Tämä on juhannustaika ihanalle
Vendelalle. Hyvää kesää!
Toivoit poikaparia ja erityisesti sitä, että jokin seuraamasi jatkis jatkuisi. Minulla oli suunnitelmissa jatkaa Reaktioyhtälöitä, mutta innostuinkin sitten kirjoittamaan tällaisen shotin, joka sijoittuu Reaktioyhtälöiden jälkeiseen aikaan, tarkemmin Samulin fuksisyksyn jälkeiseen tammikuuhun. Toivottavasti jatko Juuson ja Samulin tarinalle on mieluista luettavaa, vaikkei tässä kovin iloisissa tunnelmissa liikutakaan! Mietin aluksi, spoilaako tämä liikaa Reaktioyhtälöitä, mutta tulin siihen tulokseen, että ei. Yhtälöiden ei kuitenkaan ole tarkoitus päättää Juuson ja Samulin tarinaa millään muotoa, vaan se on ikään kuin sellainen välitarina: se alkaa keskeltä, ja se loppuu kesken. Näillä nuorukaisilla on vielä paljon matkaa kuljettavanaan!
Tämä shotti sijoittuu tosiaan
Varauksia ja purkauksia -sarjaan, mutta luulisin, että tästä saa kyllä jotain irti, vaikkei aikaisempia tekstejä olekaan lukenut, jos nyt joku uusi lukija innostuu matkaan mukaan.
Tässä käsitellään aika universaaleja aiheita. Oiva soundtrack tälle on
Kobi Marimi – Home, Euroviisujen tämänvuotisen isäntämaan Israelin kilpailukappale, joka on yksi tämänvuotisista suosikkiviisuistani. Kumppanini mielestä siinä on paljon paatosta tyhjästä, mutta minua se koskettaa syvästi, koska mikä olisikaan kauniimpaa ja tärkeämpää kuin
olla joku.
Kemiantekniikan laitos oli hiljainen ja uninen tammikuisena perjantai-iltapäivänä. Oli kuin aika olisi hidastunut, kun yksittäiset opiskelijat luovivat käytävää pitkin jalkojaan laahaten ja talviaurinko langetti kalpeaa valoaan vastapäiseen seinään.
Samulilla olisi vielä yksi luento, viikon viimeinen. Auditorion ulkopuolelle seisahtuessaan hän tuli siihen tulokseen, että suurin osa kanssakurssilaisista oli todennäköisesti ottanut varaslähdön viikonloppuun, sillä auditoriossa ei ollut vielä ketään, ei luennoitsijaakaan, ja sen ulkopuolella istuskeli lattialla vain neljä opiskelijaa, jotka Samuli tunnisti kurssilta. Hetken emmittyään Samulikin nojautui seinää vasten odottamaan. Ei hänelle oikeastaan ollut väliä, missä hän perjantai-iltapäivänsä vietti. Kukaan ei kaivannut häntä missään eikä odottanut häntä mihinkään, ja omassa seurassa oleminen oli pohjimmiltaan samanlaista joka paikassa.
Samuli oli keskittynyt tuijottamaan halkeamaa käytävän vastapäisen seinän rappauksessa, kun jokin valkoinen viiletti hänen ohitseen ja peitti näkymän hetkeksi. Hän hätkähti kuullessaan tutun äänen huikkaavan hänen suuntaansa: ”Moi, Samuli.”
Sillä sekunnilla Samulin pää nytkähti pystyyn ja katse hakeutui kohti puhuttelijaa. Juuso oli ennättänyt jo parin metrin päähän – hän harppoi pitkin ja kiireisin askelin, laboratoriotakin helmat hulmuten, kantaen jotain molemmin käsin –, mutta hän katsahti Samulia olkansa yli ja hymyili tuttua leveää hymyään. Sitten hän jatkoi taakseen katsomatta matkaansa käytävää pitkin kohti laitoksen laboratoriotiloja.
”Moi”, Samuli tajusi vastata, mutta hän ei ollut varma, kuuliko Juuso sitä enää. Nimeä hän ei edes yrittänyt sanoa; se olisi kuitenkin vain juuttunut hänen kurkkuunsa.
Juuso oli kuin salainen lumous: sen saattoi lausua vain hiljaisimmissa ajatuksissa ja sittenkin melkein häveten. Oli hassua, miten Juusosta oli kuluneina kuukausina muodostunut Samulille niin läheinen mutta kuitenkin niin kaukainen.
Juuson laboratoriotakin helmat lepattivat pois näkyvistä, mutta sydän jäi lepattamaan Samulin rintaan. Hän kuuli mielessään kaiun Juuson hyväntuulisesta ja reippaasta äänestä. Hän kuuli – pikemminkin tunsi – oman nimensä Juuson lausumana, ja se aiheutti hänen rintakehässään melkein kouristavan tunteen, tunteen joka oli sekä syvän ilahtunut että katkeran kaipaava. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään.
Moi, Samuli.
Samuli.
Samuli.
Tuntui kuin kouristus rintakehässä olisi kuristanut keuhkotkin kasaan, sillä Samuli oli harvoin ollut Samuli.
Vanhemmilleen Samuli oli useimmiten vain
poika.
Tulehan tänne, poika. Minä vien pojan harjoituksiin. Kai tuosta pojasta johonkin muuhunkin olisi ollut kuin tyhjänpäiväiseen teknilliseen duunariyliopistoon… Silloin kun vanhemmat kutsuivat häntä nimeltä, he käyttivät itsepintaisesti Kasperia, Samulin oikeaa etunimeä. Koulussa hän oli ollut niin harvoin äänessä ja niin paljon poissa, että opettajillekin hän oli toisinaan ollut
sinä silmälasipäinen siellä. Kavereita hänellä ei juuri koskaan ollut ollut. Jorille hän oli
meidän Samuli, ja vaikka se joskus oli saanut hänet tuntemaan itsensä merkitykselliseksi ja joukkoon kuuluvaksi, siinä kaikui vaarallinen ja vääränlainen omistushalu. Sairaalassa hän oli ollut
kakkosen kolmonen tai mikä milloinkin petipaikastaan riippuen. Armeijassa hän oli ollut
alokas Harmainen tai
sotamies Harmainen, väritöntä massaa.
Samuli ei oikeastaan edes tiennyt, halusiko hän olla Samuli. Kasperi Samuli Harmaisen jokainen uusi alku päättyi umpikujaan. Hän oli aloittanut yliopiston täynnä tarmoa, mutta menneisyys oli puhkunut hirmumyrskynä sen kaiken mennessään.
Kuitenkin jokaisen kerran, kun Samuli kuuli Juuson kutsuvan häntä nimeltä, kouristus rintakehässä oli osaksi toivoa siitä, että hän vielä joskus kelpaisi omana omituisena itsenään paitsi Juusolle, myös itselleen. Ehkä siksi se kävikin niin kipeää: toivo oli tuskallista, jos se oli turhaa.
Niin ikään jokaisen kerran, kun Juuso kutsui Samulia nimeltä, Samulin läpi pyyhkäisi lämmin humahdus, kuin ystävällinen halaus. Se sai Samulin ajattelemaan, että ehkei hän halunnutkaan olla Samuli, vaan hän halusi olla joku, kuka tahansa, joku jota kutsuttiin nimeltä ja jolla oli merkitystä. Joskus varovaisen toiveikkaina hetkinä hän ajatteli, että ehkä hän olikin joku, ainakin Juusolle. Vielä kaiken jälkeenkin Juuso tervehti häntä kiireisellä ohikulkumatkalla, katsoi silmiin ja hymyili. He eivät olleet enää hetkeen tapaamalla tavanneet, mutta Samulista tuntui, että aina kun he sattumalta kohtasivat kiltahuoneella tai opiskelijaravintolassa, Juuso kohtasi hänet ihmisenä eikä epäonnistumisena. Samuli ei ollut varma, oliko kukaan koskaan kohdellut häntä aivan samalla tavalla.
Käsittämättömintä oli, ettei Juuson suhtautuminen ollut muuttunut, vaikka hän oli Jorin myötä saanut tietää Samulista niin paljon pahaa ja painavaa. Samuli ei ymmärtänyt sitä. Samuli kamppaili jatkuvasti voidakseen elää niiden asioiden kanssa, mutta Juuso oli tuosta noin vain solminut sovun Samulin menneisyyden kanssa.
Samuli painoi takaraivonsa seinää vasten ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni ulkomaailmasta välittämättä. Kämmenet hapuilivat seinää itsekseen kuin tukea hakeakseen. Hän tiesi tärvelleensä kaiken. Hän oli tehnyt samulimaisia typeryyksiä ja häätänyt Juuson tiehensä. Hän oli yksin syypää siihen, että heidän orastanut juttunsa – mitä se ikinä sitten olikaan ollut – oli loppunut lyhyeen. Jotenkin hän oli onnistunut etäännyttämään ihmisen, jota läheisempää hänellä ei ollut ollut aikoihin, ja jotenkin se kuvasti häntä paremmin kuin hänen oma peilikuvansa.
Samuli hätkähti tuntiessaan kevyen kosketuksen olkapäällään. Hän kääntyi ja kohtasi pari päänmittaa alapuolellaan nuoren naisen sirot kasvot, joita kehystivät tummat kiharat. Silmät pyöreiden lasien takana olivat ystävälliset katsoessaan Samulia.
”Hei – Samulihan se oli, eikö vain?” nainen kysyi aavistus epävarmuutta äänessään. ”Kaikki okei? Luento taitaa alkaa. Etkös säkin ole analyyttisessa kemmassa…?”
”Olen”, Samuli hengähti ja ponnistautui irti seinästä. ”Olen, joo.”
Nainen hymyili, käännähti kannoillaan ja hyppelehti auditorion keskikäytävää pitkin salin etualaan, missä hän istahti jonkun toisen viereen. Samuli tajusi, että muutkin käytävällä norkoilleet olivat hänen huomaamattaan siirtyneet auditorioon. Luennoitsijakin oli siellä jo järjestelemässä papereitaan. Samuli pujahti sisään ja istuutui salin perukoille kauas muista toivoen, ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota.
Hämmentyneenä hän kiskoi luentolehtiötä laukustaan ja tajusi, että joku
oli jo kiinnittänyt häneen huomion. Samuli oli tunnistanut kiharapään samalta kurssilta, mutta tämän nimi ei ollut painunut hänen mieleensä, vaikka heidän luennoitsijansa suosikin läsnäolokartoitusta ja vanhanaikaista nimenhuutoa. Tämän mieleen kuitenkin selvästikin oli painunut Samulin nimi, ja tämä oli välittänyt tarpeeksi vinkatakseen Samulille luennon alkamisesta.
Hetken Samuli oli ollut joku. Hän oli ollut joku Juusolle, ja hän oli ollut joku tuntemattomalle kanssaopiskelijalle. Kuka hän oli itselleen?
Kädet jatkoivat automaattisina tuttuja opiskelijan arkiaskareita – oikea kohta lehtiöstä, kynät esiin ja valmiuteen – mutta ajatukset askartelivat muualla, kaukana menneessä. Samuli muisteli sitä fuksia, joka hän vielä syksyllä opintojen alkaessa oli ollut. Hän oli flirttaillut Juusolle, pyytänyt tätä ulos, suudellutkin. Juuson huomio oli kaikista ympäröivistä ihmisistä kiinnittynyt juuri Samuliin, vaikka jossain sisällään Samuli oli yhä ollut se epävarma teinipoika lukiosta. Eikö se kertonut siitä, että Samulissa oli jotain, edes jotain pientä? Vai oliko hän vain huijannut itseään ja Juusoakin olemalla joku muu?
Sillä ei kai ollut enää merkitystä. Uudet alut päättyivät umpikujiin, vanhat polut ristesivät ja kiersivät kehää. Hän päätyi aina siihen, missä hän oli ollutkin. Se oli elämän kiertokulku, ja hän melkein jo osasi odottaa sitä.
Jostain Samuli kuitenkin repi rohkeuden rippeitä, ehkä siitä alkusyksyn uudesta fuksi-identiteetistään. Hän painoi nimenhuudossa mieleensä kiharapään nimen, ja kun luento päättyi ja he valuivat takaisin käytävälle, hän sanoi tälle ohimennen: ”Hei kiitos kun herättelit mut… Heta. Taisin olla vähän muissa maailmoissa.” Hän sanoi sen nopeasti, niin nopeasti ettei hän ehtinyt takellella tai perääntyä.
Heta hymyili vastaukseksi avoimesti ja vaivattomasti, ihan niin kuin Juusokin, ja sillä oli merkitystä.
Sillä oli merkitystä.
