Fandom: Narnian tarinat: Prinssi Kaspian
Ikäraja: S
En omista alkuperäisiä kirjoja enkä tienaa tällä rahaa!
A/N: Tämä ei saanut alkuaan otsikon samannimisestä kappaleesta, vaan siitä kun pitkästä aikaa luin prinssi Kaspianin ja erityisesti loppukohtaus, jossa vanhemmat sisarukset vain ohimennen paljastavat että "Aslan aamulla kertoi ettei me enää palata"
Kaipasin jonkinlaista dialogia - ja sitä tämä pääasiassa onkin, mutta toivottavasti tämä täytti kirjan jättämää tyhjää aukkoa edes jotenkin uskottavasti. Tässä on paljon kristinuskon peruselementtejä, mutta halutessaan ne saa tulkita ihan miten lukijana itse parhaaksi kokee!
Lohtu”Susan.”
Haluttomasti Susan pysähtyi kuullessaan Leijonan kutsuvan häntä nimeltä. Peter oli seisahtunut hieman hänen edellään, eikä hänen siskonsa voinut olla huomaamatta, kuinka Narnian ilma oli vaikuttanut nuorukaiseen. Täällä hän todella oli Ylikuningas, joka ei antanut nähdä itsensä itkevän edes tällaisella hetkellä.
”Kävele kanssani hieman pidemmälle, lapseni”, Aslan kutsui uudestaan, tällä kertaa lujemmin.
Peter muodosti huulillaan äänettömän käskyn totella, mutta Susanin silmiä kirveli. Hän seisoi isoveljensä ja leijonan välissä kuin ansassa.
Tämä on epäreilua, Eevan tytär ajatteli katkerana ja seurasi Aslania syvemmälle linnan puutarhaan.
Mirazin linnan puutarha – tai nykyään se oli Kaspianin linna – muistutti labyrinttia suurine pensasaitoineen, mutta toisaalta sitä koristivat loisteliaat suihkulähteet ja siellä täällä tepastelevat kesyt riikinkukot, sekä kauniit kukkaistutukset kaikissa sateenkaaren väreissä. Susan ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista ihmisen rakentamana, ja silti se täytti hänet nyt murheella.
He kulkivat eteenpäin, ja vaikka olikin kaunis kesäinen aamu, Susan tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin hartioitaan. Lintujen sanaton laulu täytti hiljaisuutta heidän välillään, sillä Leijonan suuret käpälät olivat äänettömät ruohikkoa vasten. Aslan ei vieläkään sanonut mitään.
Voi, miksi Hän ei jätä minua rauhaan? Susan parkaisi mielessään. Oli väärin, että he olivat juuri ehtineet palata Narniaan – eikä se sitä paitsi edes ollut heidän Narniansa – kun Leijona jo lähettäisi heidät takaisin ankeaan Lontooseen. Ja kaikkein kauheinta oli, että hän ja Peter eivät enää koskaan saisi palata takaisin. Niin Aslan oli heille kertonut, sanonut heidän olevan liian vanhoja. Että heidän olisi aika oppia tuntemaan omaa maailmansa hiukan paremmin, jotta voisivat siten oppia tuntemaan hänet. Susan oli lohduton, ja olisi kaikkein mieluiten piiloutunut muiden katseilta, antanut kyynelten tulla ja polttaa hänen poskensa punaisiksi.
”Lapsi”, Aslan lopulta puhui ja pysähtyi juuri ennen suurta köynnösten muodostamaa porttia. ”Sydämesi on surusta raskas: kevennä sitä minulle.”
”Minä ja Peter olemme surullisia, emme haluaisi lähteä”, Susan selitti eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt käsillään.
”En kysynyt sinulta veljestäsi, Eevan tytär”, peto sanoi miltei toruvasti, ja toisti aiemman pyyntönsä; ”Kevennä sydäntäsi minulle.”
”Olen surullinen, koska en saa enää palata”, Susan puuskahti ja yritti kätkeä äänensä värinän. ”Mutta se on päätetty, joten turha sitä on enää vatvoa.”
”
Hmm.”
He kulkivat jälleen eteenpäin, kunnes saapuivat pienelle aukelle, jonka keskellä oli kaunis paviljonki, sellainen jonka pintaa ei näkynyt köynnösten alta. Suuret viinirypäletertut roikkuivat aivan käden ulottuvilla, mutta Susanin ei tehnyt mieli edes maistaa. Leijona asettui makuulle paviljongin sisälle ja viittoi valtavalla käpälällään tyttöä istumaan viereensä. Susan teki niin, koska kukaan ei tohtinut kieltäytyä Leijonan pyynnöstä. Ruoho oli vielä yön jäljiltä kosteaa ja he istuivat siinä vieretysten, eikä Susan uskaltanut nojata pehmeää turkkia vasten. Ja yhä vain Aslan pysyi vaiti. Vain toisinaan sen toinen korvista värähteli, kuin tarkkaillen jatkuvasti puutarhan ääniä.
”Voi, Aslan”, Susan lopulta vaikersi, kun Leijona alkoi muistuttaa patsasta hänen vierellään. ”Ole kiltti – älä rankaise Peteriä minun tekojeni vuoksi!”
Aslan kallisti suurta, harjan peittämää päätään ja katsahti tyttöön arvioiden. ”Mitä sellaista sinä olisit tehnyt, että minä rankaisisin teitä näin?”
Äkkiä aiempi hiljaisuus alkoi tuntua mukavammalta vaihtoehdolta kuin kultaisten silmien kiinteä tuijotus, mutta Susanin oli pakko jatkaa; ”Lucy käski meidän seurata sinua, mutta minä – minä en uskonut häntä. Minä en uskonut, että hän todella oli nähnyt sinut. Mutta se ei ollut Peterin syytä!”
”Miksi sinä päätit olla uskomatta sisartasi, Eevan tytär?”
Häpeä poltteli Susanin poskia. Kysymys ei ollut vain viaton utelu, vaan piti sisällään syytöksen. Leijona oli nähnyt suoraan hänen lävitseen.
”Minä halusin niin kovasti pois metsästä silloin, että en halunnut vaihtaa reittiä. Enkä minä – tai kukaan muukaan – ollut nähnyt sinua tuhanteen vuoteen! Minä luulin, että Lucy kuvitteli kaiken. Miksi sinä et näyttäytynyt meille kaikille? Jos olisin nähnyt sinut, olisin tietysti seurannut sinua!”
Aslan huokaisi syvään ja tuntui hetken ajan katsovan jonnekin hyvin kauas, johon Eevan tyttären silmät eivät nähneet.
”Rakas lapsi, te ette voi nähdä minua teidän maailmassanne, ette tällaisena. Jos voisit seurata minua vain silloin, kun näet minut, et seuraisi minua koskaan.”
Susan räpytteli silmiään pitääkseen kyyneleet poissa, mutta turhaan. Pian hän painoi päänsä ja nyyhkytti sydämensä pohjasta. Leijona ei sanonut ensin mitään, laski vain päänsä Eevan tyttären syliin ja antoi Susanin itkeä harjaansa vasten. Kuten sisarensa aiemmin, Susan tunsi leijonanvoiman valuvan kultaisesta harjasta itseensä. Siinä täytyi olla taikaa.
”Rakkaani”, Aslan sanoi vakavana. ”Pelko pitää sinua otteessaan. Päästä irti siitä, ja minä olen aina kanssasi.”
”Joskus – joskus minusta tuntuu, että minua revitään kahteen suuntaan. Minun pitäisi huolehtia kaikista ja olla kypsä – aikuinen. Mutta samalla minun pitäisi seurata sinua kuin lapsi, ottaa sinut vastaan vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä tai vastuullista.”
Leijona nosti päänsä ja mittaili Susania katseellaan. Mutta Eevan tytär ei enää hävennyt.
”On olemassa taika; hyvin samantapainen kuin se, jonka sinä ja sisaresi todistitte Kivipaadella. Ja siihen taikaan liittyy ennustus, jonka Merentakainen keisari minulle lausui. Minä kerron sen nyt sinulle; '
sillä totisesti minä sanon teille; yksi teistä on kavaltava minut ja siten myös Narnian'.”
Susan punnitsi hetken Aslanin sanoja. ”Tarkoitatko – Herra, en kai minä ole
se?”
Leijona ravisti harjaansa ja puhalsi pitkän henkäyksen ilmaan. ”Mikä saa sinut uskomaan niin, pienokainen?”
Eevan tytär luuli hänen pilailevan kustannuksellaan. ”Miksi te muuten kertoisitte minulle tämän?”
Aslan päästi äännähdyksen, jonka olisi voinut tulkita naurahdukseksi. Sen silmät tuikkivat tähtien lailla sen puhuessa; ”Olen varma, että nuorempi veljesi vastaisi aivan samalla lailla. Mutta aivan yhtä lailla se voisi olla Ylikuningas tai perheesi kuopus. Tai kenties vielä joku, joka ei ole edes vielä tullut.”
”Herra, en usko että ymmärrän.”
”Oletko unohtanut yön, jona Velho luopui oikeudestaan veljesi vereen?” Susan pudisti päätään. ”Kuten sanoin jo silloin, on olemassa suurempi taika – vahvempi taika, kuin se jonka hän ja minä tunnemme. Ja se taika pitää huolen Narnian ystävistä. Vaikka kohtalosi olisi epäillä minua ja Narniaa, muistatko mitä sanoin sinulle kruunajaisissanne?”
Susan hymyili hieman ja toisti; ”Kerran Narnian kuningatar, aina Narnian kuningatar.”
Aslan hymyili. ”Uudestaan, Eevan tytär. Toista se minulle niin kauan, että ymmärrät.”
Ja Susan teki niin, kunnes sanat sekoittuivat toisiinsa, ja Aslan suuteli hänen otsaansa. ”Sinä olet jo taistellut ja vuodattanut verta Narnian vuoksi, eikä se ole ollut turhaa. Nyt on vuorosi levätä ja varttua, jotta jonain päivänä voimme kohdata jälleen. Ennen sitä, olkaamme tässä hetken näin, ja pitäisitkö minua harjasta niin kuin sinä yönä matkalla Kivipaadelle?”
Ja Susan upotti toisen kätensä pehmeään harjaan ja asettui makuulle nojaamaan Leijonaa vasten. Pian hän nukahti, ja nukkui kuin lapsi, sillä mikään tyyny ei vedä vertoja leijonan harjalle. Lopulta herätessään hän huomasi voimiensa palanneen ja kosketti leijonan kasvoja.
”Luulen, että olen valmis, herra”, Susan kuiskasi ääni unesta käheänä.
”Hyvä niin”, Aslan kehräsi. ”Tule, meillä on vielä paljon tehtävää.”
