Title: Silmät kuin sotilaalla (Сарбаздың көздері)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Otabek Altin & Yuri Plisetsky
Genre: drama
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia hahmoihin, ne kuuluvat Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle sekä muulle YOI-staffille. En myöskään ole saanut korvausta tämän kirjoittamisesta, vain itselleni viihdykettä.
Summary: Yakovin kesäleirillä oli joku, jota Otabek ei voisi koskaan unohtaa.
A/N: Osallistuu
Aina eka kerta IV -haasteeseen, aiheena
”ensikohtaaminen”.
Tästä vielä tällanen fici kaiken kansan silmille Yurin syntymäpäivän kunniaksi
Flow iski ja kirjoitin koko ficin yhdeltä istumalta (ideaa tosin oon haudutellut mielessäni jo jonkin aikaa)! Halusin kirjoittaa ficin siitä ihan aidosta canonin ensikohtaamisesta, vaikka Yuri ei sitä itse muistakaan
Musta se vain on niin söpöä, miten Otabek muisti heidän kohtaamisensa vielä monen vuoden jälkeenkin (ja miten Yurista tuli hänelle inspiraation ja motivaation lähde ♥♥). Lisäksi mun herkkää mieltä raastaa aina ne flashbackit/viittaukset Otabekin junioriaikoihin…
Сарбаздың көздері (Sarbazdıñ közderi) on kazakkia ja tarkoittaa (ainakin suunnilleen
) sotilaan silmiä. Halusin nimetä tämän ficin sekä kazakiksi että suomeksi, vaikka periaatteessahan ne ovat vain toistensa vapaamuotoisia käännöksiä (ja lol mun kazakintaidot on ihan surkeat). Mutta halusin käyttää molempia joka tapauksessa.
Kuuntelin tätä kirjoittaessa oikeastaan koko ajan Eminemin
Like Toy Soldiersia sekä Rachel Plattenin
Fight Songia, et niitä kuuntelemalla voi ehkä virittäytyä siihen tunnelmaan, joka pyöri mun päässä tätä kirjoittaessa
Silmät kuin sotilaalla (Сарбаздың көздері)Otabek oli alusta alkaen tiennyt, että hänen haaveensa ja unelmansa taitoluistelun suhteen olivat saavutettavissa vain kovalla työllä, tuskalla ja lukuisilla uhrauksilla. Hänelle ei ollut suotu luontaista lahjakkuutta luisteluun tai edes mitään siinä edesauttavia kykyjä. Kompakivikseen hän kyllä oli saanut jäykät raajat ja vaikeuden muistaa koreografioita ilman pitkää ja huolellista kertausta. Häntä veivät eteenpäin vain rintaa alati polttava halu luistella ja takaraivossa takovat unelmat menestyksestä, jotka eivät koskaan jättäneet häntä rauhaan.
Onneksi Otabekin koko perhe tuki hänen ehkä omituisiakin unelmiaan. Haasteista huolimatta he uskoivat, luottivat ja uskalsivat panostaa hänen unelmaansa, mikä oli hänen pelastuksensa, sillä Kazakstan ei koskaan tukisi häntä saavuttamaan menestystä jäällä, se oli sanomattakin selvää. Palo Otabekin rinnassa ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että Kazakstanissa hänen haaveensa eivät saisi edes mahdollisuutta toteutua, joten murrosiän kynnyksellä hän pakkasi matkalaukkunsa ja suuntasi yksin kohti Pietaria.
Vasta Venäjällä Otabek ymmärsi, miten paljon työtä, tuskaa ja uhrauksia hänen haaveensa
oikeasti vaativat. Vaikka hän oli harjoitellut paljon, niin paljon kuin se ikinä Almatyssa olikaan ollut mahdollista, hänen panoksensa ja taitonsa eivät riittäneet sille tasolle, jota 13–vuotiailta edellytettiin Venäjällä.
Häntä hävetti, ettei ollut tarpeeksi hyvä harjoittelemaan ikäistensä kanssa. Välillä hänestä tuntui, etteivät hänen taitonsa riittäneet pitämään häntä mukana edes kymmenvuotiaiden kanssa. Nämä nuoret venäläiset luistelijanalut tuntuivat olevan ihan eri tasolla kuin hän. Heillä kaikilla oli myös jotain, mitä Otabek ei ollut saanut eikä saisi, ei vaikka olisi sitä polvillaan jumalalta anellut: luontaista lahjakkuutta.
Otabek oli aina ollut ujonpuoleinen ja helposti sivuun vetäytyvä, ja Pietarissa nämä piirteet vain vahvistuivat. Otabek häpesi liikaa taitojensa riittämättömyyttä, ja totesi, että henkisesti helpointa oli olla ottamatta kontaktia kehenkään, yrittää vain pysyä vahvana ja keskittyä oppimaan, tulemaan paremmaksi. Lisäksi yksi lapsista oli kesäleirin ensimmäisenä päivänä todennut hänelle, että hän puhui venäjää oudosti, ei niin kuin pietarilainen, ja sen jälkeen Otabek kehtasi avata suunsa vain kun sitä häneltä oikeasti vaadittiin.
Vaikka Otabek lähestulkoon välttelikin kontaktia muihin lapsiin Yakovin kesäleirillä, hän seurasi hyvin tarkkaan sitä kaikkea, mitä näki ympärillään. Vaikka häneltä puuttuikin venäläislasten luontainen lahjakkuus ja kyvyt, hän aina katsoi vierestä, miten nämä suoriutuivat harjoituksistaan, ja yritti ottaa oppia. Hän ei voinut sen enempää. Hänellä ei ollut muutakaan kuin sinnikkyytensä ja sisällään kytevät haaveet ja unelmat, jotka halusi epätoivoisesti saavuttaa, mutta niidenkin antama voima oli paikoitellen hukassa. Otabek pelkäsi, ettei hänen motivaationsa riittäisi menestykseen.
Yksi leiriläisistä kiinnitti erityisen vahvasti Otabekin huomion. Yuri Plisetsky oli kymmenvuotias, vaalea, pieni ja siro, kuin satukirjasta ulos lentänyt keijukainen. Vaikka moni muu leirillä olikin samanikäinen hänen kanssaan, oli selvää, että Yuri Plisetsky oli taitavampi ja lahjakkaampi kuin kukaan muu niistä lukuisista taitavista ja lahjakkaista luistelijanaluista. Yuri niitti paljon ylistystä Yakovilta ja muilta aikuisilta, ja se jos mikä näytti kismittävän toisia lapsia. Yuri itse ei tuntunut välittävän lainkaan keräämästään huomiosta ja reaktioista, eikä Otabek voinut olla miettimättä, miten tämä pystyi siihen. Kuin tämä ei edes olisi kuullut niitä lainkaan.
Muut leirin lapset kuiskivat Yurista keskenään tämän selän takana. Koska Otabek havainnoi ympäristöään tarkkaan, hän kuuli useaan otteeseen, miten Yuri Plisetsky oli muiden puheissa ylimielinen ja omahyväinen ja vain leveili taidoillaan. ”
Kuka se oikein luulee olevansa?” moni kysyi toisiltaan.
Otabek ei nähnyt sitä, mitä muut näkivät. Vaikka Yuri pysyttelikin omissa oloissaan eikä juuri puhunut muille, Otabek ei huomannut hänen käytöksessään mitään omahyväistä. Kunnianhimoista kylläkin. Siinä missä muut juoruilivat keskenään ja kehuskelivat vanhempiensa rahoilla hankituilla varusteilla, Yuri keskittyi harjoituksiin sataprosenttisesti herpaantumatta hetkeksikään. Hän ei näyttänyt ymmärtävän edes taukojen päälle. Otabekista se kaikki oli pikemminkin nöyryyttä omien taitojensa suhteen eikä ylimielisyyttä. Yuri ei luullut liikoja itsestään ja osaamisestaan vaan päinvastoin tiedosti oman potentiaalinsa ja teki kaikkensa saavuttaakseen sen. Yuri tiesi, kuka oli ja mihin pystyisi. Häneen verrattuna muiden harjoittelu tuntui suorastaan pelleilyltä.
Otabek huomasikin seuraavansa eniten Yuria ja tämän harjoittelua. Jokin siinä oli suorastaan lumoavaa. Oli Yuri sitten balettitangon vieressä tai terien päällä jäällä, hänen suorituksensa oli aina jotain uskomatonta. Ihailtavaa. Se sulavuus ja huoleton liikkuminen mykisti jokaisen sivustakatsojan, kuin Yuri olisi syntynyt luistimet jalassa. Tekninen osaaminen oli ylivertaista muihin verrattuna, ja se määrätietoisuus, sataprosenttinen keskittyminen siihen, mitä hän teki... Keskittyessään Yurin kasvoilla oli oikeastaan aina sama jäinen ilme, tai pikemminkin ilmeen puute, mutta hänen silmänsä paloivat.
Silmissä paloi sota.
Yuri Plisetskyn silmät olivat kuin sotilaalla.
Eikä Otabek saanut niitä silmiä saati niiden omistajaa mielestään. Hän oli kuitenkin yhä liian ujo ja varautunut, että olisi uskaltanut edes tervehtiä Yuria ja kohdata niiden vihreiden soturisilmien katseen. Tuo pieni, vaalea poika, sotilas Otabekin mielestä eikä mikään keiju, eksyi kuitenkin hänen ajatuksiinsa jokaisena iltana, kun Otabek yritti saada unen päästä kiinni.
Olisi voinut luulla, että Yurin ja tämän uskomattoman lahjakkuuden ja osaamisen rinnalla Otabek tuntisi itsensä vieläkin huonommaksi ja suorastaan nujerretuksi, mutta päinvastoin hän oli motivoituneempi kuin koskaan. Jos jopa Yuri Plisetsky ymmärsi, että mitkään luontaiset lahjakkuudet ja kyvyt eivät olleet tarpeeksi vaan aina oli mahdollisuus parantaa, saavuttaa enemmän, täytyisi Otabekinkin.
Hän ei ehkä koskaan olisi yhtä hyvä kuin Yuri Plisetsky, ei muutaman vuoden etumatkastaan huolimatta, mutta väliäkö sillä? Hän voisi kuitenkin saavuttaa saman motivaation, saada sen saman voiman, joka puskisi hänet äärirajoilleen ja niiden yli kerta toisensa jälkeen. Yuri oli löytänyt oman polkunsa, oman sotansa, ja niin voisi Otabek’kin. Hänen ei tarvitsisi kulkea sitä reittiä, jota muut hänelle osoittivat. Hän voisi tarpoa omansa.
Ja ehkä joskus hänen ja Yurin itse tallomat polut kohtaisivat jälleen.
