Nimi: Hetki Ennen Todellisuutta
Kirjoittaja: SolarWind
Beta: Dana Wolf (kiitos, kiitos kiitos!!)
Genre: het, draama, romance, oneshot
Paritukset: Ron/Hermione
Ikäraja: S
A/N: Tämä on kertomus kolmikon junamatkasta Tylypahkasta Lontooseen kuudennen kirjan jälkeen. Tarkoitukseni oli jatkaa tätä, mutta aika oli käymässä vähiin.
Toivottavasti saatte kiinni tunnelmasta, jonka yritin maalata sanoin paperille.Hetki Ennen TodellisuuttaHermione inhosi sitä. Hän ei voinut sietää ajatusta. Se oli tullut haittaamaan hänen opiskeluaan. Häirinnyt tunneilla, kun olisi pitänyt keskittyä professorin ääneen. Aiheuttanut raivonpuuskia, joiden syytä hän ei edes halunnut ajatella, sillä se olisi johtanut vain syvempään ajatteluun. Se oli hiipinyt hänen mieleensä jo syksyllä... Tai ehkä se oli ollut siellä aina... vain pienenä ja piilossa, mutta silti siellä.
Kolmisin he, Hermione, Ron ja Harry istuivat nyt Tylypahkan pikajunassa matkalla Lontooseen. Kolmikon ympärillä vallitsi voipunut hiljaisuus. Harry oli vajonnut ajatuksiinsa miettimään sitä sokkeloa, jonka Voldemortin sielun palaset ja tulevaisuus olivat kasvattaneet hänen eteensä, eikä hän huomannut ohitse kiitäviä maisemia, joita näennäisesti tuijotti. Ron lojui puoliunessa häntä vastapäätä olevalla penkillä, ja Hermione hänen vieressään oli syventynyt ruskeakantiseen loitsukirjaan. Ainoat äänet vaunuosastossa olivat lähtöisin kiskojen kolahtelusta tai uneliaan Hedwigin siivistä ja satunnaisesta huhuilusta.
Hermione yritti parhaansa mukaan valmistautua edessä oleviin haasteisiin lukemalla, opiskelemalla, harjoittelemalla. Edessä olevaa ei voinut ennustaa, niin Hermione uskoi, mutta juuri sillä hetkellä hänestä olisi ollut mukavampi tietää, mitä tuleman piti. Toisaalta tulevaisuus saattoi tuoda tullessaan kauheuksia, kärsimystä, menetyksiä... Tyttö vilkaisi äkkiä viereensä. Pelko, se kasvoi päivä päivältä, mutta ei koskenut ainoastaan häntä itseään. Ron oli vajonnut uneen. Hän nojasi ikkunanpuoleiseen seinään makaavassa asennossa, vallaten lähes koko penkin. He olivat vaihtaneet kaavut arkivaatteisiin jo ennen lähtöään, ja Ronin päällä oleva paita oli rypyssä hänen olkapäällään, hänen siihen nojaavan leukansa alla, jossa alkoi jo näkyä muutama parran haiven. Punainen tukka oli sotkussa, silmille valuen. Hermionen teki mieli sipaista ne siitä sivuun. Hän nosti kätensä. Sitten hän hätkähti ja päätyi kääntämään sivua, vaikkei vielä ollut lukenut edes edellistä loppuun. Mitä ihmettä hänen päässään liikkui? Ei, sitä aihetta hän ei alkaisi ajatella! Jälleen tyttö yritti keskittää ajatuksensa kirjaimiin, jotka vilisivät hänen käsissään olevan opuksen sivuilla, mutta kun hän oli päässyt aukeaman loppuun, ei hän muistanut sanaakaan lukemastaan. Turhautuneena Hermione pamautti kirjan kiinni. Ei tästä mitään tulisi, kun ajatukset eivät olleet mukana, vaan pyrkivät lentämään kuin linnut junan ikkunan toisella puolella loistavassa kevätauringossa. Hermione nousi ylös ja kurotti kohti kuluneen punaista kangaslaukkuaan, joka oli penkin yllä olevalla hyllyllä. Hän hivutti sen alas hyllyltä, laski Harryn viereen vastapäiselle penkille ja avasi vetoketjun. Hän laittoi kirjan laukkuun, napsautti sen kiinni ja heilautti laukun varpaillaan seisoen hyllylle. Juuri silloin juna heilahti, ja Hermione sen mukana. Hän horjahti, mutta saavutti nopeasti tasapainonsa - astumalla suoraan Ronin varpaille. Ron parahti ja heräsi säpsähtäen. Hän veti nopeasti jalkansa Hermionen koron alta, saaden tytön menettämään tasapainonsa. Kuului äänekäs ”Uaaahh!”, ja Hermionen kaatui taaksepäin. Harry katsoi tapahtumasarjaa paikaltaan, ja hänen ilmeensä vaihtuivat apaattisesta johonkin huvittuneen ja hämmästyneen välimaastoon. Hermione löysi itsensä lattialta ja huomasi lyöneensä selkänsä penkin reunaan, käsivartensa ovenkarmiin, ja häntäluunsa lattiaan. Hieman vaikertaen hän nousi lattialta, saadakseen juuri parahiksi Ronin haukut niskaansa:
– Mitä pirua sinä oikein kuvittelit tekeväsi? Tajuatko lainkaan kuinka mukavaa on herätä siihen, että joku talloo kengänkorolla varpaitasi hyytelöksi? poika äyskähti pidellen jalkansa.
– Ei ole minun syyni, etten yllä hyllylle! Eikä ole sekään, että juna heilahti äkkiarvaamatta! Luuletko sinä, että minä haluan tahallani satuttaa sinua? Hermione tiuskahti loukkaantuneena takaisin.
– No se pahasti vaikuttaa siltä! Mikset pyytänyt Harrya tai minua auttamaan? Tajuatko, että voit tuollaisessa loukata itsesi?! Ron huusi nousten seisomaan. Hänen silmissään oli sillä hetkellä jotain mikä pysäytti Hermionen juuri, kun kipakka vastaus oli hänen huulillaan. Tyttö pysähtyi kuin seinään. Hetken hän vain katsoi noihin sinisiin silmiin. Mutta vain hetken, sillä ennen kuin Ron ehti sanoa mitään tuosta osin hämmästyneestä, osin tutkivasta katseesta, tyttö oli jo istunut paikoilleen, ja Koukkujalka oli hypännyt penkin alta hänen syliinsä.
Ron seurasi typertyneenä tytön äkkinäistä hiljaisuutta ja liikkeitä tämän silitellessä kissaa keskittyneesti. Sitten hän tajusi seisovansa keskellä vaunuosastoa ja istui paikoilleen. Mikä ihme sellainen, mitä hän oli sanonut, oli hiljentänyt Hermionen? ”... loukata itsesi?!” oliko hän sanonut niin??? Meni liian pitkälle, ehdottomasti liian pitkälle! Ei sellaista voi sanoa tyttöystävälle! Eikä kun ystävälle! Ystävälle joka sattui olemaan tyttö! Arrrg! Mikä häntä vaivasi?
Todellisuudessa Ron tiesi sen vallan mainiosti, mutta ei myöntänyt sitä edes itselleen. Poika katsoi ulos ikkunasta kevätauringossa paistatteleviin, vaihtuviin maisemiin. Hetken hän tuijotteli sinne vailla kiintopistettä, mutta huomasi sitten tuijottavansa jotain. Jotain mikä heijastui hänen takaansa ikkunalasiin... Mutta eihän kukaan tiennyt mitä hän katsoi. Ketään ei haittaisi, kukaan ei katsoisi häntä alaspäin, eikä se olisi kuin hetki, jonka hän saisi katsoa tuota kuvajaista. Vain pieni hetki ennen todellisuutta...
Juna kolisteli vauhdilla eteenpäin, halkoen maaseutua, ohittaen kyliä ja sukeltaen tummiin metsiin. Ron piti tummista metsistä eniten kaikista niistä maisemista. Silloin kaikki ohikiitävässä maisemassa oli tarkempaa. Hermione oli jo pitkän aikaa istunut paikallaan, silitellen Koukkujalkaa, sipaisten välillä hiuksiaan, toisinaan huokaissut syvään. Tyttöä vaivasi jokin. Harry oli katsellut vastapäisellä penkillä meneillään olevaa hiljaisuutta jo jonkin aikaa pieni hymynkare kasvoilleen pyrkien. Nuo kaksi olivat kaikesta kouluvuoden aikana tapahtuneesta huolimatta vieläkin häkeltyneitä ja jästipäisiä toisiaan ja itseään kohtaan. Toisinaan se veti tilanteen sivustakatsojan kannalta jopa huvittavaksi, mikä oli tervetullutta vaihtelua horisontissa vaaniviin varjoihin. Tuo vastapenkin hämmentynyt hiljaisuus oli Harrystä jo vähintään huvittavaa, kun kyseessä oli kuitenkin vanhat ystävykset. Toisinaan päättämättömyys noiden kahden elämässä tuntui suorastaan päättömältä, ja ennen pitkää se alkoi ärsyttää, mutta juuri nyt se oli rauhoittavaa. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin. Aika tuntui pysähtyneen kuin valokuvaan. Kaikki oli niin elävää, mutta silti seisahtuneena paikalleen. Aurinko paistaen ikkunan toisella puolella, kuin sillä ei olisi aavistustakaan tulevista koettelemuksista. Linnut kevättaivaalla, puut vihreinä ja kaikki se lämmin valo tulvien sisään junan ikkunasta, satunnaiset varjot vilahtaen läpi vaunuosaston... se kaikki oli niin eloisalla tavalla unen ja valveen rajamailta. Mutta edes anelemalla se ei pysy sellaisena.
Liian pian juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Liian pian kolmikko joutui heräämään todellisuuteen, pois heijastuksien ja ajattomuuden pehmeästä maailmasta. Kiskot kirskuen juna toi heidät aseman nopeasti liikkuvaan todellisuuteen ja pysähtyi sinne. Harry, Ron ja Hermione keräsivät tavaransa ja alkoivat tehdä lähtöä vaunusta. Hiljaa mielessään, uskaltamatta kunnolla edes ajatella sitä, he hyvästelivät Tylypahkan pikajunan. Kukaan ei tiennyt kiipeäisivätkö he sen kyytiin ensi syksynä. Tämä saattoi jäädä viimeiseksi hetkeksi sen kyydissä. Viimeinen huoleton koulumatka, vaikkei se enää voinut olla edes sitä. Hiljaisuuden vallitessa he astuivat King’s Gross ‘in laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Mistä sitä tietää, kolmikon mielissä vilahti, ehkä vielä joskus... Puheensorina täytti heidän aistinsa, ja elämä tulvi heitä vastaan. Kauempaa huudettiin kolmikon nimiä, ja hymyillen ensin äkkiä toisilleen he suuntasivat askeleensa kohti tuttuja kasvoja.
A/N: Kommentteja kaivataan, eli oli se sitten mielestänne mitä hyvänsä, olkaa kilttejä ja kertokaa
