Ficin nimi: Pianoista ja lumihiutaleista
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Genre: angst
Varoitus: sisältää paniikkikohtauksen, viittauksia masennukseen.
Teksti syntyi Kaarnen kaamosetydejä -haasteesta. Kiitos siis Kaarnelle ihanasta promptista ja kuvasta : )
***
Pakasti.
Hän hiipi ulos ja seisoi ovensuussa katsellen ilmassa kieppuvia lumihiutaleita. Hän oli välittänyt itsestään tarpeeksi laittaakseen kengät jalkaansa, mutta ohuen takin alla hänellä oli vain polviin ulottuva yöpaita. Ei sukkia, ei lapasia, ei pipoa.
Hän pohti, miten lapsena oikeiden vaatteiden pukeminen oli tärkeää. Jos meni kesällä ulos ilman hattua, talvella ilman takkia, syksyllä ilman kumisaappaita, siihen reagoitiin heti. Aikuiset ympärillä valittelivat ja voivottelivat, varoittelivat taudeista ja komensivat armottomasti sisälle pukemaan oikeaoppiset vaatteet.
Missä vaiheessa vaatteista lakattiin välittämästä? Milloin sai pukeutua kuten halusi?
Ajatus lapsuudesta pyrki puhkaisemaan hänen turvallisen turtumuksensa ja hän hätisti sen nopeasti pois. Päivä oli ollut vaikea ja mitä lähemmäs iltaa päästiin, sitä vaikeammaksi se oli käynyt. Nyt kun yö oli laskeutunut ja tuonut mukanaan paniikkikohtauksen jälkeisen pehmeän turtumisen, hän tunsi olevansa turvassa. Lopen uupunut, peloissaan ja vihainen itselleen, mutta turvassa.
Hän kumartui ja kaapaisi lunta maasta. Se suli hänen sormiinsa ja sai ne kihelmöimään, mutta silläkään ei ollut väliä. Hänen väsyneet aivonsa olivat joutuneet käsittelemään niin paljon pelkoa ja kipua, että ne olivat jo lakanneet reagoimasta mihinkään kuolemanvaaraa pienimpiin asioihin.
Hän asteli syvemmälle pimeään puutarhaan ja nautti kylmyydestä, joka hiipi hiljalleen ohuen takin läpi. Turvassa pimeydessä, aavan taivaan alla mutta silti piilossa. Yksi ainut pihavalo loi pehmeää hehkuaan ohuelle lumipeitteelle ja kimalteli hiljalleen putoavissa hiutaleissa.
Silmäkulmastaan hän huomasi pianon. Se oli viety ulos odottelemaan kuljetusta kaatopaikalle, mutta hän ei ollut vielä jaksanut hoitaa sitä. Oli niin paljon työtä siinä, että jaksoi joskus nousta vuoteesta, tehdä ruokaa, käydä suihkussa. Joskus häneltä kesti kaksi päivää pestä koneellinen pyykkiä.
Hän astahti pianon eteen ja painoi jääkylmiä koskettimia. Hän huomasi hajamielisesti hampaidensa kalisevan ja sormiensa sinertävän, mutta ei jaksanut välittää. Tässä turvallisessa kuplassa niilläkään ei ollut mitään väliä.
Hän paineli koskettimia vasemmalla kädellään, antoi niiden luoda esiin melodian, jota hän oli aikoinaan niin suurella vaivalla harjoitellut. Sellainen ponnistelu tuntui nyt hänestä oudolta. Miten jokin olikin joskus ollut hänestä niin tärkeää, niin vaivan arvoista. Nyt hänen oli vaikea löytää mitään, minkä takia nousta sängystä pidemmäksi aikaa kuin käydäkseen vessassa.
Piano korisi ja rahisi. Sieltä täältä oli erotettavissa yksi tai kaksi sointua, mutta ne olivat vain kuolleita kaikuja, ääniä menneisyydestä. Oli syynsä sille, miksi hän oli aikoinaan luopunut tästä pianosta ja ostanut tilalle uuden, joka nytkin kiilteli sisällä kiiltävänä ja lähes käyttämättömänä. Hän ei edes muistanut, milloin oli viimeksi koskenut siihen.
Hän ojensi oikean kätensä ja laski senkin koskettimille, soitti sävelmää, jonka nimeä ei muistanut. Mitäpä väliä sillä oli. Tässä turvallisessa pimeydessä, johon uupuneet aivot olivat hänet ajaneet, ei tarvinnut muistaa mitään. Ainoa mitä hänen täytyi tehdä, oli hengittää.
Sitten soitto lakkasi. Kappale päättyi.
Hiljalleen turtumus oheni ja lopulta liukeni kylmään lumisateeseen. Hän seisoi paikoillaan ja vapisi. Taas mennään, hän ehti ajatella ironisesti, ja sitten se tapahtui.
Kyyneleet valuivat kuumina hänen kylmästä turtuneita poskiaan pitkin, kun hän kietoi kätensä tiukasti ympärilleen, lysähti lumihankeen ja heijasi itseään, haukkoi henkeä ja tärisi. Kauhu nousi kuin sopraanon ääni oopperassa, kunnes kulminoitui yhteen ainoaan ajatukseen: minä kuolen.
Ja sitten se oli ohi. Hän painoi päänsä polviinsa, veti henkeä ja tärisi.
Jos tämä olisi satu, joku tulisi nyt ulos. Laittaisi takin hänen ympärilleen, vetäisi hänet syliinsä ja kantaisi hänet taloon. Laittaisi vuoteeseen, peittelisi. Keittäisi kupin teetä ja silittäisi hänen hiuksiaan, kunnes hän vaipuisi uneen.
Mutta ketään ei tullut. Hän tiesi, että jos hän vain soittaisi, joku kyllä vastaisi. Muut ihmiset olivat jo nukkumassa, mutta he kyllä vastaisivat, jos hän soittaisi.
Mutta hän ei koskaan soittanut.
Lopulta hän nosti itsensä ylös lumihangesta, raahautui sisään taloon ja haukotteli. Turtumus teki taas tuloaan, kietoi hänet lämpimään vaippaansa. Hän riisui kenkänsä ja märän takkinsa, jätti ne kasaan lattialle ja ryömi sänkyyn.
Uni veti hänet syliinsä, antoi hänen uneksia pimeydestä ja toimivista pianoista. Ulkona pimeydessä vanha piano odotti seuraavaa yötä.
