Downton Abbey: Enemmän kuin lyhyt hetki | S | Cora Crawley | tuplaraapale

[Lusikkasirri]

Ficin nimi: Enemmän kuin lyhyt hetki
Kirjoittaja: Minä, Lusikkasirri
Fandom: Downton Abbey
Tyylilaji: angst
Ikäraja: S
Päähenkilö: Cora Crawley
Haasteet: Yhtyeen tuotanto III kappaleella Bigger Than The Whole Sky
Vastuunvapaus: Downton Abbeyn oikeudet kuuluvat aivan muille tahoille kuin minulle. En saa tästä rahaa.
A/N: Uuden fandomin korkkaus ja vanhan jättihaasteen edistystä, jee! Rupesin pohtimaan sitä, kuinka Coran keskenmenoa ei hirveästi käsitellä alkuperäisteoksessa. Bigger Than The Whole Skyn voi helposti tulkita kertovan keskenmenosta, niin päätin sitten vähän käsitellä Coran mahdollisia tunteita biisin näkökulmasta. Toivottavasti pidätte! <3


Enemmän kuin lyhyt hetki

Kukaan ei kysy, miltä Corasta tuntuu. Robertin mielipidettä kyllä kysytään, vaikka on kyse Coran sisällä kasvaneesta elämästä, Coran terveydestä. Mies sai elämänsä aikana ainoastaan tyttäriä, voi raukkaa. Säälitellään kun Downton ei nyt sittenkään pysy perheessä. Pohditaan jälleen Maryn, Edithin ja Sybilin asemia. Puhutaan ilkeästi Matthewsta. Englantilainen yläluokka rakastaa juoruilla.

Vaikka Coralla on yhä kolme, tervettä aikuista lasta elossa, on hän silti menettänyt kaiken. Hän katselee kylällä äitejä, jotka kantavat lapsiaan selkään sidottuna, äitejä, jotka lohduttavat itkeviä pienokaisiaan. Lapsia tuntuu olevan kaikkialla, minne Cora meneekin. Kaikki muistuttaa menetyksestä ja kivusta.

Fyysinen kipu ei ollut pahinta, se loppui aikanaan. Pahinta on syyllisyydentunto, joka kalvaa Coraa päivittäin. Miten hän ei huomannut sitä saippuapalaa? O’Brien oli huomauttanut siitä. Märkänä kylvystä noustessa pitää aina olla varovainen, varsinkin raskaana.

On vaikeaa ikävöidä henkilöä, jota ei koskaan tavannut tai voisi tuntea, mutta jotain Cora ikävöi. On niin helppoa uppoutua haavekuviin, millainen hänen pojastaan olisi voinut kasvaa. Totta kai hän olisi ollut suloinen ja herttainen pikkupoika, josta olisi kasvanut hyvätapainen ja iloinen nuorimies ja myöhemmin hänestä olisi tullut mitä parhain isäntä Downtonille. Cora olisi kasvattanut hänet amerikkalaisella ilolla ja rohkeudella, Robert olisi tuonut mukaan englantilaista pidättyväisyyttä ja hienostuneisuutta. Poika olisi ollut täydellinen. Tietenkin, koska hän olisi ollut Coran.

[Meldis]

Miten ihanaa löytää Downton Abbey -ficci Finistä ja vielä tästä aiheesta! Niin hyvin kuin sarja osaakin kuvata hahmojen tunteita, välillä minusta tuntui, että keskityttiin liikaa siihen, miten tapahtumat vaikuttavat juoneen, eikä ihmisiin. Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä ja ihanaa, miten nostit tämän esiin. Se on ihan sanoinkuvaamaton tuska, kun menettää lapsen ja sitten kun siihen liittyy tuollaista syyllisyyttä, vaikka syy olikin jossain muualla oikeasti tai tosi asiassa kaikkein eniten minusta se vain oli huonoa tuuria. O'Brien tietenkin jätti saippuan lattialle, mutta pala oli myös tosi pieni ja oli kamala sattuma, että Cora astui juuri siihen. Mutta onhan mahdotonta sulkea noita tunteita pois. Tuntui niin aidosti sellainen tukahdutettu toivo, mitä tulevaisuus olisi voinut tuoda. Ja miten sitä tuollaisilla hetkillä näkeekin kauheasti vauvoja ja lapsia joka paikassa. :'''( Kiitos tästä tosi paljon!

[Lusikkasirri]

Kiitos kommentista Meldis! Siitä on tosiaan jo aikaa kun katsoin tätä sarjaa, enkä päässyt loppuun, kun kolmoskauden alussa kiinnostus jotenkin lopahti. Tämä kylpykohtaus on kuitenkin jäänyt mieleen, koska se tosiaan oli niin surullinen ja toisaalta jää 1. kauden viimeisessä jaksossa hieman sodan syttymisen varjoon. 2. kausi taas alkaa, kun sota on jo ihan kunnolla käynnissä ja tätä tapahtumaa ei ehditä käsittelemään.

Sen verran vielä, että O'Brienhän ei vain jätä saippuaa lattialle, vaan siirtää sen vaarallisempaan paikkaan, pois ammeen alta, niin, että todennäköisyys siihen, että Cora astuu sen päälle, kasvaa huomattavasti. Pitäisi kyllä katsoa sarja uudestaan, että voisi pohtia tämän tapahtuman vaikutuksia O'Brienin hahmoon. Melko merkittävä kohtaus, joka tapauksessa ja on sääli, että sen vaikutuksia Coraan ei pohdita, ainakaan minun muistikuvieni mukaan 2. kaudella ollenkaan.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Olipa mielenkiintoinen pikkupätkä. Lapsen menettäminen on aina ikävä asia ja entisaikaan ei varmasti kauheasti kyselty äidin tunteita, vaikka asiallista suremista varmasti odotettiinkin. Eivätkä ehkä ne isänkään tunteet tulleet oikein kuulluksi, jos vain harmiteltiin, että voi, kun ei tullut poikaa ja nyt menee sukukartano ulkopuolisille (kun ei edes mene, kun on emäntäehdokkaista omasta takaa monta kappaletta, mutta kun se perimys )

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel