Nimi: Ensi viikolla tulee joko joulu tai kuolleiden armeija
Kirjoittaja: Rowena
Fandom: Game of Thrones
Ikäraja: S
Päähenkilö: Arya Stark
Tyylilaji: Draama (ja AU siinä mielessä, että Westerosissa tuskin joulua tunnetaan)
Yhteenveto: Talvivaaran sauna lämpiää, menneiden joulujen muistot nousevat pintaan, revontulet värittävät pohjoisen taivaan.
Kirjoittajan sana: Tämä on kirjoitettu joululahjaksi Crysille. Hän toivoi tekstiä Aryasta, ja tässä tekstissä on hyödynnetty paljon hänen antamiaan inspiraatiomurusia. Tämä ficci osallistuu myös joulufestiin, skenaariolla ”Joskus joulu merkitsee synkempää aikaa”. Kuitenkin tämä teksti on pikemminkin toiveikas kuin synkkä, kantavana ajatuksena on toive siitä, että jokainen voisi viettää joulua juuri niin kuin parhaaksi kokee.
Lämpöistä joulunodotusta, Crys! Ja kaikki muutkin!
ENSI VIIKOLLA TULEE JOKO JOULU TAI KUOLLEIDEN ARMEIJA
”Helvetti. Luulin, että täällä ei ole enää ketään.”
Hurtta seisoi Talvivaaran saunan ovella. Arya oli vetänyt oven avautuessa jalkansa rintojensa suojaksi, mutta laski ne huomattuaan, kuka tulija oli. Hän tiesi, että Hurttaa ei kiinnostanut hänen rintansa tuon taivaallista.
”Tule vain”, Arya sanoi. Talvivaaran saunaa oli lämmitetty koko päivän, jotta varmasti kaikki halukkaat pääsisivät saunomaan. Nyt ilta oli ehtinyt jo niin myöhälle, että Arya oli kuvitellut saavansa olla saunassa rauhassa. Ilmeisesti Hurtta oli ajatellut samoin. Mutta Hurtta ei Aryaa häirinnyt, hän tiesi, että mies osasi olla hiljaa.
Ja hiljaa he pitkään olivatkin. Hurtta oli istuutunut ylimmille lauteille ja ummistanut silmänsä. Arya heitti löylyä. Hodorin vuosia sitten rakentama kiuas sihahti. Arya veti syvään henkeä. Talvivaaran saunassa tuoksui puulta ja joiltain villiyrteiltä, joita Jonin paras ystävä Sam oli ripustanut roikkumaan kattoon. Ne kuulemma estäisivät vilustumisen.
”Arya Stark”, Arya kuuli äitinsä terävän äänen. Hän kyllä tiesi kuvittelevansa, mutta siitä huolimatta äidin ääni tuntui kovin elävältä. Arya oli unohtanut äidin äänen jo vuosia sitten, mutta Talvivaarassa se oli yllättäen palautunut hänen mieleensä juuri tällaisissa tilanteissa, joita äiti olisi pitänyt epäsoveliaina nuorelle ladylle. Saunominen Hurtan kanssa kuului ehdottomasti sille listalle, mutta Arya ei välittänyt. Hänen mielestään ei ollut mitenkään epämukavaa jakaa saunahetkeä Hurtan kanssa. Oikeastaan Hurtta oli parasta saunaseuraa, jota Talvivaarassa oli tarjolla. Kaikki muut höpöttäisivät turhuuksia. Sitä paitsi Aryaa ei kiinnostanut, vaikka joku näkisikin heidät saunassa kahdestaan ja alkaisi levittää pikkumaisia juoruja.
Arya heitti lisää löylyä. Hurtta ähkäisi, mutta ei avannut silmiään.
Aryan ajatukset vaelsivat lapsuuteen. Silloin oli saunottu usein. Vuolasvirralla varttunut äiti ei ollut koskaan tottunut pohjoisen kylmyyteen, joten saunasta oli tullut hänen lempipaikkansa Talvivaarassa. Kaikki Starkit viihtyivät hyvin saunassa, kaikki paitsi Sansa. Sansaa oli alkanut saunassa aina huimata. Jon ja Theon olivat alkaneet nimittää häntä Sauna-Sansaksi, ja se oli ollut Sansan mielestä niin kurja nimi, että hän oli ruvennut itkemään. Arya virnisti. Tänään hän oli kuullut, miten Jon ja Theon olivat lyöneet vetoa, tulisiko Sauna-Sansa saunaan. Sansa oli tullut, ja Jon oli hävinnyt Theonille kolme kuparikolikkoa. Hetken kaikki oli ollut niin kuin ennenkin.
”Ensi viikolla tulee joko joulu tai kuolleiden armeija”, Hurtta sanoi yllättäen.
”Aika paskat vaihtoehdot”, Arya sanoi ja heitti taas löylyä. Hurtta avasi silmänsä.
”Etkö pidä joulusta?”
”En juurikaan. Varsinkaan täällä. Täällä joulu oli vuoden tärkein juhla. Kaikki kokoontuivat yhteen syömään ja juomaan ja polttamaan keskiyön kokkoa. Ja isä johti seremoniaa, jossa pyydettiin siunausta seuraavana vuonna poltettaville kynttilöille. Tuokoot nämä valoa jokaiseen kotilieteen…”
”Kunnon paskapuheiden juhla.”
”Juuri sitä. Ja Sansa aikoo pitää tuon seremonian tänä jouluna.”
”Taidan olla ryyppäämässä juuri siihen aikaan”, Hurtta sanoi ja sulki jälleen silmänsä.
Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Arya pyyhki kämmenellään höyryn pois saunan pienestä ikkunasta, josta näkyi Talvivaaran länsirinne. Lunta satoi hiljalleen, ja sepän mökin savupiipusta tuprusi savua. Seppää metsänreunassa olevassa mökissä ei ollut asunut enää vuosiin, eikä ketään muutakaan, mutta nyt Theon oli majoittunut sinne. Jokainen Talvivaaran kamari ja mökki oli asutettu, mutta silti Arya pelkäsi, että heitä ei ollut lähellekään tarpeeksi kuolleiden armeijaa vastaan. Tällaisena kauniina lumisadeiltana tuntui uskomattomalta, että kuolleiden armeija todella oli marssimassa heitä kohti. Ja silti asia oli juuri niin kuin Hurtta oli sanonut – ensi viikolla tulisi joko joulu tai kuolleiden armeija.
Arya heitti löylyä ja pakottautui ajattelemaan jotakin muuta kuin edessä olevaa taistelua.
Arya oli istunut tällä samalla laudepaikalla aina. Hänestä oli ollut hauskaa katsella ikkunasta ulos pakkaseen samalla, kun kiuas sihahteli ja äiti hankasi Aryan selkää puhtaaksi (”Missä sinä olet taas rypenyt?”). Robb oli heittänyt löylyä, Theon ja Jon olivat laulaneet toinen toistaan järjettömämpiä saunalauluja, ja Bran oli istunut alimmalla lauteella ja huljutellut jalkojaan vesiämpärissä ilosta hihkuen. Kun muut olivat lähteneet, Arya oli usein jäänyt isän kanssa saunaan kahdestaan. Se oli ollut Aryan mielestä saunaillan mukavin hetki. Isä oli ollut yleensä hiljaa ja antanut Aryan mietiskellä omiaan, kuten Löyly-saunatonttua, josta vanha Nan oli kertonut tarinoita. Sitten lopulta isä oli käärinyt Aryan lämmitettyyn pyyhkeeseen ja kantanut hänet pihamaan halki linnaan ja eteishallin tulisijan eteen. Joskus Arya oli nukahtanut isän syliin, vaikka matka ei ollutkaan pitkä, mutta toisinaan hän oli katsellut taivaalle, jota kuulaina öinä valaisivat moniväriset revontulet. Niitä he olivat jääneet kerran isän kanssa katsomaan niin pitkäksi aikaa, että molemmille oli ehtinyt tulla vilu, ja äiti oli raivostunut ja määrännyt Aryan juomaan kaksi mukillista liian kuumaa punaviinimarjamehua. Isä oli juonut Aryan seurana, vaikka Arya tiesi isän inhonneen hapanta mehua.
Arya huokaisi. Miten paljon hän antaisikaan, jos saisi isän takaisin.
Kuin pieneksi lohdutukseksi Arya näki ikkunasta isänsä miekan. Tai oikeastaan ne kaksi miekkaa, jotka isän Jäästä oli taottu. Jaime Lannister ja Tarthin Brienne kävelivät polkua pitkin miekat käsissään. He olivat varmaan olleet miekkailemassa entisen sepän mökin takana. Valyrian teräs välkähti kuunvalossa, kun Jaime ja Brienne työnsivät miekkansa vyölleen.
”En olisi ikinä uskonut maailman olevan niin sekaisin, että nuo kaksi löytävät toisensa”, Hurtta sanoi. Arya kääntyi katsomaan häntä. Hurtta oli avannut silmänsä ja katsoi Aryan ohi ikkunaan.
”Ehkä he olivat tarkistamassa länsirinteen maastoa. Heidän on määrä puolustaa sitä.”
”Kaiva silmä pois perseestä ja katso heitä. Minä olen tuntenut Lannisterin ikäni enkä ole koskaan nähnyt häntä noin naurettavan onnellisena”, Hurtta sanoi, ja Arya käänsi katseensa ikkunaan. Jaime ja Brienne olivat pysähtyneet sepän mökin eteen ja katselivat taivasta. Jaime sanoi jotain, ja Brienne löi häntä käsivarteen. Sitten he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät.
”Näetkö? Jaime on kovempana kuin valyrialainen teräs”, Hurtta sanoi. Arya ei vastannut. Yön pimeinä tunteina hän oli miettinyt erilaisia vaihtoehtoja kuningatar Cersein surmaamiseksi. Jaimen kasvojen käyttäminen tuntui niistä parhaimmalta. Mutta kun Arya nyt katsoi nauravaa Brienneä, tuntui ajatus yllättävän vastenmieliseltä. Arya ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Briennen nauravan, eikä viime aikoina ollut juuri kenelläkään muullakaan ollut syytä nauruun. Mutta tuolla pakkasessa nuo kaksi nauroivat, ja siinä oli Aryan mielestä jotain todella pyhää, jotain sellaista, jota hän ei haluaisi rikkoa, paitsi jos olisi aivan pakko.
Juuri naurua Arya kaipasi. Tuntui pahalta olla Talvivaarassa, jossa nauru oli ennen ollut herkässä, tai ainakin niin herkässä, kun se pohjoisen väellä koskaan oli. Edes Jon ei saanut enää Aryaa nauramaan samalla tavalla kuin vuosia sitten. Jon ei nauranut itsekään niin kuin ennen, hymyili vain sitä kaiken nähnyttä, surumielistä hymyään.
Arya heitti löylyä ja katsoi sitten, miten Jaime ja Brienne kävelivät ikkunan ulottumattomiin, varmaankin sisälle linnaan.
”Olenko minä yhä listallasi?” Hurtta kysyi yllättäen ja Arya kääntyi katsomaan häntä. Saunaa valaisi ainoastaan yksi seinälle nostettu soihtu, ja hämärässä Hurtta näytti vielä uhkaavammalta kuin päivänvalossa, mutta Aryaa miehen ulkomuoto ei koskaan ollut häirinnyt.
”Olet. Ystävien listalla”, Arya sanoi ja veti suutaan vinoon hymyyn. Hurtta vastasi yhtä vinolla hymyllä.
”Se taitaa olla aika lyhyt lista.”
”Lyhyempi kuin se toinen oli”, Arya myönsi. Hurtan lisäksi listalla olivat ainoastaan Jon ja Gendry. Eikä Arya oikeastaan ihmetellyt, hän ei ollut ystävänä se paras mahdollinen. Hurtankin hän oli jättänyt kuolemaan, mutta tuossa mies nyt kuitenkin istui saunassa hänen kanssaan. Hyvä, että istui, Arya huomasi ajattelevansa. Samassa hänelle tuli ajatus:
”Kuule, jos selviydymme kuolleiden armeijasta, niin mennäänkö retkelle? Parin tunnin ratsastuksen päässä on Pohjoisen suurimmat vesiputoukset.”
Hurtta oli hetken hiljaa, ja Arya ehti ajatella, että hän varmaan pitäisi ajatusta lapsellisena, mutta lopulta mies vastasi:
”Mennään. Mennään silloin, kun Sauna-Sansa pitää jouluseremoniaansa.”
Arya virnisti ja heitti vettä kiukaalle.
”Sansa ei ilahdu, jos saa tietää tuon nimen heränneen taas henkiin.”
”Tuskin se leviää laajalle. Harva uskaltaa nimitellä Pohjoisen valtiatarta. Satuin vain kuulemaan Nietoksen ja Greyjoyn keskustelun, kun olin hakemassa kanaa keittiöstä.”
”Otetaan kanaa evääksi vesiputouksille”, Arya sanoi ja Hurtta naurahti.
”Tässähän alkaa melkein odottaa joulua.”
Arya oli samaa mieltä. Yllättäen ajatus joulusta ei tuntunutkaan ahdistavalta. Tuntui vapauttavalta ymmärtää, että hänen ei olisi pakko osallistua kynttiläseremoniaan. Sansa kyllä suuttuisi, mutta mitä siitä. Jos he todella selviäisivät kuolleiden armeijasta, hän haluaisi viettää joulua juuri niin kuin parhaalta tuntuisi. Ja jouluretki Hurtan kanssa kuulosti hyvältä. Ratsastus pakkasessa, pauhaavat vesiputoukset, illallinen nuotiolla…
Kana-ateriaa ajatellessaan Arya huomasi olevansa nälkäinen. Jälleen kerran hän tunsi suurta huojennusta siitä, että hänen tarvitsi vain hakea ruokaa keittiöstä, ei metsästää tai varastaa sitä itse.
Arya pudottautui alas lauteilta ja ojensi vesileilin ja kauhan Hurtalle.
”Minä menen syömään. Kiitos saunaseurasta.”
”Kiitos retkikutsusta. Se on hyvä syy pysyä elossa jouluun asti.”
Saunakamarin viileys löi vasten Aryan ihoa, kun hän avasi oven. Nopeasti hän huuhteli vartalonsa ja kietoi sitten puuvillaisen pyyhkeen ympärilleen. Vääntäessään hiuksiaan kuivaksi hänen katseensa osui katosta roikkuvaan olkihimmeliin. Äiti ja Sansa olivat tehneet niitä aina ennen joulua, tuokin oli varmasti yksi niistä vuosia sitten solmituista. Ikävä riipaisi taas syvältä, mutta Arya ravisteli sen pois samalla kuin väänsi hiuksistaan pois viimeiset vesipisarat. Hän pukeutui nopeasti ja pujahti ulos pakkaseen.
Pakkanen oli kiristynyt niin kovaksi, että se salpasi hetkeksi Aryan hengen. Hengen salpasi myös pohjoinen yötaivas. Vihreät revontulet väreilivät sepän mökin yllä. Arya ei ollut nähnyt revontulia vuosiin. Ensimmäistä kertaa hänen paluunsa jälkeen tuntui siltä, että Talvivaara yhä oli hänen kotinsa. Että kaikki ei ollut muuttunut. Että tyttö oli yhä Arya Stark Talvivaarasta.
Kun Daenerysin lohikäärmeet lensivät mahtavan kahinan saattelemana revontulien editse, Arya tajusi, miten kylmä hänellä oli siinä saunan portailla seistessään. Nopeasti hän lähti kohti linnaa. Hän ei todellakaan haluaisi taistella kipeänä kuolleiden armeijaa vastaan. Sitä paitsi hän halusi jouluretkelle Hurtan kanssa.
Lumisen sisäpihan halki harppoessaan Arya mietti, miksi hän odotti retkeä niin kovasti. Hän oli retkeillyt Hurtan kanssa paljon, joku voisi sanoa, että ihan tarpeeksi. Tai eihän heidän seikkailunsa mikään retki ollut, mutta oli siinä ollut hyvät hetkensä. Sitä paitsi Hurtta oli muuttunut. Hän ei ollut enää se mies, joka vuosia sitten oli tappanut teurastajan pojan. Hurtta oli oppinut katumaan. Ja mitä retkeen tuli… koska viimeksi Arya oli suunnitellut mitään mukavaa kenenkään kanssa? Kaikki liittyi nykyään ainoastaan kuolleisiin tai eloonjäämiseen. Kai edes jouluna voisi hetkeksi unohtaa kaiken sellaisen?
Arya veti linnan oven auki ja tunsi olevansa kylmissään luihin asti. Onneksi eteishallin suuressa takassa paloi tuli. Arya astui halliin kohmeisia käsiään hieroen ja huomasi vasta sitten, ettei ollut ainut tulisijan luo etsiytynyt. Brienne ja Jaime istuivat takan eteen vedetyillä tuoleilla, ja tulisijassa höyrysi padallinen jotain, jonka tuoksun Arya uskoi tunnistavansa.
”Arya, liity seuraan. Meillä on kuumaa punaviinimarjamehua”, Brienne sanoi ja nousi tuoliltaan. Myös Jaime nousi ja veti Aryalle tuolin takan eteen. Arya empi hetken, mutta istuutui sitten. Brienne kauhoi mukin täyteen höyryävää mehua ja ojensi sen Aryalle.
”Kiitos”, Arya sanoi ja nosti mukin huulilleen. Samassa hän irvisti. Kaikki ei todellakaan ollut muuttunut, punaviinimarjamehu oli yhtä hapanta kuin aina ennenkin.
Jaime naurahti hänen ilmeelleen.
”Eikö olekin pahaa? Brienne pakottaa minutkin juomaan.”
”Olit jäätyä pystyyn ulkona. Eikä sinusta olisi sairaana mitään hyötyä taistelussa”, Brienne sanoi kipakasti. Hän nousi kohentamaan tulta ja löi päänsä matalla roikkuvaan olkihimmeliin. ”Kuka näitä on ripustanut joka paikkaan? Kuolleet ovat melkein porteilla, ja joku ripustelee himmeleitä.”
”Antaa ihmisten juhlia, jos se tuo heille toivoa”, Jaime sanoi eikä Arya ollut koskaan kuullut Lannisterin äänessä moista lämpöä. Arya oli kuvitellut ser Jaimen läpensä kylmäksi ja itsekkääksi, mutta nyt mies kuulosti siltä, että ymmärsi ihmisten tarvitsevan juhlia ja yhteisöllisyyttä kipeästi juuri nyt, kun huomisesta ei ollut varmuutta. Arya oivalsi olevansa vesiputousretkestä juuri siksi niin innoissaan – tulevaisuuden suunnittelu loi toivoa, vaikka ehkä valheellistakin. Mutta ilman toivoa ei olisi mitään mieltä taistella. Ensimmäistä kertaa Aryasta tuntui, että he ehkä sittenkin voisivat voittaa kuolleet, koska heillä oli jotain, mitä kuolleilla ei ollut. Toivoa.
”Juhlikoot sitten, kun kuolleet eivät ole kynnyksellä”, Brienne puuskahti ja kumartui lisäämään tulisijaan puita.
”Parasta, että olemme hiljaa ja juomme”, Jaime sanoi puoliääneen ja virnisti Aryalle.
Arya hymyili takaisin. Tuntui kotoisalta. Tuntui joululta.
