Ficin nimi: Villiviini
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: angst, romance
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Nymphadora
Yhteenveto: Hän oli ollut poissa niin kauan, että kesä oli kääntynyt syksyksi, ja ehkä liian kauan löytääkseen kotoa muuta kuin kylmää tuhkaa.Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Osallistuu
Loppusanabooli -haasteeseen. Pidin saamistani loppusanoista valtavasti heti ne nähtyäni, mutta silti oli kamalan vaikea päättää, millaiseen tarinaan ne oikein yhdistäisin. Lopulta päätin mennä ensimmäisellä mieleen tulleella ajatuksella, eli Remuksella ja Tonksilla. Kiitos kommenteista rakkaat hiddenben, Rosmariini ja jossujb ♥
VilliviiniPihapolku oli sateesta liukas, eikä ikkunoista paistanut valoa. Seinää peittävä villiviini oli saanut punertavan sävyn, muutama irronnut lehti lojui jo käpristyneenä maassa. Oli hiljaista ja hämärää. Vain Remuksen omien askelten äänet kaikuivat korvissa, kunnes hän pysähtyi ovelle ja työnsi avaimen lukkoon. Kurkkua kuristi. Hän oli ollut poissa niin kauan, että kesä oli kääntynyt syksyksi, ja ehkä liian kauan löytääkseen kotoa muuta kuin kylmää tuhkaa.
Eteisen matto oli rutussa ja Remus kompuroi sisään, haparoiden sauvallaan kohti kynttilää. Liekki tarttui lyhyeksi kuluneeseen sydämeen ja poltti kynttilännysän loppuun sillä välin, kun hän ripusti kostean viittansa naulakkoon ja kuivasi kenkänsä nopealla loitsulla.
”Dora?”
Kukaan ei vastannut. Remus jätti kynttilän savuamaan eteiseen ja kurkisti keittiöön. Kattolamppu syttyi särähtäen. Tiskialtaassa oli yksinäinen vesilasi, pöydällä sotkuinen pino vanhoja
Päivän Profeettoja. Kasvit ikkunalaudalla vaikuttivat kuolleilta: edes sointulilja ei laulanut hänelle.
Remus painoi kädet kasvoilleen. Katumus musersi hänen sydäntään tavalla, jota hän ei ollut koskaan uskonut edes mahdolliseksi. Miten hän olisi voinut aavistaa, että pelko Doran menettämisestä ylittäisi ennen pitkää kauhun, jonka tähän rakastuminen oli hänen mieleensä nostattanut? Että yksinäisyyttä olisi lopulta vaikeampi kestää kuin epäilystä siitä, saattoiko toinen todella haluta puolisokseen juuri hänet, köyhän ja itseään kolmetoista vuotta vanhemman ihmissuden? Remus oli säikähtänyt tunteitaan, ja annettuaan viimein niille vallan, hän oli kyennyt nauttimaan onnesta vain hetken. Tieto lapsen tulosta oli nostanut pintaan uusia pelkoja ja saanut hänet pakenemaan itseään ja vastuutaan, hylkäämään kaiken kuin laumastaan lähtenyt yksinäinen susi.
Laitettuaan vesipannun kiehumaan hellalle ja sytytettyään uuden kynttilän eteiseen Remus päätti tarkistaa talon muutkin huoneet. Olohuone oli tomuinen ja autio. Kivikylkinen takka hohkasi kylmää ympärilleen ja savupelti oli jäänyt auki. Vain sohvannurkkaan mytätty villaviltti kieli siitä, että joku olisi saattanut olla kotona, käpertyneenä kuluneen istuintyynyn tutunmuotoiseen kuoppaan. Remus ei kyennyt muistamaan, oliko asetelma sama kuin hänen lähtiessään.
Makuuhuoneen ovi oli raollaan. Remus tönäisi sen auki ja hätkähti nähdessään jonkun liikahtavan pimeässä nurkassa.
Se oli Dora. Hän istui nojatuolissa polvet sylissään, näpräsi jalkojen päälle venytettyä ohutta yöpaitaa sormillaan ja katsoi suoraan Remukseen, sanomatta mitään.
”Luulin, että sinäkin olit lähtenyt”, Remus sanoi hiljaa. ”Miksi istut täällä pimeässä?”
Dora puri huultaan ja käänsi päänsä koti villiviinin peittämään ikkunaa. Hänen hiuksensa näyttivät tummuvan pari astetta olohuoneesta kajastavassa heikossa valossa. Ne olivat kasvaneet pituutta monta tuumaa, aivan kuin Dora ei olisi jaksanut keskittyä pitämään niitä tavanomaisessa mitassaan.
”En tiedä”, hän vastasi viimein. ”Odotin sinua. Tai että lähtisit taas. En tiedä, kumpaa.”
Remus asteli hitaasti peremmälle huoneeseen, sytytti yöpöydillä olevat lamput ja istuutui varovasti sängyn jalkopäähän, aivan Doran tuolia vastapäätä.
”En jätä sinua enää. Jos vain annat minun jäädä.”
Yölamppujen pehmeä valo heijastui ikkunasta ja osui Doran kasvoille valuviin kyyneliin.
”Sinun talosihan tämä on.”
”Sinun myös. Jos vielä niin haluat.”
Remuksen polvi hipoi nojatuolin reunaa, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Kyyneleet valuivat yhä pitkin Doran poskia ja tämä oli tuolissaan niin lähellä, mutta silti kaukana kuin Jupiterin kuut. Hiljaisuudessa oli jotakin haurasta ja terävää, jotakin peruuttamattomasti särkynyttä, jonka vain sanat ja aika voisivat korjata.
”Olen niin pahoillani”, Remus kuiskasi.
Dora käänsi katseensa häneen ja laski paljaat jalkansa lattialle Remuksen jalkojen väliin. Viileät sormet tarttuivat äkkiä tiukasti hänen käteensä ja kulmat kyyneleisten silmien yllä painuivat kurttuun.
”Vihaan sinua sen vuoksi, että lähdit. Ja vihaan sitäkin, ettet luota minuun kun sanon, että rakastan sinua. Etten välitä siitä mikä sinä olet tai et ole, kunhan olet minun. Mutta eniten kuitenkin vihaan sitä, että sanani ovat kaikesta huolimatta edelleen totta.”
Remus nousi ylös, vetäen Doran rintaansa vasten. Keittiöstä kuului kiehuvan veden kohinaa, mutta he seisoivat paikoillaan vielä kauan. Villiviinin lehdet värisivät tuulessa ikkunan takana, kun Remus painoi sormensa Doran hiljalleen punertuviin hiuksiin, kuunteli häntä ja puhui vihdoin omista tunteistaan ja peloistaan, kunnes sanottavaa ei enää ollut.
Vähitellen kyyneleet vaihtuivat varovaisiksi hymyiksi, eikä pimeys ollut enää uhka, kunhan vain muisti sytyttää valot. Sointulilja alkoi taas laulaa, villiviini pudotti lehtensä ja Remus kyllästi sen suojaloitsuilla, jotka suojasivat taloakin. Kun Dora iltaisin käpertyi sohvalle ja silitteli kasvavaa vatsaansa, Remus peitteli hänet hellästi viltillä, antaen vihdoinkin kiintymyksensä kasvaa.
Lopulta, ajan myötä, hän unohti koskaan pelänneensä rakastumista.