Title: Kaksi viivaa
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Omegaverse, mpreg, slice of life
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen ei kuulu minulle, enkä ole saanut rahaa tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Muuten, minulla on asiaa.”A/N: Lisää MatchaBlossom-omegaverseä kokoelmaani
Kirsikka kukkii kolmesti (jee nyt sillä on jopa oma nimensä – joka tietty alkaa K:lla 😅😅 Ihan niinku tämänkin ficin nimi asdf). Tää edeltää niitä aiemmin keväällä julkaisemiani osia, mutta on hyvinkin mahdollista, ettei tämä tule jäämään ensimmäiseksi. Mulla nimittäin on ideoita myös sellaisiin juttuihin, jotka tapahtuisivat ennen tämän ficin juttuja.
Mukana
One True Something 20:n kolmoskiekalla (paritustyyppi slash).
Kaksi viivaa”Ai, sinä”, Kaoru totesi kurkistettuaan oven suusta sen verran että näki, kuka oikein oli tullut sisään. Muovikassien piirittämä Kojirou oli juuri riisumassa kenkiään eteisessä.
”No kukapa muukaan”, Kojirou tuhahti noukkien kassit takaisin käsiinsä ja astui peremmälle. ”Menen takaisin ravintolalle illallisajaksi, mutta ajattelin tässä välissä tuoda vähän täytettä jääkaappiin… Enemmän minä olen yllättynyt siitä, että
sinä olet kotona. Sinunhan piti tehdä töitä vielä.”
”Niin minä teenkin”, Kaoru ilmoitti ilmestyen oven takaa kokonaan esiin, otti kassit Kojiroun toisesta kädestä ja seurasi tätä keittiöön. ”Suljin studioni ja tulin kotiin jatkamaan.”
”Helppoahan sinun on, kun voit käytännössä valita, missä työskentelet”, Kojirou tuumasi, laski muovikassit keittiön työtasolle ja alkoi purkaa niitä. ”Minulla vaihtoehdot ovat todella rajoitetut…” Hän lappoi kasseista ruokaa kaappeihin ja näytti Kaorulle yhtä muovirasiaa. ”Aamulla tekemiäni tortelliineja, syö jossain välissä.”
”Syön, syön”, Kaoru lupasi, vaikka oli hyvinkin mahdollista, että hän unohtaisi sen töihinsä keskittyessään. Ehkä hänen pitäisi pyytää Carlaa muistuttamaan. ”Muuten, minulla on asiaa. Se on oikeastaan syynä siihen, miksi tulin jo kotiin enkä jäänyt studiolle…”
”No?”
Kaorun ilmeestä ja äänensävystä ei voinut päätellä mitään, joten Kojiroun uteliaisuus oli taattu. Tämä nojasi työtasoon ja odotti, että Kaoru veisi asiansa loppuun.
”Carla ilmoitti minulle tänään, että hormonitasoissani on tapahtunut selviä muutoksia ja että hän epäilee minun olevan raskaana. Joten tein sitten varmuuden vuoksi vielä testin ja… se oli positiivinen.”
Kojirou tuijotti Kaorua hetken kuin ei muuta osaisi tehdä, mutta yllättävän nopeasti hän löysi taas puhekykynsä.
”Sinä siis olet raskaana?” hän varmisti ennen kuin ehti antaa itselleen mahdollisuuden innostua.
”No, niin, ainakin Carlan ja sen testin mukaan, ja kyllä minä niihin molempiin luotan.”
”Näytä minulle”, Kojirou vaati.
”Mikä?”
”No se testi! Minäkin haluan nähdä.”
”Minä heitin sen jo pois!” Kaoru ärähti ja oli valmiina estämään Kojirouta penkomasta roska-astiaa. ”Etkä todellakaan kaiva sitä esiin.”
”Voitko tehdä sitten toisen testin?” Kojirou kysyi. ”Onko sinulla niitä enää, vai täytyykö käydä ostamassa?”
”On minulla vielä yksi”, Kaoru mutisi. Sen jälkeen, kun he olivat lyöneet lukkoon päätöksen yhteisen lapsen yrittämisestä, hän oli etukäteen ostanut itselleen muutaman raskaustestin varastoon. Nyt asiasta valehtelu kyllä tuntui jopa vähän houkuttelevalta, mutta hän tiesi, että siinä tapauksessa Kojirou vain kurvaisi lähimpään apteekkiin ja ostaisi uuden testin. ”Miksi? Etkö luota sanoihini?”
”Totta kai luotan!” Kojirou puhahti takaisin. Äänensävyn perusteella hänenkin kärsivällisyyttään koeteltiin pienoisesti. ”Mutta minäkin haluan nähdä ne viivat! Koska niihinhän tämä nyt toistaiseksi konkretisoituu.”
Kaoru huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi. ”Minä teen toisen testin.” Hän oli lisätä perään, että sen testin Kojirou voisikin vaikka pitää muistona, mutta sitten hänen mieleensä livahti kauhukuva siitä, miten tämä esittelisi sitä kaikille vauvauutisesta kertoessaan. Hän pitikin suunsa kiinni.
Kojirou seurasi Kaorun perässä, kun tämä testipaketin kaapista haettuaan suuntasi kohti vessaa, mutta sen ovella Kaoru kääntyi äkisti ympäri.
”En minä yleisöä kaipaa!” hän ärähti. ”Saat luvan odottaa ulkopuolella.”
Kojirou näytti siltä kuin haluaisi väittää vastaan muttei sitten sanonutkaan mitään vaan jäi kiltisti odottamaan, että Kaoru saisi testin tehtyä. Ne minuutit tuntuivat Kojiroun elämän pisimmiltä, mutta lopulta Kaoru avasi vessan oven ja asteli hänen eteensä valkoisen testitikun kanssa.
”No niin, siinä”, tämä totesi pidellen testiä Kojiroun silmien edessä. ”Kaksi viivaa tarkoittaa positiivista tulosta, ja niin pitkälle varmaan sinäkin osaat laskea.”
Kojirou nappasi testitikun Kaorun kädestä, vaikka tämä ei ollut ajatellut antavansa sitä hänelle, ja tarkasteli hyvin huolellisesti kahta punaista viivaa, jotka sille oli ilmestynyt. Sitten hän etukäteen yhtään varoittamatta kaappasi Kaorun oikein lujaan halaukseen.
”Ihanaa, Kaoru”, hän sanoi sitten. ”Miten ihana uutinen. Olen niin iloinen tästä.”
”Minäkin olen iloinen”, Kaoru mumisi ja viimein vastasi tämän aloittamaan halaukseen. ”Kunhan nyt vain kaikki menee hyvin eikä tule keskenmenoa tai – ”
”Shhh, shhh…” Kojirou hyssytteli Kaorua rauhallisesti ja alkoi silitellä tämän hiuksia. ”Nyt et aloita ylimääräistä stressaamista, sekään ei tee hyvää vauvalle. Minä luotan siihen, että asiat kyllä sujuvat, ja kohta meidän perheessämme on uusi jäsen.”
”Mutta älä vain kerro vielä kenellekään. En halua, että kukaan muu saa tietää, ei vielä.”
”Päätämme yhdessä milloin kerromme.” Kojirou irrotti otteensa Kaorusta, joka nappasi raskaustestin takaisin itselleen. ”On paljon asioita, joista meidän on sovittava. Mutta onhan meillä aikaa, raskaudenhan pitäisi olla vasta… monennellako viikolla?”
”Kiimani loppumisesta tulee huomenna neljä viikkoa, laske siitä”, Kaoru tokaisi. ”Ja niin, onhan tässä kuukausia aikaa siihen ennen kuin lapsi voisi edes syntyä, mutta ei siihen asti voi vain seistä ihmettelemässä. ”
”Ei tietenkään”, Kojirou sanoi lempeästi. Hän vilkaisi seinällä olevaa kelloa. ”Äh, joko se on noin paljon. Olisi pitänyt vain sulkea jo tältä päivältä.”
”Älä yhtään yritä”, Kaoru sanoi tiukasti kuin opettaja, joka ei suvaitse turhaa pulinaa luokassaan. ”Sinä menet takaisin töihin, minä jatkan omaa projektiani, ja me juttelemme lisää sitten kun tulet takaisin.”
”Hyvä on”, Kojirou huokaisi. ”Se on sitten eri juttu, mitä töistäni tulee tällaisen uutisen jälkeen, koska on se kuitenkin… ajattele nyt… vauva!”
”Ei se ole vielä kuin pelkkä solumöykky, josta toivon mukaan tulee vauva”, Kaoru oikaisi, mutta ajatus siitä, mitä heillä mahdollisesti olisi elämässään sitten alkuvuodesta, sai hänet hymyilemään pienesti. Hän todella toivoi, että kaikki sujuisi hyvin, ihan niin kuin Kojirou oli sanonut. Hän halusi tämän luottavaisuuden tarttuvan itseensäkin. ”Ja nyt painut takaisin ravintolallesi; et voi aiheuttaa ylimääräistä vaivaa alaisillesi. Ja täytyy minunkin päästä jatkamaan töitäni. Illalla lisää.”
Kojirou nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tulen tietenkin vasta myöhään takaisin, mutta – ”
”Et ole koskaan tullut niin myöhään, että olisin jo nukkumassa”, Kaoru keskeytti. Eipä sillä, että hän siihen mennessä olisikaan saanut unta, vaikka olisi yrittänyt. Kojiroun viereen oli paljon helpompi nukahtaa kuin muuten tyhjään vuoteeseen.
”Totta tuokin. No, minä menen nyt.”
Mutta ennen kuin Kojirou pääsi lähtemään minnekään, hän vielä tarttui Kaorua kädestä, vetäisi tämän hieman lähemmäs itseään ja suuteli huulille hellästi.
”Sinullekin hyvät työpäivän jatkot”, hän hymyili. Vastaukseksi Kaoru läpsäisi häntä olkaan.
”No, menetkös nyt siitä.”
Yksin jäätyään Kaoru palasi työpöytänsä ääreen ja istahti tuolille. Hän huomasi pitelevänsä yhä tekemäänsä raskaustestiä kädessään ja jäi katselemaan sen tulosta samalla kun yritti rauhoittaa levotonta ajatustulvaa päänsä sisällä. Siitä se kaikki nyt alkoi, niistä kahdesta punertavasta viivasta, joiden myötä heillä toivottavasti olisi ensi vuoden puolella uusi perheenjäsen, oma yhteinen lapsi. Kunhan raskaus nyt vain etenisi niin kuin olisi suotavaa – ongelmitta, normaalisti, mahdollisimman hyvin… Kaikki oli vielä niin kovin epävarmaa, mutta hän halusi osata olla yhtä luottavainen kuin Kojiroukin oli, vaikka sellainen ei hänen luontoonsa kuulunutkaan. Mutta aina kai sopi yrittää.
Hän ei tiennyt, keneltä oikein pyysi, kun alkoi toistella hiljaa ääneen: ”Anna kaiken mennä hyvin, anna kaiken mennä hyvin...”
Toivottavasti edes joku kuitenkin kuulisi.