Rautatie, preeria ja punainen maa | S | Wild West & Rautatiet | 7/7

[Lyra]

Ficin nimi: Rautatie, preeria ja punainen maa
Ikäraja: S
Varoitukset: -
A/N: Rupesin sitten spurtin sanalistan myötä kirjoittelemaan lisää Rautatieprinsessan (K-18) tarinaa. Tämä on ajalta ennen tuota jatkista ja keskittyy lähinnä Leen ja Vancen toilailuihin. Oon erittäin innoissani tästä tekstistä. Laitan tähän alle saman mitä myös Rautatieprinsessan alkuun, jos joku tahtoo tunnelma-apuja.

tästä voi katsoa tyyliin sopivia kuvia pinterestistä (S) ja tästä taas musiikit lukemiseen.

Rautatie, preeria ja punainen maa

1823-1826

YKSI
Ratakiskot

Ratakiskot jatkuivat pitkälle taivaanrantaan. Taivas oli yhtä punainen kuin kuiva hiekka heidän jalkojensa alla. Miehiä oli kaksi. Heidän vaatteensa olivat tahriintuneet siihen samaan oranssin punaiseen. Pitkät tummat varjot heittäytyivät heidän taakseen. He olivat kävelleet jo tunteja, mutta seuraavalle asemalle oli vielä matkaa.

“Hei, Kenneth”, toinen miehistä sanoi. He olivat kävelleet pitkään hiljaisuudessa, mutta hän oli puinut asiaa jo pitkään päässään. “Me emme varmaan voi enää käyttää näitä nimiä.”
“Mitä? Kuinka niin?” toinen mies voihkaisi.
“Meidät on etsintäkuulutettu näillä nimillä. Kuinka kauan luulet menevän, että joku tajuaa, että juuri meistä on luvattu tuhat dollaria?” ensimmäinen mies sanoi.
“Olet oikeassa”, Kenneth vastasi. “Mutta minä niin pidin näistä nimistä. Kenneth ja Harry. Ne sopivat hyvin yhteen”
“Niin sopivatkin, mutta keksitään paremmat seuraavaksi”, Harry sanoi. He jatkoivat kävelyä kiskojen vierellä.

“Sinulle voisi sopia jokin lyhyt ja ytimekäs nimi”, Kenneth sanoi hetken jälkeen. “Niin kuin Jon tai Sam.”
“Minusta ei ikinä tule Jon tai Sam”, Harry sanoi. “Miten olisi Liam?”
“Hmm”, Kenneth mumisi ja pysähtyi katsomaan Harrya mietteliäänä. “Entä Lee?”
“Siinä on kyllä sitä jotain”, Harry sanoi.
“Ja se on helppo muistaa”, Kenneth lisäsi, “mutta entä minä?”

Aurinko valui taivaanrannan taakse ja taivas tummui heidän yllään. Seuraavan aseman valot alkoivat näkyä edessä. Ratakiskot piirsivät tasaista viivaa heidän vierellään.
“Miten olisi vaikka Vance?” Harry kysyi, kun he tavoittivat kaupunkia.
“Vance, Vance”, Kenneth maisteli nimeä suussaan.
“Se kuulostaa aika hyvältä”, mies sanoi sitten. “Vance ja Lee, pelätyt lainsuojattomat.”
“Nyt sinä olet aivan väärässä”, Harry totesi. “Sen täytyy olla Lee ja Vance. Niin se vain on yksinkertaisesti parempi.”

[Lyra]

KAKSI
Tuulla

Punaisella preerialla ei juuri koskaan tuullut. He olivat lähteneen kaupungin tyngästä heti aamuvarhaisella. Tällä kertaa he olivat ostaneet hevoset. Matka taittuisi kaksin verroin nopeammin. Se olikin hyvä, sillä jo aamuvarhaisella paikallinen sheriffi oli ollut kiinnittämässä ei niin imartelevia piirustuksia Kennethista ja Harrysta talojen seiniin. Ei miehiä niistä kuvista olisi voinut tunnistaa, mutta oli kuitenkin parempi ottaa jalat alle ja siirtyä vielä vähän lännemmäs.

Preeria sielläpäin oli vielä suurimmaksi osaksi asumatonta, eivätkä he kulkeneet tien tai ratakiskojen viertä tällä kertaa. Oli vain kuumana paahtava aurinko, tuuli ja he. He olivat viettäneet edellisen yön saluunan yläkerrassa. Huoneet oli maksettu korttipelissä voitetuilla rahoilla. Sänky oli tuntunut luksukselta monen preerialla nukutun yön jälkeen. Hevoset laukkasivat tasaista vauhtia eteenpäin

“Öhm, Lee?” Vance kysyi yhtäkkiä ja Lee käski hevosensa pysähtymään. Taivaanrannassa näkyi joukko ihmisiä.
“He rakentavat junarataa”, Lee sanoi älyttyään mitä ihmiset niin kaukana lännessä tekivät keskellä tyhjää preeriaa.
“Olemmeko jo tulleet maailman laidalle?” Vance kysyi.
“Sinä olet sitten tyhmä”, Lee sanoi. “Ei junaradan loppuminen tarkoita maailman loppumista. Sitä paitsi tuo rata ei kulje länteen vaan etelään.”

“Mitä väliä sillä on?” Vance kysyi ja raaputti partaansa. Hän oli jälleen antanut sen kasvaa, vaikka parta näyttikin kamalalta.
“Lännenrata jatkuu vielä ainakin kahden päivän matkan tuohon suuntaan”, Lee selitti ja viittoi käsillään suuntaan, johon he olivat ratsastamassa. “Tuo rata kulkee etelään, todennäköisesti jostakin kaivoskaupungista toiseen.”
“Jaa, jaa”, Vance tokaisi. “Sillä välillä varmaan sitten kulkee paljon arvokkaita junia.”

“Minä en kyllä ymmärrä, kuinka sinusta tuli minun kumppanini”, Lee voihkaisi. “Kaivoskaupunkien välillä ei kulje muuta kuin jalostamattomia asioita. Sellaisia asioita on hankala ryöstellä.” Vance ei sanonut mitään. Hän näytti hieman hämmentyneeltä.
“Ei, me ratsastamme vielä hieman lännemmäs, missä junat ovat täynnä rautatieläisten palkkoja ja lännestä keskuspankkiin lähetettyjä rahoja”, Lee selitti. Hän pyöritteli silmiään. Vance nyökkäsi ymmärtäväisenä. He jatkoivat jälleen ratsastusta länteen, kunnes ihmisjoukko katosi näkyvistä. Keskipäivän aurinko porotti heidän niskaansa.

[Avaruuspiraatti]

Oi että, villi länsi! \o/ En ole päässyt vielä Rautatieprinsessan pariin sukeltamaan kuin lyhyinä vilkaisuina, mutta eikös se olekin vain sopivampaa, että lukaisen tämän esitarinan ensin Esiluinhan minä myös jonkun pidemmän pätkän X luvun alusta, mutta siitä en vielä saanut oikein tartuttua tähän mieskaksikkoon. Tässä ensimmäisessä raapaleessa tulee kuitenkin jo kivasti tämän parivaljakon eroavaisuudet esiin! Lee on selvästi kaksikon Aivot ja Vance on... No, Vance on Vance Hänestä minun on vielä vaikea sanoa, mikä hänen roolinsa tässä rosvoparissa on! Ehkä hän on sitten heistä voimakkaampi/taitavampi taistelija tmv. Jotain erityistä hänessä pitää olla, jos Lee on kerran hänet suostunut kumppanikseen ottamaan

“Sen täytyy olla Lee ja Vance. Niin se vain on yksinkertaisesti parempi.”

♥ ♥ oi että, Lee on paras.
En oikein tiedä vielä, miksi, mutta saan erityisesti Leestä sellaiset herrasmiesrosvo-vibat! Siinä on jotain kauhean kivaa, kun hahmo on kieroliero rosmo, muttei kuitenkaan mikään raakalainen

Pidän preeriasta ja villistä lännestä noin ylipäänsä tapahtumamiljöönä. Maalaamasi mielenmaisemat näyttävät oikein kivoilta! Tykkään erityisesti toisen raapaleen tyhjyydestä.

“Olemmeko jo tulleet maailman laidalle?”

Tämä kohta kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi, minusta todella kivasti, millainen miesten edessä aukeava maailma on. Varmasti samanlaisesta avaruudesta tulisi minullekin mieleeni, että voiko sen takana vielä olla mitään elämää.

Oikein kivoja raapaleita! Nämä henkilökohtaisesti sopivat kauhean mainiosti minulle tähän maailmaan tutustumiseen. Kun energiaa ei aivan löydy pidempien lukujen lukemiseen, niin tällaiset makupalat maistuvat oikein hyvin! Kiitoksia.

[Lyra]

AAWW<3 ihana Pirre <3 Kommenttisi on aivan ihana. Kiitoksia siitä kovasti. En osaa näin aamutuimaan oikein tarttua mihinkään siinä, mutta ihanaa että tykkäsit!

KOLME
Heijastus

Ilta-auringon säteet heijastuivat ohi ajavan junan ikkunoista. Junan kolina rikkoi hetkellisesti preerian rauhallisuutta. Lee ja Vance istuivat hevosiensa selässä ja yrittivät päättää mihin suuntaan jatkaa yöksi. Matka oli ollut pitkä, eikä kumpaakaan houkutellut enää uudet tunnit hevosen selässä. Toisaalta myös keskelle preeriaa majoittumisessa oli omat ongelmansa.

“Jos me ratsastamme vielä tunnin tuonne päin ja katsotaan sitten miltä näyttää?” Vance ehdotti. Hänen vatsansa kurni jo. He olivat viimeksi syöneet eväitään lounaan aikaan.
“Kohta tulee pimeä ja sitten emme näe yhtään mitään”, Lee huomautti. “Nuotio pitää saada sytytettyä, jos mielimme olla elossa aamulla.”
“Niin tietenkin”, Vance mutisi. Sitten hän katseli ympärilleen ja huomasi taivaanrannassa jotain.
“Edes tuolle kukkulalle asti?” hän kysyi osoittaen pientä kumpua edessäpäin. Lee näytti mietteliäältä.
“Se voi olla ihan hyvä idea. Eihän tässäkään parempi paikka ole yötä viettää.”

He jättivät raiteet, joita olivat hetken seuranneet ja lähtivät ratsastamaan kohti kukkulaa. Aurinko painui koko ajan alemmas ja pimeä nousi uhkaavana. Kuun valossa näki vielä ratsastaa, mutta yhtään pidemmälle he eivät ehtisi. Kukkula osoittautui kallioksi. Syvä railo halkoi sitä kahtia ja kalliot jatkuivat vielä pitkälle sen taakse.
“Minä kuulen veden virtaavan”, Vance iloitsi ja hyppäsi alas hevosensa selästä. Mies rynnisti kohti halkeamaa ja katosi kohta sen pimeyteen.

“Ei sitten selvästi tullut mieleen, että se voisi olla maanalainen joki, johon hän vahingossa putoaa noin ryntäillen”, Lee mutisi itsekseen, mutta kiipesi hänkin hevosen selästä alas. Hevoset jäivät rauhallisen oloisena käyskentelemään halkeaman lähelle, eikä näyttänyt siltä, että ne häipyisivät heti kun Lee kääntäisi selkänsä. Lee vilkaisi vielä pimeää preeria ja marssi sitten sisälle halkeamaan.

[Avaruuspiraatti]

Hahaa! Tunnistanhan minä tämän kallion Ehkä muuten en olisi ajatellutkaan tästä raapaleesta muuta kuin että Lee ja Vance ovat löytäneet jännän piilopaikan. Vaikka ajatus Vancesta tipahtamassa maanalaiseen jokeen on varsin hauska, esilukemisieni perusteella arvelen, että Vance säästyy kuivin jaloin. Jaloa Leeltä huolehtia kaverinsa perään!

Tämä ei nyt varsinaisesti liity tähän raapalesarjaan muuten kuin että ratsastamisesta tuli mieleeni, että oon aina ihmetellyt kaikenlaisia kirjoja lukiessani ja elokuvia katsellessani, miten ihmeessä hevoset jaksavat juosta tuntikausia joku ihmisenköriläs selässään - ja vielä ilman taukoja, jos kyseessä on kovin itsepäinen hahmo, joka haluaa pysähtymättä päästä paikasta A paikkaan B Hevosparat.

[Lyra]

Kiitos kommentista Piraatti! Niin no hevosparat. Suurien ja tärkeiden ihmisten kun täytyy päästä paikasta toiseen, niin pienet hevoset joutuu tekemään kun käsketään! Tässä on vielä vähän lisää

NELJÄ
Haikea

Lee katseli hitaasti rakentuvaa mökkiä. Sen seinät ja lattia olivat jo kasassa. Aurinko porotti taivaalta kuumana ja he pitivät Vancen kanssa lounastaukoa. Kaivon he olivat kaivaneet heti ensimmäisenä ja kylmää vettä oli mukava nauttia muutaman yksinäisen puun varjossa. He olivat asettumassa pysyvämmin aloilleen. Viimeiset vuodet he olivat aina olleet jatkuvasti liikkeellä. He jatkaisivat silti lainsuojattomien elämää, mutta tällä kertaa vakituisesta asuinpaikasta.

Ehkä se helpottaisi elämää, ehkä ei. Silti Leen olo oli haikea, kun hän ajatteli niitä kaikkia tunteja, jotka oli saanut viettää hevosensa selässä ratsastaen läpi aution preerian.
“Jatketaanko me jo kohta hommia?” Vance kysyi suu edelleen täynnä leipää.
“Kohta kohta”, Lee mutisi. “Sinun pitää kyllä ratsastaa vielä tänään käymään kaupalla.”
“Mitä meiltä tällä kertaa puuttuu?” Vance kysyi. “Sänkypeitteet ja ruuvit on ostettu jo.”
“Pitää tilata liesi ja ostaa lisää ruokaa”, Lee selitti.

“No jos me rakennetaan katto kasaan, ettei sade yllätä ja minä lähden sitten kaupunkiin?” Vance kysyi ja nousi ylös maasta. Hän pudisteli likaa vaatteistaan ja lähti sitten astelemaan kohti mökin alkua. Lee hörppäsi kuppinsa tyhjäksi ja lähti kumppaninsa perään.
“Kehikko varmaan riittää”, Lee totesi. “Vielä ei pitäisi sataa.” Vance nyökkäsi. Lee katseli mökkiä, uutta kotiaan. Se tuntui sekä mukavalta ja surulliselta.

  Kai sitä välillä sai tunteelliseksi ruveta?

[Auri]

Ensinnä keskityn alkuteksteihin ja nimeen, kuten yleensä kommenteissani olen tainnut tehdä :----D Olen tosiaan vähän ruosteessa, mutta ehkä tämä tästä! Tosiaan, tuosta nimestä tuli ihana fiilis ♥ Varsinkin punaisesta maasta tuli tosi konkreettiset mielikuvat. Villi länsi on jotenkin tosi ihana aihe, mutta siitä ei näy tekstejä oikein nimeksikään. Tosi kivaa, että sä kirjoitat tästä - ja hyvin kirjoitatkin! Tsekkasin tosiaan tuon Pinterest-taulun ja voi että, I absolutely love that aesthetic ♥ Kuuntelin näiden kanssa Red Dead Redemptionin tunnusbiisiä ja se sopi aivan loistavasti tähän tunnelmaan.

I - Tykkäsin tästä raapaleesta ihan todella paljon. Se aloitti tämän sarjan aivan täydellisesti ja esitteli päähenkilöt hauskalla tavalla. Lainsuojattomia, joiden on vaihdettava nimiään. Aivan loistavaa. ♥ Lee ja Vance on muuten ihanat nimet ja jotenkin tuntuvat sopivan hahmoille hyvin.

“Vance ja Lee, pelätyt lainsuojattomat.”
“Nyt sinä olet aivan väärässä”, Harry totesi. “Sen täytyy olla Lee ja Vance. Niin se vain on yksinkertaisesti parempi.”

Tämä oli tolkuttoman hyvä kohta ja lopetti raapaleen ytimekkäästi. :----D

II - Tässä raapaleessa päästään katsomaan hieman tarkemmin hahmojen persoonia ja suhdetta, ja miten hauskoja he ovatkaan! Vance vaikuttaa hieman yksinkertaiselta ja Leellä taitaa mennä vähän hermot :----D

Preeria sielläpäin oli vielä suurimmaksi osaksi asumatonta, eivätkä he kulkeneet tien tai ratakiskojen viertä tällä kertaa. Oli vain kuumana paahtava aurinko, tuuli ja he. He olivat viettäneet edellisen yön saluunan yläkerrassa. Huoneet oli maksettu korttipelissä voitetuilla rahoilla. Sänky oli tuntunut luksukselta monen preerialla nukutun yön jälkeen. Hevoset laukkasivat tasaista vauhtia eteenpäin.

Näin tän jotenkin mielessäni tosi yksityiskohtaisesti. Ihana kohta ♥

III - Pakko kyllä sanoa, että olet todella hyvin saanut näihin raapaleisiin tuotua juurikin tämän villin lännen tunnun, loputtoman preerian, kuumana paahtavan auringon... Jotenkin tämä fiilis pysyy vahvana koko ajan, ihan kuin olisi näiden hahmojen mukana.

He jättivät raiteet, joita olivat hetken seuranneet ja lähtivät ratsastamaan kohti kukkulaa. Aurinko painui koko ajan alemmas ja pimeä nousi uhkaavana. Kuun valossa näki vielä ratsastaa, mutta yhtään pidemmälle he eivät ehtisi.

Tämä kohta oli yksi lemppareistani. Tykkään kuvasta Leesta ja Vancesta ratsastamassa keskellä aavaa preeriaa auringon laskiessa. ♥ Ainiin ja toivottavasti Vance ei sitten kuitenkaan pudonnut mihinkään. :-----D

IV - Tästä tuli vähän irtonainen kokemus, mutta tykkäsin kyllä siitä silti. Olisin halunnut tietää, että mitä kolmannen raapaleen lopun jälkeen tapahtuu, mutta tässä olikin ilmeisesti monenkin vuoden aikahyppy - ja olen varmaan juuri sulle joskus avautunut kuinka vihaan aikahyppyjä! (Ei nyt liity sun tekstiin vaan aikahyppyihin, mutta katsoin tuossa yksi päivä Pacific Rimin ja siinä kun on viiden vuoden aikahyppy niin oli pakko laittaa elokuva tauolle ja hetki vaan valittaa kuinka paljon vihaan aikahyppyjä enkä osaa elää niiden kanssa :-------D) Mutta tykkäsin kuitenkin tästä raapaleesta tosi paljon! Mietin, että ovatko Lee ja Vance platonisia elämänkumppaneita - helvetin valid - vai onko heidän välillään jonkin toisen tasoista rakkautta? Kuitenkin on ihanaa, että he asettuvat aloilleen ja rakentavat itselleen oman kodin ♥

Tähän on tulossa vielä siis kolme osaa, hauska nähdä miten tarina tästä jatkuu! Olisi kiva kyllä vielä kuulla, mitä kallionkolosta oikein löytyikään - ja tietenkin miten Lee ja Vance jatkavat rikollisia touhujaan nyt, kun heillä on pysyvä asumus. Rautatieprinsessaa en tosiaan ole vielä edes avannut, mutta ehkä tämän innoittamana päädyn senkin lukemaan :> Kiitos näistä osista, jään seuraamaan! ♥

[Avaruuspiraatti]

Onhan siinä varmasti oma haikeutensa jäädä enemmän tai vähemmän aloilleen, kun on ison osan elämästään ollut tien päällä (tai tämä nyt vain on ihan olettamus näistä hahmoista). Uskon, että vapainkin sielu kaipaa jotain yhtä tiettyä paikkaa, jonne palata pitkän matkan jälkeen. Lee ja Vance on sellaisia hahmoja, joiden en näe asettuvan aloilleen ihan hetikohta, mutta siinä on varmasti jotain mukavaa, että on paikka, joka on ja pysyy ja jonne voi palata silloin, kun siltä tuntuu. Ehkä se tuo myös turvallisuuden tunnetta, kun tietää, että aina on koti, joka odottaa.

Tietenkin tuollaisessa veikeässä halkeamapiilossa on myös se hyvä puoli, ettei virkavalta löydä sinne ihan heti

[Neiti Syksy]

Oi kuinka minä tykästyin! Olen lukenut jo Rautatieprinsessaa, mutta en ikinä päässyt kommentointiin asti (ja se on projektina kyllä), mutta olen heti alusta asti ollut kyllä ehkä hieman ihastunut Leehen. Vance on myös vain pakollinen komiikkaveikko! Olisi kyllä jännä lukea Vancen taustasta; kuinka hän joutui rikolliselle polulle ja kuinka kohtasi Leen. Uskon hyvin vahvasti, että Leen ollessa tuollainen herrasmiesrosvo, että on säälinyt kaveria ja ottanut sitten mukaansa. Oi voi.

Ensimmäinen aloitus, että nimet on vaihdettu - kuinka ihanaa! Lainsuojattomien elämä on varmasti ollut rankkaa. Kenneth ja Harry nimineen sopivat myös todentotta yhteen, ja jotenkin jo ensimmäisessä raapaleessa hahmot tuntuivat nimen omaa Kennethiltä ja Harrylta, kunnes istuivat uuteen identiteettiinsä (jos ymmärrät, mitä yritän tällä epätoivoisesti hakea takaa). Matkakertomus, maisemien kuvailu - ai että. <3 Kun uppoaa tähän preeriamaisuuteen ja aavikkoon, kuumuuteen sekä siihen avaruuteen ympärillä. Minäkin olen tässä lueskellessa aina välillä uppoutunut ajatukseen, että a) kuinka hevoset jaksavat ja b) minkä välisin välimatkoin on kaupunkeja/asumiskeskittymiä, mistä saada ruokaa ja juotavaa. Ja mistä ne ruoat tulevat? Kuka ne kuljettaa sinne? Ehkä pitäisi ottaa historiankirja käteen seuraavaksi.

Mutta kiitos näistä ja näitähän on tiedossa vielä muutama lisää, ihanaa!

- Syksy

[Lyra]

Kiitos kovasti kommenteista kaikille <3 Ne ovat kovasti lämmittäneet mieltä, ja antaneen inspiraatiota näiden jatkamiseen. Kirjoitin nämä valmiiksi viikonloppuna kyllä, mutta meni julkaisu nyt maanantain puolelle. Ootte ihania <3

VIISI
Yö

Oli yö, kun Lee palasi takaisin mökille. Hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinää, ennen kuin asteli sisään. Ovi oli edelleen rikki. Se pitäisi korjata seuraavan ryöstöretken jälkeen. Hellassa paloi iloinen tuli, mutta Vancen makuusopen suunnalta kuului kuorsausta. Siitä oli pitkä aika, kun he olivat viimeksi suorittaneet vanhan kunnon junaryöstön. Ruokakaapit alkoivat tyhjentyä ja se huusi uutta ryöstöä.

Hellalla oli puolillaan oleva kahvipannu ja Lee täytti puukupin. Kahvi oli tujua. Juuri sellaista Lee rakasti ja juuri sellaista Vance teki jokainen kerta. Hän istui alas pöydän ääreen ja katsoi ulos pihamaalle. Kahden vuoden aikana he olivat raivanneet pihaa ja nyt mökin vierellä oli jopa pieni kasvimaa, jota Vance jaksoi hoivata ja kastella. Oli se välillä ihan hyvä, että Leellä oli joku sellainen kuin Vance häntä kaitsimassa - varsinkin kun vaimoa ei tainnut olla tiedossa.

He voisivat ottaa kohteeksi rahaa täynnä olevan junan. Tuntuisi hyvältä palata kerrankin kotiin taskut täynnä kolikoita ja viettää vähän aikaa huoletonta elämää. Talvi preerialla oli kova, ja siihen täytyi valmistautua. Kesä oli jo painunut taakse ja Lee tahtoi, että heillä olisi kaikki tarvittava, kun myrskyt alkaisivat. Keväällä heidän pitäisi varmaan ostaa uudet hevoset. Vanhat olivat jo nähneet vaikka kuinka paljon, eivätkä enää olleet niin vetreitä. Niistä saattaisi silti saada muutaman lantin.

Lee istuskeli yksin pöydän ääressä ja joi kahviaan. Yö huokui sisään ikkunoista ja Vancen kuorsaus täytti mökin. Lee jätti puolillaan olevan rahapussin ja kahvipavut pöydälle. Vance löytäisi ne siitä kyllä aamulla. Pöydällä oleva sanomalehti oli auki. Lee luki etusivun ja pudisteli sitten päätään.

Serafina Radamore kihloissa


KUUSI
Ihmetellä

Ovi oli korjattu. Pieni mökki oli siivottu perin pohjin. Kahden hevosen selkään oli pakattu isot ratsastuslaukut ja syötävää ainakin kolmen päivän tarpeisiin.
“Miksi me olemme lähdössä?” Vance kysyi. Hän seisoi hevosensa vierellä valmiina kiipeämään sen selkään ja vaikutti hämmästyneeltä.
“Me emme voi pysyä näin pitkään yhdessä paikassa”, Lee sanoi. Hän taputti hevosta ja se hirnahti. He olivat hankkineet uudet hevoset kevään myötä. Näitä kahta ei oltu vielä nimetty, mutta kyllä he ehtisivät.

“Mutta ei kukaan ole löytänyt meitä”, Vance mutisi.
“Vielä”, Lee toisti. “Olemme viipyneet tarpeeksi kauan yhdessä paikassa.”
“Kolme vuotta”, Vance tokaisi. “Onko kolme vuotta tarpeeksi pitkä aika?” Lee ei vastannut. Kiipesi vain hevosensa selkään ja lähti hitaasti ratsastamaan kohti halkeamaa. Vance huokaisi ja vilkaisi pientä mökkiä vielä viimeisen kerran. Se näytti surulliselta sillä tavalla yksinään.

“Tule nyt, Vance”, Lee kutsui ja Vance huokaisi syvään, ennen kuin kiipesi hevosensa selkään. Hän kannusti hevosensa liikkeelle. Pieni mökki jäi heidän taakseen.


SEITSEMÄN
Ranta

Ranta aukeni heidän edessään aavana ja tyhjänä.
“Minä en pidä tästä paikasta”, Vance totesi heti. He olivat kulkeneet viikkoja paikasta toiseen, löytämättä oikeastaan sellaista paikkaa johon olisi ollut mukava pysähtyä päiväksi tai pariksi. Ryöstely ei ollut oikein huvittanut, joten he olivat istuneet iltoja korttipeleissä saadakseen rahaa ruokaan.

“Se on niin kylmä”, mies lisäsi. Aallot löivät rantaan harmaina. Se oli järvi, vastarannan saattoi nähdä. Lee hyppäsi hevosensa selässä ja käveli vähän matkaa rantaa edemmäs.
“Tästä on pitkä matka rautatiellekin”, Vance jatkoi valittamista. “Miten me sitten oikein elämme?” Lee huokaisi syvään ja katsoi harmaata hiekkaa. Se oli aivan väärän väristä. Ei sellaista punertavaa kuten preerian maa.
“Lee”, Vance kutsui. “Onko meidän pakko jäädä tänne?” Lee käveli takaisin hevosensa luokse ja otti hörpyn leilistään.

Tuuli puhalsi koleana ja edessäpäin kohosivat korkeat vuoret. Maa ei ollut sellaista, johon Lee oli vuosien aika tottunut. Se ei tuntunut yhtä tutulta ja turvalliselta kuin preerian punainen hiekka ja syvät kanjonit. Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, eikä maa ollut yhtä kuivaa. Heinää ei kasvanut kuin siellä täällä. Eikä rautatietä ollut missään lähettyvillä. Ei myöskään ollut suojaisia paikkoja, johon rakentaa mökkiä, tai jossa rauhassa oleskella vailla huolta lainvalvojista. Lee ei halunnut asua sen järven rannalla.

“Mennään kotiin”, hän sanoi.

[Pura]

Kommenttikampanjasta huomenta! Olen pahoillani että kommentoinnissa kesti.

Tää on hieno teksti! Pidän etenkin tunnelmasta ja miljööstä. Villi länsi on aina ollut miulle vähän sellainen heikkous, jonka pariin on aina välillä pakko palata, ja oot kyllä näissä raapaleissa tavoittanut ihan täydellisesti juuri sen tietyn tunneman. Pitkiä junaratoja läpi autiomaan, hevosia, rosvoja ja lainsuojattomia, punaista maata. Ihan täydellistä <3

Kuvaat maisemaa hurjan kauniisti:

Ilta-auringon säteet heijastuivat ohi ajavan junan ikkunoista. Junan kolina rikkoi hetkellisesti preerian rauhallisuutta.

Preeria sielläpäin oli vielä suurimmaksi osaksi asumatonta, eivätkä he kulkeneet tien tai ratakiskojen viertä tällä kertaa. Oli vain kuumana paahtava aurinko, tuuli ja he.

Nää on aivan täydellisiä. <3 Tuntuu kuin itse seisoisi siinä punaisessa hiekassa tuulen tuiverrettavana.

Autiomaa tuntuu kuvauksessasi vahvasti kodilta. Se korostaa entisestään myöhemmän järvenrannan vierautta, joka sekin oli hienosti kuvattu!

Tuuli puhalsi koleana ja edessäpäin kohosivat korkeat vuoret. Maa ei ollut sellaista, johon Lee oli vuosien aika tottunut. Se ei tuntunut yhtä tutulta ja turvalliselta kuin preerian punainen hiekka ja syvät kanjonit. Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, eikä maa ollut yhtä kuivaa. Heinää ei kasvanut kuin siellä täällä. Eikä rautatietä ollut missään lähettyvillä. Ei myöskään ollut suojaisia paikkoja, johon rakentaa mökkiä, tai jossa rauhassa oleskella vailla huolta lainvalvojista.

On hienoa, miten rakennat tätä tunnelmaa siitä, miten tuossa paikassa joku on pielessä, vaikka et varsinaisesti edes näytä siitä mitään rumaa tai tavallisesta poikkeavaa. Se ei vain sovi näille miehille ollenkaan.

Hahmoista saatiin tietää vähemmän, mutta muutamien ihan pienten kohtien kautta tuli kuitenkin tunne, että tietää heistä vähän enemmän kuin tekstissä suoraan sanotaan. Etenkin tykkäsin tästä:

Kahvi oli tujua. Juuri sellaista Lee rakasti ja juuri sellaista Vance teki jokainen kerta.

Hahmot tuntevat toisensa läpikotaisin ja välittävät toisistaan paljon. Olisin toivonut, että heidän taustoistaan ja suhteestaan toisiinsa olisi saanut tietää vähän enemmän. Mikä saa nämä kaksi hyvin erilaista ihmistä pysymään yhdessä vuodesta toiseen? Läheisiä he ovat, vaikkakaan eivät aina ihan sopusoinnussa ja yhteisymmärryksessä. Onko heidän välillään jotakin romanttista? Voi olla, että luen vaaleanpunaiset lasit päässä, mutta olin näkeväni vähän jotakin sen suuntaista. Lukisin mielelläni lisääkin näiden kahden suhteesta ja nimenomaan siitä, mitä he oikein tuntevat toisiaan kohtaan.

Tuo on jännä asetelma, että Lee johtaa ja Vance seuraa mukana tekemättä juuri päätöksiä. Heidän luonteensa sopivat hyvin sellaiseen, mutta olisi kiinnostavaa tietää tästäkin lisää! Tässä on oikeastaan tavallaan jonkinlaista veljesmäistä tuntua, niin että vanhempi on johtaja ja nuorempi se sidekick.

Serafina Radamore kihloissa

Tää jäi vähän irralliseksi, varmaankin selviäisi enemmän jos lukisi tämän sarjan seuraavan osan?
Muuten tämä maailma tuntui hyvin valmiilta ja syvältä, vaikka siitä nähtiinkin vain se, mitä Lee ja Vance näkevät.

“Mennään kotiin”, hän sanoi.

Ihana lopetus! Tykkään tuosta, että lopulta preeria on koti, jonne miehet palaavat. On jotenkin myös tosi hellyyttävää, että he ovat niin erottamattomat ja tietnkin he palaavat yhdessä kotiin.

Tykkäsin tästä kovasti, nää oli ihania tunnelmointiraapaleita. Kiitos! <3

[Auri]

Voi tässä jatkuu edelleen ihana tunnelma ♥ Tämä on hyvin yhteneväinen ja johdonmukaisella tavalla laadukas koko sarjan ajan. Välillä on vähän sellaisia kohtia, joita en oikein ymmärrä mutta olen aivan varma siitä, että nekin selkiäisivät jos vain jaksaisin keskittyä lukemaan sen Rautatieprinsessan. Olen vaan vähän sellainen, että pitempiä tekstejä on vaikea keskittyä lukemaan ja siksi tämä raapalemitta on minulle ehkä se paras. :----D

Oli se välillä ihan hyvä, että Leellä oli joku sellainen kuin Vance häntä kaitsimassa - varsinkin kun vaimoa ei tainnut olla tiedossa.

Nyyyhhh ei vaimoa mutta ehkä mies? ;;; Pura sanoo että heissä on kovin veljesmäistä tuntua, mutta anteeksi nyt vain - edelleenkin shippaan heitä! Ihanaa, että he ovat asettuneet aloilleen ja ovat edelleen niin läheisiä ja rakkaita toisilleen (vaikka tuosta ne toki lähtevätkin, niin palaavat takaisin kuitenkin ♥)

Vance huokaisi ja vilkaisi pientä mökkiä vielä viimeisen kerran. Se näytti surulliselta sillä tavalla yksinään.

Tämä on tosi nätti kohta ;; ♥ Heidän pieni piilopaikkansa kaukana kaikesta. Tuntuu varmaan tosi pahalta lähteä.

En oikein osaa nyt sanoa mitään tähdellistä, mutta nämä on vain ihania ja tämä sarja loppuu tosi hienosti. Kuvailet tosi kauniisti tuota, miten mikään paikka ei tunnu omalta ja kaikki on vierasta, ja sitten he palaavat kotiin ♥ Kiitos tästä lukukokemuksesta! Pitää ottaa asiakseni paneutua Rautatieprinsessaan, tämä maailma kun on aivan ihana ja kirjoitat siitä niin hyvin. Toivottavasti alat pian julkaista myös sitä toista raapalesarjaa! ♥

[Avaruuspiraatti]

Nämäkin olin missannut! x_x Niin se vain on, että koti vetää aina takaisin. Vance on omalla tavallaan hellyttävä: kitisee, minkä kerkiää, mutta antaa kuitenkin Leen viedä. Kiitos näistä ♥

[Waulish]

Vaihdokkaista heipä hei! Sain tämän tarinan ylimääräiseksi kommentoitavaksi, kun tämä oli jäänyt kommentoimatta jollakin edellisellä kierroksella. Tämäpä osoittautuikin mukavaksi yllätykseksi!

Villi länsi rautateineen ja preerioineen on kiehtova ympäristö, ja sen paahteinen, pölyinen ja ajoittain rajukin tunnelma välittyy tekstistä hienosti. Villin lännen fiilis on käsinkosketeltava: on polttavan aurinkoisia päiviä ja pimeitä öitä, hevosilla vaeltamista, lainsuojatonta elämää, pieni mökki kaukana kaikesta... Oi että. En yhtään ihmettele, etteivät miehet tunne oloaan lainkaan kotoisaksi harmaan ja viileän järven rannalla. Vaikka preeria on karu ja vaativa elinympäristö, se on samalla koti, ja siellä on jaettu lukemattomia kotoisia hetkiä. Siksi lopun päätös palata kotiin saa minut hyvälle, levolliselle mielelle. ♥

Hahmoista ja heidän taustoistaan olisi ollut mielenkiintoista saada tietää enemmänkin. Kiinnostuin esimerkiksi siitä, miksi miehet oikein ovat etsintäkuulutettuja. Johtuuko etsintäkuulutus monien rötösten yhteisvaikutuksesta, vai ovatko he tehneet jonkin tosi ison ja pahan rikoksen? Hahmoista saa joka tapauksessa hyvän otteen jo näinkin, ja heidän rikollinen elämäntapansa herättää tavallaan sympatiaakin, sillä siitä tulee sellainen fiilis, etteivät he rötöstele silkkaa pahuuttaan vaan siksi, että ovat siihen syystä tai toisesta ajautuneet, joko olosuhteiden pakosta tai taustojensa johdattamana. Hahmojen erilaiset luonteet välittyvät hyvin ja täydentävät toisiaan. Vance on hassu höppänä inhimillisessä yksinkertaisuudessaan, ja Lee taas on järjen ääni, jonka voi luottaa pitävän kaksikon turvassa. Toisaalta Vance taas tuntuu tuovan Leehenkin pientä rentoutta ja kykyä olla ottamatta asioita haudanvakavasti. Suloiset hahmot, ja mielelläni kuvittelisin heidät loppuelämäkseen rauhalliseen yhteiseloon keskellä karua mutta kodikasta preeriaa.

Kiitoksia tästä tarinasta, joka sopi itse asiassa oivasti Vaihdokkaiden tämänkertaisen kierroksen hyvänmielentekstiteemaan, vaikka tämä itsessään onkin osallistunut jollekin toiselle kierrokselle. -Walle

[LillaMyy]

Terkkuja jostain kaukaisuuden Vaihdokkaista! Olin silloin huono ja yritän nyt hoitaa näitä rästejäni pois alta. :'D

Tämäpäs oli mielenkiintoinen! En ole ihan varma, olenko ikinä lukenut villistä lännestä, joten sinälleen taitaa olla uusi aluevaltauskin tässä. Tämä ensimmäinen osa oli kivan kutkuttava, kun siinä vaan ohimennen mainitaan, että kaksikko on etsintäkuulutettuja, mutta varsinaisesta syystä ei puhutakaan mitään. Sen vaan "tiputetaan" lukijan nenän eteen ja viedään pois heti, kun kiinnostus nousee. Kamalaa kiusaamista tällainen! Ihan hauskaa banteria myös näiden välissä, kun he pohtivat uusia nimiään.

Kakkosessa näille alkaa muodostua jo omanlaisensa roolit. Vance on se rakastettava hölmö, joka puhuu hassuja ja Lee on sitten ne porukan aivot. Itselleni tuli tietyllä tapaa heistä mieleen Pippin ja Merri (ehkä myös, koska lueskelen koko ajan ko. kirjaa ruotsiksi), juuri niin, että Vance on Pippin ja Lee Merri. Tykkään! Kolmas osa vain korostaa tätä samankaltaisuutta!

Kuulostaa mielenkiintoiselta, että etsintäkuulutetut junanryöstäjät asettuvat aloilleen preerialla. Toki, miksikäs ei, mutta se ei kyllä ole yleensä se ensimmäinen ajatus, mikä näistä tulisi mieleen. Että hienosti kyllä käänsit odotukset päälleen tässä! Sarjan loput kolme raapaletta ovat kivan eheä kokonaisuus, jotka sointuvat yhteen olematta kuitenkaan aivan täysin suoria jatkoja toisilleen, jos tästä nyt ymmärtää yhtään mitään. Viimeinen myös loppuu oikein kivasti ja antaa lukijalle tyydyttävän lopetuksen tälle tarinalle.

Tykkäsin tästä kyllä ihan oikeasti, ja olisin voinut lukea lisääkin! Eli, kiitoksia tästä lukukokemuksesta! (:

[Sokerisiipi]

Ihastuin tämän tunnelmaan ja miljööhön. Kuvailit luontoa ja ympäristöä aisteja hivelevästi. Ihanaa, kutkuttavaa länkkärifiilistä! Pidin myös valitsemastasi ajankohdasta eli ajasta rötöksien välissä. Muiden tavoin ajattelin Leen ja Vancen pariskuntana, mutta toisaalta kiva, että se pidettiin tulkinnanvaraisena. Ihana dynamiikka heillä joka tapauksessa. Rakastava naljailu on parasta <3

Tykkäsin, kiitos!