuvia
temppelinraunioista ja torneista ja katedraaleista, eikä Lune tiedä varmasti, mitä oikein hakee rivien
välistä. Ikään kuin jotain menetettyä, jonka synkäksi surumieliseksi runoksi muuttunut Lontoo on
haudannut alleen, niin maankuoren päällisessä todellisuudessa kuin päiväunien usvaisilla niityillä.
Yksinäisyys on valhe, painovoima rakastaa sinua aina. Niin paljon, että pitelee sinua tiukasti poissa yläpuoliselta
pimeältä ikuisuudelta. Mutta kun aika on oikea, edes hän ei voi evätä sieluasi tähtikuviolta, josta tulit.
Niin lukee yhdessä äidin vihkoista. Lune vetää karttapallon vierestä paperiarkin ja ryhtyy taittelemaan
origamia, kuten aina sellaisina hetkinä. Koko ajan paha aavistus jostakin etäisestä mutta lähestyvästä
järistää hiljalleen hänen alitajuntansa seinämiä. Se on päinvastainen tunne kuin se tuttu aistimus: että hän
on hyvin kaukana jostakin.
Keskity.
Lune kiroaa. Valkea paperi on viiltänyt hätiköivää sormea. Veripisara tihkuu esiin tahraten luonnotto-
man värin. Laastari sormessa tulee olemaan hankala soittaa La campanellaa. Daphne Sharrockin tähti-
kartat katselevat seinältä. Tummat savunkäryiset hiukset liian lyhyet kunnon letille, tyhjä katse eksynyt
tilaan maailman taakse – Lune on valmis kävelemään tuntemattomuuteen milloin tahansa, jos se vain
avaa hänelle ovensa jossain lampunkajoisella mukulakivikujalla. Joka yö sen kohina voimistuu hänen
korvissaan, kylpyammeen pohjalla ja kaupungin alla missä varjot vaelsivat, kerjäten häntä etsimään jotain,
mitä hänen mielensä ei kykene löytämään. Olen jumissa, ja minun on päästävä eteenpäin.
Lune ottaa uuden paperin likaantuneen tilalle. Taivaansinisen. Karhean. Hänen kulmia kääntelevät
sormensa ovat vikkelät, ja tällä kertaa terävät reunat eivät haavoita niitä.
Taitos vasemmalle, sitten keskelle. Hentosiipinen lohikäärme valmistuu jo ulkomuistista. Paperin
kääntelystä on muotoutunut selviytymismekanismi horjuvia hetkiä varten. Se rauhoittaa, se vie hetkeksi
ajatukset muualle. Ja ennen kaikkea, keskittää mielen yhteen polttopisteeseen; estää sitä hajoamasta
kappaleiksi ympäri kosmosta niin kuin asumattomat planeetat ja hänen olemattomat muistonsa
vanhemmistaan. Ja kun Lune toisinaan herää kirkuen painajaisista, hän vie yölyhdyn ullakkohuoneensa
pöydän ääreen ja sukeltaa tuttuun geometriseen valtakuntaansa. Mikäli paperin taittelu matemaattisella
tarkkuudella onnistuu, tietää hän elävänsä taas todellisessa maailmassa. Ei siinä painajaisen tai vale-
heräämisen sisäisessä harhassa.
Kaksi minuuttia ja origami valmistuu. Lune katselee herkkää taideteosta hetken, ennen kuin asettaa
sen hyllylle muiden satojen paperitekeleiden joukkoon. Alakulon hymy leviää varovasti hänen kasvoilleen
– ikkunasta puhaltava tuuli saa lohikäärmeiden paperisiivet värisemään. Aivan kuin se yrittäisi puhaltaa
elämää ystäviin, jotka eivät olleet koskaan hengittäneet.
Kolmas paperi on leiskuvan tulenpunainen. Se tuntuu lähes provosoivalta, ja Lunen kädet tärisevät
hiukan. Paperi ruttaantuu, eivätkä taitokset ota mennäkseen oikein. Ulkona tuuli on yltymässä. Äkkiä se
kohahtaa hyytävänä sisään ja lennättää hyllyllä siistissä rivissä olevat eläimet sinne tänne. Lunen
turhautuneisuus pyyhkäisee taas aaltona hänen mielensä läpi. Nyrkissä rusentuu punainen lohikäärmeen-
alku.
Mitä tämä oikein on? Tämä sielustani kumpuava kuurouttava kaiku...
Huoneen ilmapiiri on romahtanut. Jopa kynnyksellä häilyvä Marjorie vaistoaa sen ja lipuu alakertaan.
Lunen sormet hakeutuvat automaattisesti viimeisen paperin luokse. Siitä saisi tulilinnun, mutta se on
valkea. Hänen elämästään niin kuin kukkakauppiaan ikkunasta on loppunut oranssi. Hän pitelee arkkia
hellästi kämmenellään ja yrittää taitellessaan välttää jättämästä veritahroja sormenpäänsä kirvelevästä
paperihaavasta. Punaisuus imeytyy silti paperin kuituihin.
Viimein kammottava tahraintäplittämä lintu valmistuu. Lune katselee sitä, toivoo, että se jotenkin
heräisi henkiin ja lentäisi pois. Mikset sinä ole todellinen? Tosin, mikä oikeastaan edes on? Kuinka sen voi tietää?
Se ei vastaa. Se pysyy mykkänä, niin kuin kaikki muukin maailmassa on pysynyt mykkänä ja
sulkeutuneena kaikki ne vuodet. Lune viskaa tekeleen lattiamatolle ja tuijottaa vieläkin vieraalta tuoksuvan
huoneen kanssa, miten tuuli kuiskailee sen elottomiin siipiin.
Alakerran vanha heilurikello kumahtelee. Kellonkoneiston gongimaiset lyönnit repivät hänet takaisin
nykyhetkeen. Taas minä lipesin niihin kanjoneihin. Käsiä paleltaa yhä pianonsoiton jäljeltä. Lune hyräilee
hiljaa kappaletta.
Silloin se ilmaantuu. Sinisenvioletin ja valkeankirjava pöllö, joka istuu ullakon ikkunan takana pää
kallellaan. Pöllön veistokselliset naisenkasvot katsovat suoraan Luneen.
Silmänräpäys, ja viestinviejä on poissa. Lune näkee sanat ikkunasta aukeavassa oksa- ja lehti-
maisemassa, kuin pareidolia-ilmiön iskemässä kognitiivisine vinoumineen heräämisen jälkeisenä
sekunteina. Sanat pysyvät hänen mielessään vain hetken ajan, mutta sinä päivänä, kun hän alkaa taas
muistaa, maailmat ovat muuttumassa. Tai ehkä ne ovat jo muuttuneet.
Kohtalon kellot lyövät – juokse, sinä saalistettu päivänsäde.
Lontoo pimenee ensin. Pystyynkuollut kaupunki jää seisomaan avaruuden syvänteen alle kuin
loppuun poltettu kynttilä. Ikkunoiden valot puhallettu sammuksiin, ihmiset odottamassa jotakin
alitajuntojensa pohjalla, mutta liikkumassa yhä arkensa kulisseissa välinpitämättömänä nukketeatterina.
Suljettuaan höyryisenkeltaiset silmänsä kaupunki syvine katuineen ja kujineen hiljenee sateen ja liikenteen
kohinaksi. Ääni kuulostaa uniselta, horrostavalta hengitykseltä.
Sen tukehtuvan myrskyn vaivaaman, sydämiin ja luihin käyvän päivän jälkeen muutama ikkuna syttyy
jälleen, mutta kuivettuneita kasveja muistuttavat katulamput törröttämässä vinoina mukulakiviteiden
varsilla välkkyvät joka illankoitto. Saavuttamattomalla aavalla, korkealla piippujen ja terävien katon-
huippujen yllä alkaa viipyilemään sairaanvihertävä hämy. Ihmiset jatkavat elämäänsä teeskennellen, ettei
mikään ole toisin.
Eräällä ullakolla heittelehtii Lune valveen riivaamana. Edes mustassa aukossa ei asu yhtä tiheää
yksinäisyyttä kuin siellä. Täti on kai taas myöhään hattuja tekemässä, talo tyhjänkaikuinen, eikä kukaan
välitä, mitä maailmalle on tapahtumassa. Maailma on menossa pilalle. Ja Lune näkee; ja siksi hän valvoo.
Huoneessa on pimeää, kun hän havahtuu horteestaan. Sellainen pimeys ei lähde silmistä räpyttele-
mällä. Risahdustakaan ei kuulu mykistyneen kodin nurkista. Lune vääntäytyy lakanoistaan kylmän-
hikisenä ja kurkottaa kohti yöpöydän lamppua.
Hehkulamppu leiskahtaa sinisenä ennen yövalon poksahtavaa kuolemaa. Sen jälkeen katkaisin vain
naksuu sormen alla. Pimeä pysyy nurkissa, pupillien pohjalla. Paniikki alkaa hiipiä hänen rintaansa ja
puristaa. Radiosta ujeltavat vaimeasti Mozartin Lacrimosan kummittelevat kuorot. Milloin sekin meni
päälle?
Koko talo notkuu liitoksissaan. Kallistelevilla käytävillä kaikuu nurkkien nitinä, kun Lune juoksee.
Ilman koleus hytisyttää kehoa. Hän juoksee yhä. Mitään ääntä ei enää kuulu, paitsi portaiden rouske
hänen kiiruhtaessaan alakerran käytävään. Sieltä on peräisin kalsean valon hohkaaminen. Se tunkeutuu
korkeataajuisena täyttämään korvia. Sähköinen sirinä tuo vilun kosteannihkeälle iholle. Halogeenivalojen
välke saa migreenin vihlaisemaan hermopäätteissä ja silmämunissa Lunen edetessä läpi välkähdysten ja
mustuuksien niiden välissä. Hän menee suoraan tädin makuuhuoneeseen.
”Demaine. Hei.”
Ei vastausta.
”Herää!” Lune huutaa ääni murtuen ja ravisteli tätiään olkapäistä. Tämä ei liiku. ”Herää nyt, ole
kiltti!” Hänen ihonsa on kylmä ja kalpea pyjaman alla. Halogeenit käytävällä eivät lakkaa vilkkumasta.
Lune irrottaa kätensä Demainesta ja pyörähtää ympäri sydän painavana rummuttaen. Seinäkello
tikittää taustalla. Keittiön vuotavasta hanasta läiskähtelee vesipisaroita metallialtaaseen. Miksei täti herää?
Hän palaa pitkänomaiseen ullakkohuoneeseensa, hatarin askelin ohi osittain avaamattomien muutto-
laatikoiden, ja kallon seinämiä hakkaa koko ajan yksi ja sama varoitus: Älä mene Wisteriakartanoon. Ehkä
hän on hullu, ja Cyanide oikeassa. Linssissä, jonka läpi Lune hahmottaa todellisuuden on aina ollut säröjä.
Cyaniden väitteillä saattaa hyvinkin olla perää. Minne hän sitten voi mennä siitä nurin päin kääntyneestä
talosta? Talosta, jonka hyisessä makuuhuoneessa hänen tätinsä makaa ikiunessa? Lune pakottautuu
pysymään raiteillaan pukiessaan sukat ja kengät paljaisiin jalkoihinsa. Jossain niiden alla lattian
kääntöpuolella odottaa tuttu, mykkä keho, jonka yhteys maahan ja Luneen on katkennut ja tietoisuus
matkannut johonkin pois.
Hän on vähällä huudahtaa, kun läpikuultava piika vanhanaikaisissa vaatteissa ilmaantuu sänkyä
ympäröivän suolaringin toiselle puolelle.
”Marjorie, et saisi olla täällä. Tämä on nyt minun huoneeni. Sinä olet kuollut, etkö ole vielä
huomannut?”
Marjorie leijuu uneliaana hänen edessään eikä vastaa. Aaveet eivät ikinä vastaa, ne vain tuijottavat
häntä ajan haalistamilla silmillään. Demaine on maininnut äidin sanoneen joskus, että Bristolin
omeletinkeltaisessa talossa, Lunen synnyinkodissa kummitteli tytön haamu. Nyt hänelle tuo jonkin-
asteista lohtua, että edes Marjorie on hänen kanssaan siinä lämmöttömässä maailmassa. Lune viskaa
silti kourallisen taskusuolaa naista kohti. Marjorie katoaa välähtäen. Radio sekoilee taas, mutisee ja rätisee.
Yksinkertaisin selitys on olettaa teknologian toimintahäiriöiden johtuvan kuolleista – Lunen oma
rannekellokin on pysähtynyt ja päivämäärä näyttänyt kahdettakymmenettäneljättä, hänen lokakuun
syntymäpäiväänsä, jo vuosikausia.
Siinä on vain yksi ongelma. Minä näen aaveet. Kun valot räjähtävät ja ruudut näyttävät lumisadetta, paikalla ei aina
ole yhtään.
On erittäin todennäköistä, että hulluus siellä jo kolkuttelee mielen porstuassa. Älä kuuntele Cyanidea,
Lune näpäyttää heti rutiininomaisesti itseään. Sitten hän juoksee taas yössä, tällä kertaa eteiseen,
halogeeninvälkkeistä ulko-ovea kohti. Hän purskahtaa ulos Lontoo-painajaisen yöhön, ja hän on ainoa
elävä olento.
Ensimmäinen huomattava asia on se, että Lunen kotikadulla haisevat mädäntyvät kesäomenat. Lemu
tulee hedelmistä naapurin herra Pennyworthin, tai ehkä vastapäätä muuttaneen Warren Silverthornen
aidatusta puutarhasta. Tuuli kuljettaa sitä mukanaan kaukaisuuksiin, mikä on aiemmin päivällä saanut
ihmiset satojen metrien säteellä tuntemaan imelän löyhkän keuhkoissaan. Pahoinvointi möyrii Lunen
vatsassa. Tuo haju muistuttaa häntä jostain aivan muusta kuin omenoista.
Kaikki liittyy johonkin muuhun. Kaikella on jokin hirvittävä yhteys.
Lune seisoo hampaat kalisten kadulla talonsa edustalla ja hengittää itseensä kaupungin ruskean- ja
sinisenväristä hämärää. Ympärillä harvapisarainen sade syöksyy kuolemaansa kattopelteihin. Jotkin
yksittäiset salamanhäiveet kiemurtelevat matomaisina savustetulla taivaankannella. Hän haluaa paeta
kaikkea takanaan olevaa, mutta mitä parempaa edessä muka odottaa? Hän vetää Demaine-tädin vanhan,
nyt aavistuksen kerosiininkatkuisen teatteri- ja taidemuseotakin paremmin päälleen ja suuntaa yksin
Lontoon kesyttömänä odottavaan sokkelikkoon. Musta kodintuoksuinen kangas on turvallisen raskas.
Se suojaa häntä luita kolottavalta yösateelta.
Vain muutama valo palaa taivasta vasten. Hiljaisuus vallitsee kaikkialla – kauppojen kivikynnyksillä,
räystäiden varjossa, orvonnäköisen puhelinkopin raollaan olevalla ovella. Vaimennettu kaupunki ei
soi. Ympäröivässä hiljaisuudessa on sinä yönä jotain häiritsevää. Virhesignaali radiolähetyksen aikana.
Kirjoitusvirhe katujen kulumissa.
Täytyy löytää apua.
Lune pälyilee tuomion tunne rinnassaan ympärilleen katuverkostossa ja pujahtaa sen reunalta
sienimäisenä kohoavaan puhelinkoppiin. Hän vetää oven tiukasti kiinni perässään ja alkaa näppäillä
hätänumeroa yrittäen olla huomaamatta ympärillä leijuvaa virtsan hajua. Kotoakin olisi voinut soittaa,
mutta se lankapuhelin on aina käyttäytynyt hieman omituisesti.
”Apua! Kuuleeko kukaan?”
Kuuloke hänen korvallaan pysyy vaiti. Kauhu pistelee neuloina. Lopulta hänen on annettava periksi:
myönnettävä, että luurin puristaminen kaupungin ontossa nielussa oli yhtä tyhjän kanssa kuin yrittää
soittaa kotiin tyhjiössä kelluvalta avaruusasemalta.
On olemassa eräs numero, jonka Lune osaa ulkoa. Toisessa päässä on viimeinen henkilö maailmassa,
joka haluaa kuulla hänestä. Se on ainoa mahdollisuuteni. Silti, miksi sen pitääkin olla Cyanide? Hän ei tietenkään
vastaa; puhelin pysyy yhä mykkänä, punainen koppi vasten pimeää yötä.
Puhelinkopissa piileskellessään hän muistaa yhä muiden lasten huudot.
”Äh, etkö sinä koskaan peseydy?”
”Hei, Lucid-Lune, sinä löyhkäät. Etkä pelkästään kerosiinilta.”
”Ollaanko sitä peloissaan suihkuista? Upottaisin pääsi pönttöön, mutta en halua saastuttaa vettä.”
Siihen päivään mennessä Lune pystyy jo astumaan suihkuun tukehtumatta lähes omaan sydämeensä,
mutta sen jälkeen, mitä tapahtui, uiminen on yhä liian kammottava ajatus.
Sade on tauonnut kopin ulkopuolella. Märältä haiseva, litisevä jalkakäytävä tuntuu mitoistaan
suurentuneelta. Linnunradalta. Joltain loputtomalta. Korkeat yöhön verhoutuvat rakennukset kohoavat
molemmilla puolilla rytmikkäänä maisemana.
Lontoo luutuu vielä menehtyvään maailmaan siltoineen ja terävine kärkineen, eikä öisin tervaantuva
taivas ole saanut vedettyä sitä kurimukseensa, kellumaan sammuneena hylkynä Orionin ja Cassiopeian
tähdistöjen väliseen mustealtaaseen. Sienirihmastomainen kaupunki pysyy, ja niin pysyy Lunekin.
Vastoin tahtoaan.
Kujaa pitkin Lune hiipii kohti sen päässä raollaan häämöttävää kaivon kantta, josta hänen pian
on mentävä sisään.
Hän on seissyt siellä ennenkin. Päivänä, jolloin hän ensi kertaa laski jalkansa Lontoon kaduille,
joita pitkin kiirivät liikenteen riitaisat sävelet, linnunlaulu ja rakennusten välissä soljuva tuuli. Kaupungilla
oli ollut oma selkeä, sykähtelevä rytminsä, joka oli ollut vehreiden puistojen ja kivisten katulabyrinttien
hengitystä, kahviloiden ja korkeiden, vahvajuuristen talojen sydämenlyöntejä. Kaikki on tietenkin nyt
väärin. Poissa ovat iltahämärässä ajavat tomaatinpunaiset kaksikerroksiset bussit, tummaan veteen
heijastuvat valot, myöhäisten kadunkulkijoiden ympäristön kultaavat koristeelliset lyhtypylväät ja ruohon
ja leivonnaisten tuoksu. Jäljellä on vain kiven tuoksu. The London Eye, suuri maailmanpyörä, joka pyörii
vääristyneen musiikin melodioiden kutoutuessa kesäyön ilmaan, ja jokainen täysi kierros merkitsee
kuolevaa aikaa niille, jotka näkevät ajan kulun kaikkialla heitä ympäröivässä todellisuudessa.
Ensi kertaa kaduille astuessa oli vaikea tuntea itsensä tervetulleeksi – Lontoo on kuuluisa
kaupunki ja Lune itse 158 senttimetrin adrenaliiniriippuvainen pakkaus aaveita ja jäähtynyttä minttuteetä
yhdistettynä nippuun kummallisia fobioita. Hänen pahin aaveensa on, kuitenkin, se, jota kohti hän nyt
kävelee. Se kantoi ennen nimeä Charlynne Silverthorne.
Lune huomaa värisevänsä muustakin kuin kylmästä. Siitä on kauan, kun he ovat viimeksi nähneet
painajaisten ulkopuolella. Onko hän todella valmis tähän? Kuulin, että hän kiertää nykyään Lontoossa
taskuvarkaana.
Kotiaan välttelevällä Cyanidella ei ole sohvaa. Ei ole enää puhelintakaan, tai todellista kotia.
Kohtalon tuulet ovat puhaltaneet sen suljettuun sadevesiputkistoon: paikkaan, jonne tikkaat Lunen edessä
vievät. Sydän takoo huumaavan rajusti korvissa. Kurkkua kuristaa, kädet jäätyvät. Luulin että onnistuin
pakenemaan tältä. Olin väärässä.
Hän käy polvilleen viileille kivilaatoille ja koputtaa nyrkillään ruosteiseen kaivonkanteen, vaikka se on
vihoviimeinen asia, jonka hän haluaa tehdä. Mieleen nousee muistoja. Hän työntää ne pois.
”Häivy”, kuuluu vaimea, raapiva ääni jostain kaukaa laatoituksen alta.
”Auta minua.” Lune kiskoo raskaan kannen sivuun niin hiljaa kuin kykenee, ja kohtaa pimeän hornan
sen alla. Kannen kätköistä paljastuu nyt kokonaisuudessaan se tummana ammottava pyöreä aukko.
Petolliselta vaikuttavat ruostuneet tikkaat laskeutuvat niin kauas tutkimattomaan syvyyteen, ettei
loppupäätä erota.
Lune aloittaa hitaan laskeutumisen henkilökohtaiseen helvettiinsä. Metallitikkaat eivät ole muuttuneet
vähemmän kammottaviksi sitten viime kerran, ja silloin hän pakeni henki hieverissä ennen kuin edes
ilmoitti Cyanidelle läsnäolostaan. Yläpuolinen Lontoo jää taakse, kun asfalttikuoren sulkema syvyys
nielaisee hänet. Tuuli kaikuu pimeässä. Joka kerta laskiessaan painonsa uudelle nirskahtavalle puolalle
Lune pelkää, että jokin löystyneistä ruuveista irtoaa ja pudottaa hänet pois näköpiiristä ja kaikesta
tiedetystä. Ahdas kivitunneli sai hien kihoamaan niskaan. Pudotus ei kuitenkaan häntä eniten pelottanut,
vaan henkilö joka odotti katuverkostojen alla. Ahtaus.
Puolivälissä alas hän putoaa. Sydän jättää oktaavin välistä. Aika hidastuu muutamaksi sekunniksi.
Jalat osuvat pohjaan. Kaikeksi onneksi hän laskeutuu vammoitta lukuun ottamatta nilkkoja, joita särkee.
Edessä levittäytyy maanalainen pimeä tila. Seisovassa ilmassa kaikuu satunnaisen pisaran putoamisen
ääni. Etäämpänä putkitunnelin suusta kajasta hiukan lämmintä keltaista valoa. Juuri riittävästi kyetäkseen
ajamaan kylmänkostean viemäri-ilman läheisyydestään.
Valonkajon varjossa seisoo hahmo – sen verran piilossa, ettei piirteitä erota. Vain risat kengät,
joista näyttävät kadonneen nauhat aikapäiviä sitten. Lunen rintakehä tuntuu halkeavan ja pakahtuvan,
mutta hän pakottaa itsensä eteenpäin. On sentään hiukan helpompaa, kun ei tarvitse nähdä niitä kasvoja,
jotka laukaisevat sen lamaannuttavan virran hänen mielessään.
”Sääliäsi, seteleitäsi tai ärsyttävää naamaasi ei kaivata täällä näin.” Sanat kimpoavat liikkumattomassa
ilmassa kuin ruosteisesta hanasta räiskyvä vesi. Lune aukoo suutaan. Tätini ei herää. Lontoo on kuollut.
”Jokin on pielessä… ei ole mitään muuta paikkaa, johon mennä.”
Cyanide on pari vuotta Lunea vanhempi, ja vääntyneennäköinen keho vaikuttaa laihtuneen
entisestään. Palo katseen pohjalla tuo mieleen jonkin kerran himmenneen ja uudestaan luonnotto-
mampana syttyneen ymmärryksen – Lune tietää sen, vaikkei pimeydeltä näekään muuta kuin vänkyräisen
siluetin ja valon heijastukset verkkokalvojen pinnassa.
”Jos aiot tylsistyttää korviani sanoillasi, säästä minut kärsimykseltä ja tee se nopeasti.” Cyanide
poistuu putken suulta.
Putki tekee jyrkän mutkan oikealle ja päättyy lyhyiden tikkaiden juureen. Niiden viereen on ripustettu
lyhty. Tikkaita pitkin pääsee edellistä pienempään putkeen, josta paljastuu Cyn vaatimaton asumus.
Puhjenneet ja tahraiset, selvästi kaatopaikalta löydetyt säkkituolit on koottu rykelmään makuupaikaksi
nukkumiseen aikoina, kun kaupunki huutoineen ja muureineen uhkaa romahtaa hänen niskaansa.
Lune istuu puulaatikolle. Muistojen vedenpinta kutittelee jo kaulalla asti. Hengitys on pinnallista.
Hän saattaa tuntea kylmän, tukehduttavan veden ympärillä, vaikka on kuivalla maalla.
”Milloin kaikesta tuli tällaista?” Lune mumisee enemmänkin itsekseen. Pimeä hahmo ei vastaa.
”Etkö istuisi? Taivas tuntuu olevan putoamaisillaan.”
”Jos tulen yhtään lähemmäs, murhaan sinut. Kuka tietää, vaikka yrittäisit halata tai muuta typerää.”
”Ei tulisi mieleenikään, sinulla on nykyään ikävä tapa tutkia taskut, tai niin olen kuullut. Mistä lähtien
Silverthornet ovat joutuneet elämään taskuvarkaina? Onko tälläkin jotain tekemistä lellityn idiootti-
maisuuden välttelyn kanssa?”
”Elämäni yksityiskohdat eivät kuulu sinulle, katupianisti. Miksi vaivaat kaiken tämän ajan jälkeen?”
”Koska olet ainoa jäljellä!” Lune huutaa nyt.
”Mitä oikein höpiset?” Cyaniden ääni kuulostaa hämmentyneeltä, ja Lunen kärsivällisyys rakoilee.
”Ei millään pahalla, mutta milloin viimeksi olet käynyt tuolla ylhäällä?”
”En muista. Joitakin päiviä sitten? Mitä se sinulle kuuluu? Miksi sinä minulta haet apua?”
”Koska olimme joskus –”
”Älä uskallakaan!” Cyanide sähähtää.
Ystäviä, Lune päättää mielessään. Olimme joskus ystäviä.
Charlynnella oli tapana tulla myöhäisinä iltoina koputtamaan hiljaa seinään tai vilkuttamaan
taskulampulla Lunen ikkunaan. He olivat karanneet yhdessä ulos.
”Nukutaan sitten haudassa.”
Kuutamossa tai auringonlaskussa, toisessa kaupungissa, he kiipesivät katoille ja kiviaidoille,
juoksivat karkuun vihaisia tori-ihmisiä ja pelasivat korttia satamassa katsellen nukkuvia veneitä. Lyhyt,
onnellinen jakso Lunen elämässä. Silloin kaukaisuus huusi ja etäisyydet rikkoutuivat heidän silmissään.
Eletty elämä lojuu nyt sirpaleina muistoissa. Aikaiset kesäaamut vaelleskellessa tyhjässä, tomun-
hajuisessa kotikaupungissa suussa jääriitteisen mansikkapirtelön makeus ja kirpeät karkit. Puru-
kumipaperit ja lempikengät juuri otettuna talvivarastosta; ne tietyt, jotka eivät pure akillesjänteistä.
Leikkipuistot yöllä.
Lune istuu vajuvalla säkkituolilla tuijotellen ilmassa näkyviä asioita, jotka ovat jo menneet. Hän kaivaa
taskustaan ryttyisen setelin ja viskaa sen Cyanidea kohti.
”Ota nyt edes vitonen. Saisit parempaa ruokaa kuin tölkkiaprikooseja… jos rahalla enää saa mitään.”
Cyanide ei tule ulos pimeästä, eikä Lune saa sätkyjä.
”Saan aivan tarpeeksi rahaa isältäni, mikäli vain huolin. Mitä haluat minusta?”
Lune punnitsee tarkkaan sanojaan. Ainakaan Cyanide ei ole yrittänyt mitään.
”Tiedän että vihaat minua, mutta tulin pyytämään palvelusta. Pelkään, mitä tuolla katujen yläpuolella
on. Ainoa muistamani puhelinnumero kuuluu sinulle – ajattelin, että se merkitsee jotain.”
”Vai palvelus.” Cyaniden äänessä on tyhjä kaiku.
Lune kääntyy hetkeksi poispäin ja miettii, miten paljon voi kertoa kuulostamatta hullulta.
”Pyydän vain, ettet sinäkin katoaisi”, hän sanoo hiljaa. ”Siinä kaikki. Ehkä… ehkä voisin jäädä.”
Hän on kahlannut läpi vuosien kauhujen tullakseen sinne.
Cyaniden hekottelu kaikuu putkissa.
”Vai ollaan sitä pakomatkalla?”
”Cy, saatan olla vaarassa… Ja tätini, Demaine… hän…”
Kiusaus on käynyt liian suureksi. Cyanide nappaa tottunein sormin setelin lyhdyn valopiirin laidalta.
Se näky – pimeästä ilmestyvä valkoinen käsi – pakottaa Lunen laskemaan numeroita taaksepäin ja
sulkemaan hetkeksi silmänsä, mutta kananlihalle mennyt iho ja värinä eivät mene pois.
”Toivottavasti tajuat, etteivät ongelmasi kiinnosta minua pätkän vertaa”, myrkyllinen ääni sihisee.
”Tiedän. Kuuntele, tulin koska toivoin, että jotain on tehtävissä. Ehkä voisin korjata jotenkin asiat…”
”Et voi. Ja minulla tosiaan on sen verran mielen päällä, etten kaipaa Lune Sharrockin läsnäoloa
lisäpainokseni.”
”Ymmärrän. Oli typerää tulla tänne.”
”Todella typerää.” Hämärässä välkähtää: veitsi on vedetty.
Lune ponkaisee seisomaan. Ilman puukotetuksi tulemisen uhkaakin hän ei kykenisi viettämään
enää sekuntiakaan siellä maan yössä, jossa menneet hyvät ajat unohdetaan ja kaunoihin takerrutaan kynsin
hampain nälän kalvaessa vatsaa, rottien kiertäessä kehää. Hän pinkaisee juoksuun, ja painajaisten hirviö
jää istumaan rikkinäiselle säkkituolille myrskylyhdyn viereen, yksin hylättyyn putkenmutkaan Lontoon
alle, missä kylmät virtaukset saavat luut kolottamaan.
Aurinko on alkanut nousta, kun Lune pistää päänsä ulos kaivosta ja vetää värisevän henkäyksen.
Aamunkoi on kuitenkin kalvas, kuin sairaalan valo. Hetken on tuntunut siltä kuin hän olisi kamppaillut
syvässä kylmässä vedessä, yrittänyt puskea läpi, mutta vajonnut yhä syvemmälle. Hän kapuaa viemäri-
tunnelista ja tärisee pitkän aikaa pulssi takoen ennen kuin kykeni jatkamaan matkaa. Tämä on vain Lontoo.
Mutta Lune ei voi mennä kotiin, ei enää koskaan…
Toimintasuunnitelmaksi muotoutuu puhelinkopeissa piileskely. Taivas yllä käy kahvinvärisenä
kiehuvaksi ja lyhtypylväiden valot syttyvät sirisemään vihertävänkeltaisina lasihäkeissään. Silloin hän
näkee sen: kellotornin varjon puhkomassa neulamaisena pilviä. Ulospääsy painajaisesta.
Lune kiipeää: vähän kerrallaan ylös valtavaa rakennustelinesokkelikkoa. Se peittää kunnostuksessa
olevaa Big Benin kellotornia kuin käsiä jäätävä teräshaarniska. Veri hyökyy tyynnyttävänä korvissa.
Adrenaliini, aseveljistä vanhin.
Siinä on jotain värisyttävää, mahdollisuudessa pudota. Mahdollisuudessa jäädä kiinni. Haaste.
Pakeneminen. Kilpajuoksu aikaa vastaan. Tajunta, että yksikin väärä askel suistaa kiipeilijän putoamaan
alas liikenteen mereen – vaikkakin silloin rakennustelineeseen asennetut turvaverkot sieppaavat perhosen
haaviinsa ennen kohtalokasta maakosketusta.
Se kaikki, vaaran läsnäolo ja sen viekoittelevat kuiskaukset korvassa saa ihmiset kuten Lunen
tuntemaan itsensä täysin eläväksi: palamaan kirkkaalla liekillä vasten silmäluomien takana vaanivaa
pimeää. Unissa ei koe sellaisia tunteita.
Ja noina ohikiitävinä hetkinä arjen huipulla Lune Sharrock erottaa todellisuuden harhasta selkeänä.
