Jälkemme ensilumessa | K-11 | Susan/Neville | 8/8

[hiddenben]

Nimi: Jälkemme ensilumessa
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne

Ikäraja: K-11
Paritus: Susan/Neville (Hannah/Neville)
Genre: drama, angst, slow and mutual pining eli toisin sanoen pohdintoja ystävyydestä ja rakkaudesta sekä tasapainon etsimistä
Pituus: kahdeksan osaa, yhteensä n. 15,000 sanaa

Varoitukset: kolmiodraamaa/pettämistä
Haasteet: FF1000 sanalla translatiivi
Yhteenveto: Seitsemäs lukuvuosi Tylypahkassa on kaikkea muuta kuin iloinen. Susan yrittää selvitä valvovien silmien alla mahdollisimman vähin äänin ja pysytellä poissa ongelmista, kun taas Neville on ottanut johtavan roolin Tylypahkan vastarintaliikkeessä. Susan pelkää heidän ajautuvan yhä kauemmas toisistaan ja huomaakin yhtäkkiä joutuvansa tekemään valintoja niin hiljaisuuden ja aktiivisten tekojen välillä kuin tunteidenkin saralla.

K/H: Tästä piti tulla tiivis ja suhteellisen jouluinen Susan-ficci, mutta on vaikeaa kirjoittaa hahmovetoista tarinaa lyhyesti, joten… Tässä tulee tällainen noin 15,000 sanaa pitkä tarina, joka tapahtuu joulun aikaan, mutta ei sisällä varsinaisesti kovin jouluisia elementtejä Siksi en edes yrittänyt sijoittaa tätä Joulukadulle vaan laitoin tekstin suoraan oikealle osastolle. Tämä on kuitenkin tärkeä osa Susan-verseäni, joka alkaa yhdistellä palasia menneisyydestä tulevaisuuden tarinoihin, mikä on myös syy siihen, että annoin tarinalle kaikki ne sanat, joita se itselleen vaati. Toivottavasti nautitte tästä, vaikka seitsemännen vuoden tavoin synkempiä sävyjä tässä tarinassa onkin! Kiitos taas Kaarne, luotto-oikolukijani, tuesta ja tsempistä ja kirjoitusvirheiden bongauksesta ♥

Jälkemme ensilumessa

Ensimmäinen osa

Pieni lyhty valaisee valkoiseen lumipeitteeseen kuljettua polkua. Susan kuuntelee askeltensa keveyttä, kuinka vastasatanut lumi hiljentää kenkien kopinan Tylypahkan pihakivetystä vasten. Hämärtyvässä illassa kuuluu myös lukuisia ilon huudahduksia ja juoksuaskelia, kun pieni joukko rohkelikkoja on innostunut lumisotaan, vaikka lumesta tuskin saa taputeltua palloja. Se ei kuitenkaan pilaa iloa, jonka ensilumi mukanaan tuo.

Susan kiirehtii askelissaan, suunnaten kohti kasvihuoneita. Lyhty hänen kädessään vilkkuu iloisesti. Joulukuussa pimeä laskeutuu jo iltapäivällä, mutta on oikeastaan tunnelmallista kulkea ulkona lyhdyn valossa: siihen taiottu pieni valopallo valaisee kantajansa tietä niin lempeästi.

Susan kohentaa talviviittansa kaulusta suojaamaan kaulaa pihan poikki puhaltavalta tuulelta. On joulukuun toinen viikko ja ensilumi on satanut maahan aivan kuin se tietäisi kuuluvansa yhteen vuoden sydämellisimmän juhlan kanssa. Jouluun ei ole kuin muutama hassu viikko ja tavallisesti Tylypahka kuhisisi joulutunnelmaa: haarniskat kiillotettaisiin, pahkasikapatsaat saisivat kaulaansa kuusenhavuista tehdyt kranssit ja keittiön lähellä leijailisi jatkuvasti glögin ja piparkakkujen makea, hymyilyttävä tuoksu. Voro pitäisi erityisen tarkkaan huolta siitä, että eteishalli pysyisi puhtaana kurasta ja sulasta lumesta, ja tupien johtajat ilmoittaisivat, milloin oppilaat pääsisivät Tylyahoon jouluostoksille ja nauttimaan joulumarkkinoiden antimista.

Mutta asiat eivät ole enää niin kuin ennen. Eivät ole olleet koko syksynä.

Kuullessaan kauempaa vihaisen huudon, joka on suunnattu leikkisille rohkelikoille, Susan painaa päänsä alas ja pitää katseensa visusti polussa. Ääni on Gregory Goylen, jolle monien muiden luihuisten tapaan oli lukuvuoden alussa annettu enemmän valtuuksia koulun kurin ja järjestyksen ylläpitoon. Goyle on typerä, sen Susan tietää, ja vaikka tämä ei saa käyttää taikaa järjestyksen ylläpitämiseksi, hän ei silti halua luihuisen näkevän häntä.

”Viisitoista pistettä rohkelikoilta! Ja sinulle, Abercrombie, jälki-istuntoa!”

Goylen matala, vallanhimoinen ääni ärjyy pihassa. Susan ei kuitenkaan kohota katsettaan, ei reagoi millään tavalla vaan kiiruhtaa eteenpäin. On parempi vältellä luihuisia - tai ketä tahansa uuden ministeriön tahtoon taipuvia -, jos haluaa selvitä viimeisestä kouluvuodesta ilman suurempia haavoja tai huonoja arvosanoja. Epäonnekkaita esimerkkejä on ehtinyt kerääntyä syksyn aikana jo lukuisia.

Susan kävelee sisäpihan läpi ja jatkaa matkaansa huispauskentälle ja pöllölään vievän tien ohi, harppoen kohti koillista. Hän ei pysähdy juttelemaan tai edes tervehtimään vastaantulevia oppilaita vaan jatkaa matkaa hiljaisesti, kunnes kasvihuoneiden lämmin valo alkaa näkyä. Koskaan ei ole joulu tuntunut tältä, Susan miettii synkästi. Ensilumi ja sen mukanaan tuoma hiljaisuus ovat kauniita asioita, kuten myös jouluiset jälkiruoat, joita kotitontut valmistavat päivälliselle, mutta nekin menettävät merkityksensä, kun jälkiruokaa ei saa jakaa toisissa tuvissa olevien ystäviensä kanssa tai kun lumesta ei saa riemuita leikkien, sillä se rikkoo sääntöjä.

Jos rehtori Dumbledore olisi vielä elossa, tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan. Sen ajatuksen Susan on toistanut itselleen kymmeniä kertoja tämän syksyn aikana.

Ensimmäisen kerran, kun Susan katseli ympärilleen Suuressa salissa syyskuun ensimmäisenä päivänä, etsien katseellaan Deania, Harrya, Ronia ja Hermionea; Justinia, jopa Creeveyn veljeksiä, joihin oli tutustunut Albuksen kaartin aikoihin.

Toisen kerran, kun Amikys Carrow oli esitellyt ylpeänä pimeyden voimien oppisuunnitelmansa tunnilla, johon kuului laaja skaala herjoja sekä anteeksiantamattomia kirouksia.

Kolmannen kerran, kun Alekto Carrow oli käskenyt heitä kirjoittamaan esseen siitä, millaisia vinkkejä heidän maailmansa voisi ottaa jästimaailmassa tapahtuneista juutalaisvainoista 1930–40 -luvulla sekä myöhemmin apartheid-politiikasta järjestyksen ylläpitämiseksi.

Ja kymmeniä, jälleen kymmeniä kertoja sen jälkeen.

Lopulta kasvihuoneet näkyvät suoraan Susanin edessä. Hän vilkaisee vielä nopeasti taakseen, napauttaa sauvallaan lyhtyä, jonka valo sammuu, ja suuntaa kasvihuone kolmanteen.

”Alohomora”, hän sanoo ja napauttaa ovea sauvallaan. Hiljaisen naksahduksen kuullessaan Susan kiertää oven nuppia, avaa oven ja astuu sisään kasvihuoneen ihanan trooppiseen lämpöön.

Vaikka professori Kalkaros ohjaa Tylypahkaa kovalla kädellä Voron, Carrowin sisarusten sekä luihuisten kautta, ja alakynteen joutuvat kaikki, jotka uskaltautuvat uhmaamaan heitä ja jäävät kiinni, Susan ei kadu, että palasi syyskuun ensimmäisenä päivänä Tylypahkaan.

Hän kaipaa kaikkia, jotka eivät palanneet kouluun, ja ennen kaikkea Deania, mutta samalla hän on kiitollinen siitä, että edes muutama ystävä palasi yhdessä hänen kanssaan. Ne muutamat, joihin luottaa ja joiden kanssa pitää hauskaa, tuovat Susanin elämään valoa, jota hän niin kipeästi kaipaa.

Yksi niistä ystävistä on Neville, joka Susanin astuessa sisään kohottaa katseensa pöydällä seisovasta myrkkylonkeroisesta.

Rohkelikolla on käsissään lohikäärmeennahkahansikkaat ja samasta materiaalista valmistettu työvaate suojaamassa ylävartaloa viheliään kasvin teräviltä piikeiltä ja satunnaisilta myrkyllisiltä sylkäyksiltä.

”Hei”, Susan sanoo ja sulkee oven takanaan. Hän riisuu viittansa ja laskee sen yhdessä lyhdyn kanssa sivupöydälle, liittyen sitten Nevillen seuraan pöydän ääreen. Hän pitäytyy kuitenkin sopivalla etäisyydellä myrkkylonkeroisesta.

”Kaikki hyvin?” Neville kysyy, kumartuen katselemaan kasviaan hieman lähempää.

Seitsemännen vuoden S.U.P.E.R.-tason oppilaiden vastuulla on valita yksi haastavampi kasvi ja pitää huolta siitä koko vuoden ajan. Susan oli valinnut hoidettavakseen kauniin taikapihlajan, jonka istutti itse lukukauden alussa. Nyt pienessä puun alussa asuu jo yksi pokkuroija, johon Susan on päässyt tutustumaan ja josta hän kirjoittaa muistiinpanoja taikaolentojen hoidon tunnille. Neville puolestaan valitsi itselleen myrkkylonkeroisen, kaikkein vaativimman kasvin, ja tutkii sen lehtiä nyt hempeä ilme kasvoillaan niiden vaarallisuudesta välittämättä.

”Kaikki hyvin”, Susan vastaa.

Tällaisia kysymyksiä he esittävät nykyisin toisilleen koulussa: ei ”mitä kuuluu?” tai ”kuulitko, mitä hassua tapahtui huispauskentällä?” vaan ”onko kaikki hyvin?” ja ”kuulitko, miten Carrowit rankaisivat Vanea?” On kamalaa, miten paljon kaikki on muuttunut, mutta samalla kysymyksillä on tärkeä merkitys: heidän on pidettävä toisistaan huolta, kun taikamaailman pimeät voimat ovat heitä vastaan.

”Goyle vähensi tupapisteitä ja antoi jälki-istuntoa yhdelle lumisodasta”, Susan jatkaa sitten.

”Tietenkin”, Neville tuhahtaa ja suoristaa selkänsä, katsoen Susania vihdoin kunnolla. ”Ajattelimme pitää seuraavan A.K.-tapaamisen sunnuntaina. Tuletko?”

”Mitä aiotte opettaa?” Susan kysyy Nevillen katsetta vältellen.

”Ginny lupasi suunnitella muutaman harjoituksen estomanauksen opetteluun. Harry kuulemma opetteli sen kolmatta koetusta varten kolmivelhoturnajaisissa ja siitä oli hyötyä. Ehkä sen osaamisesta on apua meillekin.”

Susan hymähtää ja hakee sitten korkeasta kasvikaapista oman taikapihlajansa. Hänen tarttuessaan ruukkuun sen pienet vihreät lehdet värisevät, kun pitkät ja ohuet tummanruskeat oksat venyttelevät kuin päiväunien jäljiltä. Pokkuroija istuu mullassa, selkä runkoa vasten ja tarttuu iloisesti Susanin tarjoamaan sormeen. Hän vetää taikaolennon lehtien alta ja asettaa sen olkapäälleen, palaten sitten takaisin pöydän ääreen.

”Tuletko?” Neville kysyy uudelleen katsoen Susania suoraan silmiin, kun hän asettaa ruukun pöydälle.

”En tiedä vielä”, Susan sanoo ja pakenee kasvinsa taakse, alkaen tarkistaa sen lehtiä taikasauvallaan. ”Minun täytyy kysyä Pomfreyltä, tarvitseeko hän minua silloin sairaalasiivessä.”

Hän saa vastaukseksi vain hiljaisuuden. Kun Susan uskaltaa vilkaista kasvinsa takaa, Neville on kumartunut jälleen myrkkylonkeroisen ääreen suu tiukkana viivana. Se harmittaa ja satuttaa, sillä Susan tietää Nevillen paheksuvan hänen vältteleviä vastauksiaan ja ennen kaikkea tapaa vältellä vastuuta, joka kuuluisi jokaiselle Kalkarosta, Carroweita ja kuolonsyöjiä vastustavalle. Sen vastuun Neville on ottanut vastaan kunnialla ja leukaansa uhmakkaasti kohottaen. Rohkelikkopoika, johon Susan oli tutustunut neljännellä luokalla tässä samaisessa kasvihuoneessa, oli silloin ollut ujo, hiljainen ja kömpelö, mutta ei enää. Nyt Neville on mukana kapinoimassa yhdessä Ginny Weasleyn ja monen muun kanssa Tylypahkan oppilaiden, on heidän taistelunsa johtaja, uskalias ja itsevarmuutensa vuoksi komea -

eikä Susan enää tiedä, missä hänen paikkansa tässä kaikessa on.

Lukuvuoden alussa, ennen kuin Tylypahkan sisäiset muutokset ja sen mukana tulleet kauheudet olivat tulleet todella esiin, asiat heidän välillään olivat olleet melko samalla tavalla kuin kuudennen lukuvuoden päättyessä. Neville ja Hannah olivat - ja ovat - yhdessä ja Neville ja Susan olivat ystäviä. Se oli epämukava asetelma, sillä Hannah ja Susan olivat tuskin pitäneet yhteyttä kesän aikana, mutta sentään se oli toiminut. Hannah oli antanut Susanin ja Nevillen olla ystäviä, ja Susan oli yrittänyt parhaansa hyväksyäkseen ja jopa iloitakseen Hannahin ja Nevillen parisuhteesta.

Mutta sitten synkemmät sävyt olivat eksyneet Tylypahkan arkeen, ja Neville oli muuttunut. Hänessä on edelleen paljon sitä tuttua, rakasta Nevilleä, jonka Susan on oppinut tuntemaan ja josta hän piti: Neville on edelleen uskomattoman intohimoinen taikakasvien tutkija, edelleen kohtelias ja älykäs. Hän on tunnollinen opiskelija ja saa Susanin nauramaan. Mutta samalla hänestä on paljastunut näitä uusia vihaisia piirteitä, jotka vaativat kapinaa kaikkea sitä epäoikeudenmukaisuutta vastaan, jota Tylypahkassa tapahtuu.

Susan haluaisi vain sulautua taustaan, selviytyä vuodesta mahdollisimman vähin vahingoin, kun taas Neville haluaa kulkea toisenlaista polkua: ottaa paikkansa taistelussa, tehdä vanhempansa ylpeiksi ja näyttää, mistä rohkelikot on tehty. Siinä heidän tiensä eroavat ja viikkojen kuluessa Susan huomaa sen yhä vahvemmin. Hän inhoaa itseään, koska ei uskalla heittäytyä taistelemaan Nevillen rinnalla, mutta hän vihaa myös taikamaailmaa, joka on asettanut heidän ystävyytensä tähän tilanteeseen: epämukaviin hiljaisuuksiin ja pelkkään toveruuteen ystävyyden sijasta.

Susan alkaa tehdä hapetus- ja kosteutustaikoja taikapihlajan multaan, painaen taikasauvansa multaan ja lausuen loitsunsa äänettä. He työskentelevät tällaisessa hiljaisuudessa pitkään. Ainoastaan pokkuroija ääntelehtii välillä ihastuneesti taikapihlajan voidessa hyvin, ja myrkkylonkeroisen suu napsahtelee muutaman kerran Nevillen sormien eksyessä liian lähelle. Kun Susan alkaa pelätä, etteivät he sano toisilleen enää mitään koko illan aikana, Neville sanoo hiljaa kasvinsa takaa:

”Minä, Luna ja Ginny valmistelemme erästä… tempausta.”

Susan kohottaa katseensa taikapihlajan takaa. ”Millaista?”

”En voi kertoa vielä tarkemmin, mutta…”, Neville empii sanoissaan. ”Halusin vain varoittaa sinua. Se tapahtuu lähipäivinä.”

Susan pidättää puuskahduksen ja nielee kaikki huolestuneet sanat, jotka pyrkivät ulos. Hän haluaisi varoittaa, jopa pyytää heitä jättämään sen tekemättä, sillä Carrowin sisarukset ovat tunnettuja ilkeydestään eikä Tylypahkassa ole enää paljoakaan sääntöjä, jotka suojelisivat oppilaita rangaistuksilta. Susan ei halua nähdä Nevilleä tai Ginnyä tai Lunaa kärsimässä, sillä he ovat kaikki hänen ystäviään, ja eikö maailmassa ole jo riittävästi kärsimystä?

Mutta ilme Nevillen kasvoilla saa hänet pysyttelemään hiljaa. Se, että rohkelikkopoika haluaa antaa hänelle ennakkovaroituksen… Kai sekin tarkoittaa jotain: että he ovat edelleen ystäviä? Ja siksi Susan vain nyökkää ja kiittää. Sitten hiljaisuuden padot heidän välillään vihdoin purkautuvat ja Neville kysyy, miten taikaolentojen hoitotunnit ovat sujuneet. Loppuilta kuluu lempeässä tunnelmassa ja Susan muistaa jälleen kiittää hiljaa mielessään maailmaa siitä, että hänellä on Nevillen kaltainen ystävä.

***

Aika kuluu kuin itsestään ja vasta Susanin tukahduttaessa kolmannen haukotuksen muutaman minuutin sisään hän vilkaisee kelloa ja järkyttyy.

”Neville, kello on muutamaa minuuttia vaille kymmenen!”

Se on huono asia. Erittäin huono asia. Käytävillä liikkuminen on kielletty seitsemännen vuoden opiskelijoilta puoli yhdeksän jälkeen (muilta puoli tuntia aiemmin) ja kiellon rikkojia rangaistaan erittäin tiukasti. Neville kasvoille illan aikana kohonnut hymy valahtaa, ja he alkavat siivota työpöytäänsä mullasta ja kuivuneista lehdistä. Pokkuroija säikähtää yhtäkkistä muutosta tunnelmassa ja on purra Susania sormeen, mutta ei ehdi, kun Susan jo pamauttaa kaapin oven kiinni kuiskaten hiljaa anteeksipyyntönsä. Sitten he pukevat talviviitat päälleen, varmistavat, että taikasauvat ovat mukana ja sammuttavat kasvihuoneen valot. Lyhdyn he jättävät jälkeensä: vaikka valoa ei olisikaan, lyhtyä olisi mahdoton kantaa hiljaisesti.

Heidän onnekseen illalla ei ole satanut enempää lunta ja heidän askeltensa jäljet sekoittuvat muihin pihaa pitkin risteileviin jälkiin. He kulkevat puhumatta, mutta heidän kulkiessaan muodonmuutoksien pihan ohi, Neville vilkaisee Susania nopeasti ja hymyilee pienesti kuin pyytäen häneltä luottamusta. Susan hymähtää hiljaa: hän kyllä luottaa Nevilleen. On aina luottanut.

Linnan pihalla on hiljaista eivätkä he näe ketään, vaikka tarkkailevat soihtujen luomia varjoja yön pimeydessä pitkään ennen kuin jatkavat eteenpäin. Pakkanen on kiristynyt ja heidän hengityksensä huuruavat illassa. Kaikkialla on aivan hiljaista. Melkein liiankin.

”Mennään sivukautta”, Neville sanoo matalalla äänellä, ja Susan nyökkää.

He lähtevät kiertämään linnanpihaa vasemmalta sivulta ja kävelevät kyyryssä pysyäkseen matalan kivimuurin suojissa. Pian heidän etsimänsä sivuovi ilmestyy näkyviin ja Susan on huoahtaa helpotuksesta. Siitä ovesta on helppo sujahtaa sisään melko huomaamatta - ainakin siihen verrattuna, jos he yrittäisivät päästä takaisin sisälle pääovista.

He juoksevat viimeisen matkan nopeasti sivuilleen katsomatta ja päästyään ovelle, Neville raottaa sitä ja vilkaisee sisään. Susanin sydän hakkaa ja hän kuulee veren kohinan korvissaan. Hän inhoaa tällaista. Olisipa hän ymmärtänyt katsoa kelloa aikaisemmin niin tätä ei olisi tapahtunut. Jos he jäisivät kiinni… Hän sulkee hetkeksi silmänsä. Hän ei halua miettiä, mitä silloin tapahtuisi.

Sitten Susan tuntee Nevillen lämpimän käden omassaan, ja hän avaa silmänsä. Tämä katsoo häntä niin intensiivisesti, että Susan on hengästyä uudelleen.

”Kaikki hyvin?” tämä kysyy, ja Susan pakottaa itsensä nyökkäämään.

”Sitten mennään”, Neville sanoo päättäväisesti ja vetää hänet mukanaan ovesta.

He saapuvat eteishallin sivukamariin, joka antaa hetkellisesti sen suojan, jonka he tarvitsevat riisuakseen talviviitat ja kuivatakseen nopealla taialla kenkänsä, etteivät he jätä märkiä jalanjälkiä jälkeensä. Sitten he katsovat ulos eteishalliin ja kuuntelevat. Soihtujen valo saa varjot seinillä lepattamaan. Linnan hiljaisuutta rikkovat joidenkin taulujen käymät keskustelut.

Neville pitää edelleen hänen kädestään kiinni, ja Susania alkaa hymyilyttää.

Silloin he kuulevat askelia portaikosta, ja ennen kuin Susan ehtii edes alkaa ajatella pakoreittiä, Neville vetää hänet jo mukanaan eteishallin suuren pääportaikon sivuun, patsaan taakse piiloon. He seisovat kumarassa ja kuuntelevat. Susan toivoo koko sydämestään, ettei se ole Voro, sillä tämän mukana kulkeva Norriska löytää lähes poikkeuksetta kaikki piileskelijät. Kun hiljaisuus venyy pitkäksi, Neville uskaltautuu kurkistamaan patsaan takaa ja kumartuu heti takaisin alas.

”Alekto”, rohkelikko muodostaa sanan huulillaan. Susan tuntee vatsanpohjansa kääntyvän nurin.

He odottavat vielä, kunnes kuulevat askelten kaikkoavan. Sitten he nousevat patsaan takaa ja lähtevät varoen kulkemaan rappusia ylöspäin. Nevillellä on heistä kahdesta pidempi matka tupaansa, joka on korkealla tornissa ja useampien rappusten päässä. Susanin pitää vain päästä tämän portaikon toiselle puolelle päästäkseen sitten kulkemaan alas ensimmäiseen pohjakerrokseen.

He hiipivät hitaasti, ja Susan alkaa uskoa heidän selviävän tästä kaikesta. Mutta sitten he kuulevat jälleen askelia, jotka tulevat juuri pääsisäänkäynnin läheltä, ja joutuvat kääntymään vasemmalle, juosten kohti Suurta salia, jonka lähellä olevan haarniskarivistön taakse he syöksyvät piiloon. Ja juuri ajoissa: tällä kertaa käytävillä ei partioi vain Alekto vaan myös hänen veljensä Amykus. Susan on kuulevinaan Nevillen tukahduttavan huuliltaan karkaavan kirosanan.

”Kuulitko uutiset?” Amykus sanoo veljelleen heidän lähestyessään haarniskarivistöä. ”Taikaministeriön auroriosaston uusimmista ohjeistuksista?”

”Kuulin”, Alekto vastaa ja naurahtaa. ”Antoivat samalla potkut viidelletoista aurorille, jotka eivät suostuneet noudattamaan sääntöjä. Mitäs eivät suostu ottamaan kiinni jästisyntyisiä.”

Susanin sydän hakkaa yhä kovemmin. Hän painautuu lähemmäs seinää, yrittää kyykistyä mahdollisimman pieneksi ja hivuttautuu lähemmäs Nevilleä aivan kuin he voisivat sulautua yhdeksi. Neville tarttuu jälleen hänen käteensä ja puristaa sitä tiukasti. Hetken Susanin mielessä käy helpottunut ajatus siitä, että toinenkin on hermostunut, vaikka Nevillellä onkin kylmemmät hermot kuin hänellä.

He uskaltavat tuskin hengittää Carrowien kulkiessa ohi, mutta sisarukset eivät huomaa mitään vaan jatkavat keskusteluaan viime päivinä napatuista jästisyntyisistä, jotka ovat yrittäneet pitää taikasauvansa ja karata.

Susan ja Neville nojaavat seinään vielä pitkään Carrowien kadottua, molemmat kyykyssä. Kun askelia ei enää kuulu, Neville käy polvilleen ja kurkkaa haarniskojen jalkaparien välistä käytävän molempiin suuntiin. Hän pudistaa päätään Susanille helpottuneena, ja Susan nousee kyykystään ja nojaa polvillaan kylmää kivilattiaa vasten. Hänkin uskaltautuu kurkistamaan käytävälle, joka on tyhjä.

Hermostunut kikatus kumpuaa hänen sisästään, mutta Susan yrittää tukahduttaa sen ja painaa kätensä suulleen. Nevilleäkin alkaa naurattaa, kun jännitys purkautuu ja pian he katsovat toisiaan vedet silmissä, tukahduttaen naurunpuuskahduksen toisen perään. He ovat molemmat edelleen vieri vieren kontallaan kivilattialla, ja kesken naurun Susan yhtäkkiä tajuaa,

kuinka lähellä he oikeastaan toisiaan ovatkaan.

Ja samalla hetkellä Nevillekin tuntuu tajuavan sen. Rohkelikkopoika vakavoituu, nielaisee ja tuntuu katsovan Susanin nenää - tai ehkä sittenkin huulia. Susan uskaltaa tuskin hengittää, mutta nyt aivan eri syystä kuin vielä hetki sitten.

Hän huomaa nojautuvansa vielä lähemmäs poikaa kuin tämä vetäisi häntä puoleensa, eikä Neville kaikkoa kauemmas vaan jää paikoilleen odottaen.

Susan tajuaa haluavansa suudella Nevilleä, haluaa tuntea tämän pehmeät huulet omillaan, mutta samalla:

”Pidätkö sinä Hannahista?”

Hetki keskeytyy hänen huuliltaan karkaavaan kuiskattuun kysymykseen. Nevillen katse palaa takaisin Susanin silmiin ja hän räpäyttää niitä kerran, kahdesti ja nojautuu sitten taaksepäin, pois päin.

”Minä…”, Neville aloittaa hapuillen, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo: ”Kyllä.”

Susan ei osaa tulkita vastausta. Kyllä, mutta ei? Ehkä? Neville tuntuu hämmentyvän omasta vastauksestaan itsekin ja nousee seisomaan, auttaen myös Susanin jaloilleen. Kumpikaan ei tiedä, mitä sanoa. Oli niin lähellä, että he olisivat suudelleet, mutta nyt molemmat miettivät Hannahia eivätkä tiedä, miten olisivat. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

”Meidän pitäisi varmaan… päästä tupiimme”, Susan sanoo sitten, tietämättä mitä muutakaan sanoa tai tehdä. Neville nyökkää helpottuneena. Yhtäkkiä ajatus tupaan pääsemisestä tuntuu helpommalta kuin tämän keskustelun jatkaminen.

He varmistavat käytävän olevan edelleen tyhjä ja lähtevät sitten takaisin portaikolle, josta Susan pääsee ensimmäiseen pohjakerrokseen ja Neville voi jatkaa toista portaikkoa pitkin ylös Rohkelikkotorniin. He eivät jää jättämään hyvästejä vaan vain nyökkäävät ja eroavat, molempien lähtiessä eri suuntiin.

Susanin mieli tuntuu sumealta. Halu suudella oli niin voimakas. Halu suudella Nevilleä oli niin voimakas. Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Mitä se tarkoittaa hänelle, entä Nevillelle? Entä…

Hän kulkee keittiön ohi Puuskupuhien ovelle eikä edes muista pysytellä hiljaa koputtaessaan salasanan rytmin. Oleskeluhuoneessa enää muutama muu puuskupuh on hereillä, mutta Susan kulkee nopeasti tervehtien näiden ohi ja jatkaa seitsemännen vuoden tyttöjen makuusaliin.

Hänen onnekseen Hannah on jo nukahtanut. Susan ei tiedä, pystyisikö kohtaamaan tämän katsetta.

[hiddenben]

A/N: Viime osa venähti varsin pitkäksi, mutta oli mahdotonta jakaa tuo luku kahteen osaan Nyt kuitenkin vuorossa lyhyempi luku. Tässä selviää, mistä Neville oikein Susania edellisessä luvussa varoitti. Seitsemäs vuosi on täynnä mitä herkullisimpia tapahtumia, riskejä ja vaarallisia tilanteita, ja tätä on ollut hauska kirjoittaa. Tämän luvun myötä toivotan mukavaa viikonloppua!

Toinen osa

Aamulla Susan herää sulkeutuvan suihkuhanan kirskahdukseen. Sänky hänen vieressään on tyhjä. Hannah on siis jo hereillä. Susan kääntyy selälleen, hieroo silmiään ja palauttaa mieleensä edellisillan tapahtumat.

Oli ollut lähellä, että he olisivat jääneet kiinni.

Oli myös ollut lähellä, että hän ja Neville olisivat suudelleet. Hän ja Neville.

Aamuhämärässä ajatus tuntuu mahdottomalta. He ovat olleet Nevillen kanssa hyviä ystäviä niin pitkään, että yhtäkkinen halu suudella rohkelikkoa tuntuu yllättävältä. Susan on tähän asti kuvitellut, että hänen vaikeutensa hyväksyä Nevillen ja Hannahin parisuhde johtuu ainoastaan siitä, että Hannah omii rohkelikon helposti itselleen, jolloin Susan jää yksin. Mutta mitä jos hänen vaikeutensa hyväksyä johtuvatkin jostain muusta? Susan ei halua myöntää ajatusta edes itselleen. Hän ja Neville eivät voi ihastua toisiinsa, sillä mitä se tarkoittaisi Hannahille?

Juuri silloin kylpyhuoneen ovi aukeaa ja pyyhkeeseen kietoutunut Hannah astuu makuusaliin. Susan toivottaa huomenta ja nousee istumaan sängyssään.

”Huomenta”, Hannah sanoo ja kävelee hänen ohitseen, tuoden mukanaan sitrushedelmien tuoksun. ”Olit pitkään poissa edellisiltana.”

”Niin”, Susan vastaa ja kurottautuu nappaamaan sänkynsä päätyyn jättämänsä alusvaatteet. ”Olin kasvihuoneilla tekemässä yrttitiedon projektia.”

”Nevillen kanssa?”

”Hänkin oli siellä.”

Susan vilkaisee Hannahia, joka on heittänyt pyyhkeensä sängylle ja loitsii sääriinsä ja pakaroihinsa kosteutustaikoja suojaamaan pakkaselta. Susankin haluaisi osata kosteutustaikoja, sillä hänen ihonsa kuivuu heti pakkaskelien saapuessa, mutta ei ole jaksanut opetella eikä halua pyytää Hannahia opettamaan. Sen sijaan hän katselee vaaleatukkaisen tekemiä äänettömiä taikoja ja seuraa katseellaan, kuinka ne kosteuttavat ihoa ja saavat sen kuultamaan.

Hannahilla on kaunis vartalo. Pehmeät muodot tuovat kurvikkuutta, joka tosin jää koulukaapujen alle piiloon, ja rinnat ovat kehittyneet pyöreiksi ja täyteläisiksi. Onkohan Neville nähnyt Hannahin alasti?

Susan pudistaa päätään, ravistaa ajatuksistaan tuon kummallisen ajatuksen. Hän heittää peiton pois päältään ja astuu viileälle lattialle paljain jaloin, pukee päälleen lämpimät trikoot ja paidan ja vetää sukat jalkaan. Hannah alkaa pukea päälleen, kun Susan kävelee kylpyhuoneeseen pesemään hampaat.

”Carrowit ovat kuulemma alkaneet tehdä tupatarkastuksia iltaisin”, Hannah sanoo, kun Susan palaa kylpyhuoneesta. Susan kohottaa kulmiaan yllättyneenä, ja Hannah jatkaa: ”Varmistavat, että kaikki nukkuvat tuvissaan. Sitä ei kuulemma nykyisin aina tapahdu.”

Susan rypistää otsaansa. Outoa. Missä muualla oppilaat nukkuisivat kuin tuvissaan? Asioiden täytyy olla vielä pahemmin kuin mitä hän on ajatellut, jos Carrowit vaativat vieläkin tiukempaa kuria. Susan harjaa hiuksensa ja sitoo ne pitkälle ponihännälle. Sitten he lähtevät yhtä matkaa Suureen saliin aamupalalle.

”Kiitos, että kerroit”, Susan sanoo heidän kävellessään oleskeluhuoneen läpi. ”Keneltä kuulit sen?”

”Ernieltä. Hän oli kuullut Parkinsonin puhuvan siitä loitsutunnilla.”

Susan nyökkää. On mukavaa, että hän ja Hannah voivat puhua toisilleen tällä tavoin, vaikka päättivätkin ystävyytensä kuudennen vuoden lopussa. Nyt he ovat vain tupatovereita, ja se riittää Susanille enemmän kuin hyvin.

Heidän kävellessään käytävää pitkin kohti pääportaikkoa ja sieltä Suureen saliin Susan ei kuitenkaan voi olla miettimättä eilisiltana esittämäänsä kysymystä Nevillelle ja epämääräistä vastausta, jonka oli pojalta saanut. Ajatteleeko Hannah samoin? Mitä se tarkoittaa Nevillelle ja Hannahille? Entä mitä se tarkoittaa Susanille?

Ja samalla, kun he saapuvat Suureen saliin, Susan kysyy itseltään, eikö hän todella ole oppinut mitään edelliskeväästä. Miksi hän miettii Nevilleä ja Hannahia, yrittää selvittää heidän parisuhteensa todellisen laadun, kun koulu ja muu maailma heidän ympärillään on jo sekaisin? Eikö olisi tärkeämpää keskittyä itseensä ja omaan selviytymiseensä, lakata ajattelemasta muiden poikaystäviä?

Susan haluaisi etsiä Nevillen Rohkelikon pöydästä ja nähdä, mitä tämä ajattelee edellisillasta tai ajatteleeko ollenkaan. Hän päättää kuitenkin tehdä toisin ja katsoo muualle, kunnes he istuvat alas pöydän ääreen eikä Susan enää voi nähdä Nevilleä, vaikka haluaisikin.

***

Seuraavat päivät kuluvat tuttuun, arkiseen tapaansa. Susan nauttii Kuhnusarvion liemitunneista, joille on päässyt tänä vuonna osallistumaan käytyään kesällä taikaliemien intensiivikurssin, tekee parhaansa loitsutunneilla ja hillitsee puistatuksen väristykset jästitiedossa. Hän työskentelee kasvihuoneilla taikapihlajansa parissa sellaisina iltoina, joina ei ole Sairaalasiivessä auttamassa matami Pomfreyta.

Susan uppoutuu työhön ja opintoihinsa, sulautuu ympäristöön ja muuttuu näkymättömäksi – juuri niin kuin hän toivookin. Ja yrittää olla ajattelematta liikaa Nevilleä. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä joka kerta, kun jossain paukahtaa ovi tai käytävällä kuuluu juoksuaskelia, Susanin mieleen palaa Nevillen varoitus tempauksesta. Se tapahtuu lähipäivinä, Neville oli sanonut. Mutta lähipäivinä, milloin?

Sitten, viikko kasvihuoneessa vietetyn illan ja käytävillä piileskelyn jälkeen, linnassa kuohuu. Susan on silloin kirjastossa kirjoittamassa oppimispäiväkirjaa kyhmeistä, pienistä siilien kaltaisista olennoista, joita he ovat joulukuun ajan tarkkailleet ja hoitaneet. Hän on juuri kirjoittamassa muistiinpanoja siitä, kuinka olentojen kanssa kannattaa viestiä ruokailun yhteydessä (sillä kyhmit suuttuvat verisesti, jos niille jättää ruokaa: ne luulevat anteliaisuuden johdattavan ansaan), kun Seamus Finnigan kiirehtii kirjaston keskikäytävää pitkin. Susan ehtii nähdä Seamusista vain vilauksen ennen kuin tämä on jo kadonnut, mutta tämä tekeekin täyskäännöksen ja suuntaa Susanin luo tämän tuttuun syvennykseen.

”Kuulitko jo, mitä tapahtui?” Seamus sanoo, yrittäen pitää äänensä hiljaisena, mutta kykenemättä hillitsemään sisältään purkautuvaa jännitystä ja innostusta. Susan pudistaa päätään ja kohottaa kysyvästi kulmiaan. Seamus virnistää leveästi. ”Neville, Ginny ja Luna yrittivät juuri murtautua Kalkaroksen toimistoon! Rehtorin kansliaan, voitko kuvitella?”

”Mitä?” Susan on huudahtaa, mutta tukahduttaa huutonsa viime hetkellä.

Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun he kuulevat matami Prillin äänettömät askeleet ja vihaiset henkäykset, ja hetkeä myöhemmin Susan kiiruhtaa Seamusin perässä ulos kirjastosta kantaen käsissään oppimispäiväkirjaa, kirjoitustarvikkeita, koululaukkuaan ja kahta teoriakirjaa taikaolennoista. Heti kirjaston oven paukahtaessa kiinni matami Priliin toimesta, Susan jää pakkaamaan tavaroitaan takaisin laukkuun ja katsoo samalla Seamusia järkyttyneenä.

”Rehtorin kansliaan? Ovatko he aivan sekaisin päästään?”

”Sekaisin?” Seamus huudahtaa. ”Pikemminkin neroja! Vain Harry tai Weasleyn kaksoset uskaltaisivat kokeilla jotain niin uskaliasta! Mutta ei, nyt sen tekivät Neville, Ginny ja Luna.”

Susan istuutuu penkille ja yrittää ymmärtää. Tämäkö on se tempaus, josta Neville puhui? Idiootti, hän miettii Nevillestä ja pudistaa päätään. On liioittelematta hengenvaarallista yrittää tuollaista temppua näinä aikoina. Varsinkin, kun…

”Sanoit, että he yrittivät”, Susan tajuaa. ”Eli he eivät onnistuneet?”

”Eivät”, Seamus vastaa ja nauraa. ”Se olisi vasta ollut upeaa. Mutta he olivat lähellä. Todella lähellä. Pääsivät sisälle asti.”

”Mutta he joutuvat jälki-istuntoon. Kuka sai heidät kiinni?”

Susan tietää, että sillä on merkitystä. Sillä on erittäin paljon merkitystä.

”Kalkaros itse”, Seamus virnistää.

Susan ei voi ymmärtää, miten irlantilainen voi saada niin paljon iloa jostain, mikä on mennyt järkyttävällä tavalla pieleen. Samalla hän hengähtää helpotuksesta: Kalkaros antaa kurjia jälki-istuntoja, mutta ei yhtä pahoja kuin Carrowin sisarukset tai Voro. Susan yrittää kerätä ajatuksensa uutisen suhteen, mutta hänen mielessään on vain yksi ajatus: hänen pitää löytää Neville.

”Missä he ovat?”

”Varmaan kyseisessä kansliassa tiukasti valvottuina, kunnes Kalkaros on päättänyt, mitä heille tapahtuu”, Seamus sanoo. Silloin heidät keskeyttää kylmän kalsea ääni:

”Tarkoitat kai rehtori Kalkaros, Finnigan?”

Jotenkin Alekto Carrow on päässyt huomaamatta kävelemään kuuloetäisyydelle heistä. Susan suoristaa selkänsä ja laskee katseensa linnan kivilattiaan, yrittäen näyttää katuvalta. Se ei ole vaikeaa. Seamuskin tuntuu epäröivän ja sanoo kohteliaalla, mutta alentuvalla äänellä:

”Luonnollisesti, professori Carrow.”

Susan näkee silmäkulmastaan, kuinka Alekto puristaa taikasauvaansa rystyset valkoisina paksuilla sormillaan. Nainen on lyhyt ja rakenteeltaan tukeva, ja se tekee hänestä uhkuvan ilkeyden ja vihan entistä inhottavammaksi.

”Pidäkin huolta, että puhuttelet jatkossa opettajia ja rehtoria heidän ansaitsemallaan arvostuksella, Finnigan, tai etsin sinut käsiini. Taulut kuuntelevat, oppilaat ympärilläsi kuuntelevat. Jäät kyllä kiinni, jos et puhdista suutasi ja opettele kunnioitusta”, Alekto uhkailee inhoa kihisevällä äänellä.

Susan huomaa Seamusin käden puristavan kaavun taskussa olevaa taikasauvaa. Hän toivoo pojan osaavan hillitä itsensä.

”Ymmärrätkö, Finnigan?”

”Ymmärrän, professori Carrow”, Seamus vastaa tukahdutetusti, ja heidän helpotuksekseen se riittää Alektolle, joka viimeisen uhkaavan tuhahduksen jälkeen avaa kirjaston oven ja jättää heidät rauhaan.

”Tämä on varmaan ensimmäinen kerta, kun tuo peikko menee kirjastoon”, Seamus sanoo hiljaisella äänellä heti, kun kirjaston ovi sulkeutuu. ”Toivon, että hän eksyy sinne.”

”Seamus”, Susan sanoo, kohottaen katseensa vihdoin kaavunhelmastaan. ”Älä sinäkin hankkiudu jälki-istuntoon, pyydän.”

Seamus katsoo häntä huvittuneena. ”Pelkäät aivan liikaa, Susan. Pieni jälki-istunto ei tapa vaan korkeintaan kasvattaa sisua, joka sinunkin sisälläsi on. Vähän rohkeutta peliin. Ota vaikka esimerkkiä Nevillestä, Ginnystä ja Lunasta. Pieni kapinallisuus tekisi sinulle hyvää. Alekto ei edes huomannut sinua koko puhuttelun aikana.”

”Se olikin tarkoitus”, Susan mutisee posket punehtuen. Sitten hän pudistaa päätään. ”Minun pitää nyt mennä. Nähdään myöhemmin.”

”Nähdään!” Seamus sanoo hilpeästi ja avaa jälleen kirjaston oven. ”Menen levittämään ilosanomaa! Ja kokeilen samalla, jos saisin harhautettua Alekton kiellettyjen kirjojen osastolle. Sieltä hän ei pääse pois ainakaan ilman Prillin puhuttelua. Se matami ei pelkää mitään eikä ketään, joka astuu hänen reviirilleen.”

***

                                                                                                   
Susan ei kuitenkaan onnistu puhumaan Nevillen kanssa seuraavina päivinä, vaikka kuinka yrittää. He kulkevat jatkuvasti ristiin tai sitten oppitunnit vaativat niin täydellistä keskittymistä, ettei keskustelulle jää aikaa. Ginnyn ja Lunan kanssa käy samoin: heillä ei ole yhteisiä tunteja, eikä Susan onnistu kohtaamaan näitä käytävillä tai kirjastossa voidakseen kysyä, mitä kansliassa oikein tapahtui.

Oppilaiden keskuudessa kulkee kuitenkin runsaasti juoruja, ja lopulta Susan saa kuulla mielestään järkevimmän version Hannahilta ja Ernieltä. He istuvat yhdessä Puuskupuhien oleskeluhuoneen nurkkauksessa ja puhuvat hiljaa tapahtuneesta. Kuulemma Neville ei ole suostunut kertomaan Hannahille koko tarinaa, haluten suojella tätä Carroweilta ja luihuisilta, mutta Hannah on yhdessä Ernien kanssa onnistunut kokoamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan tempauksesta.

”He yrittivät löytää kansliasta jotain sellaista, minkä rehtori Kalkaros on varastanut Dumbledorelta. Voitko uskoa? Hävytöntä”, Ernie sanoo kiihkeästi. ”En tiedä, miten he tiesivät, mitä etsiä ja juuri sieltä, mutta yrittivät joka tapauksessa. He pääsivät sisälle järjestämällä jonkinlaisen harhautuksen toisaalla, jotta saivat Voron ja Carrowit pois kintereiltään -”

”Kuulemma käyttäen jotain, mitä voi ostaa Weasleyn Welhowitseistä”, Hannah täydentää.

”-, mutta jäivät kiinni Kalkarokselle itselleen lähtiessään kansliasta. Kirjaimellisesti astuessaan kiviportaille, joilla Kalkaros jo seisoi odottamassa”, Ernie sanoo silmät loistaen. ”En ikinä uskaltaisi yrittää samaa, mutta on pakko nostaa hattua heidän yritykselleen.”

Susan tukahduttaa huokauksen eikä sano mitään. Hannah vaikuttaa tukevan Nevilleä tämän hulluudessa, samoin Ernie, mutta Susan ei voi olla sadattelematta Nevillen uhkarohkeutta.

Hän pakottaa itsensä kysymään seuraavan kysymyksen. ”Entä jälki-istunto, onko se jo tiedossa?”

”On”, Hannah sanoo. ”He joutuvat Kiellettyyn metsään.”

”Yksin?”

”Luultavasti Hagridin kanssa.”

”Milloin?”

”Ylihuomenna, kuulemma”, Ernie vastaa.

Solmu Susanin sisällä höllentää vihdoin otettaan. Jälki-istunto Kielletyssä metsässä Hagridin kanssa ei ole rangaistus, se on vain jälki-istunto, jonka voi laskea korkeintaan ylimääräiseksi koulutyöksi. Kolmikolla on käynyt uskomaton tuuri. Sen lisäksi Susan on jälki-istunnon iltana työvuorossa Sairaalasiivessä, joten jos jotain käy, hän saa kuulla siitä ensimmäisenä.

Hän nojautuu taaksepäin nojatuolissaan ja huokaisee helpotuksesta.

[hiddenben]

K/H: Tämän uusimman osan myötä toivotan teille ihanaa, rauhallista joulua! ♥

Kolmas osa

”Juo tämä ja käy sitten maaten. Rauhoitusjuoma voi saada pään vähän pyörälle”, Susan sanoo lempeästi kolmannen vuoden luihuiselle, joka on saanut pahan ruhjeen päähänsä.

Tyttö kiikutettiin Sairaalasiipeen jälki-istunnosta, jossa tämä oli joutunut kiipeämään korkeille hyllyille kantaakseen alas painavia laatikoita täynnä nahkakantisia kirjanpitoniteitä viime vuosikymmeniltä. Jälki-istunnon olisi pitänyt olla Amykusin valvoma, mutta tätä ei ollut kiinnostanut pehmentää tytön putoamista taikakeinoin vahingon sattuessa. Tytöllä on kuitenkin vain lievä aivotärähdys, ei sen pahempaa.

Ei sen pahempaa, Susan ajattelee ja värähtää. Luihuistyttö ottaa rauhoitusjuoman ja juo pienen ampullin tyhjäksi mukisematta, asettuen sitten makuuasentoon sängylle. Susan hymyilee ja nousee sängyltä, vetää verhon sen ympärille ja katselee sitten ympärilleen. Katse vilahtaa tuon tuosta kelloon, joka lähestyy iltayhdeksää. Hänen työvuoronsa päättyy pian, kuten myös Nevillen, Ginnyn ja Lunan jälki-istunto.

Kun Susan tekee viimeistä kierrosta potilassängyltä toiselle (yön yli jääviä on kolme), Sairaalasiiven ovet paukahtavat auki ja Hagrid, Neville, Ginny ja Luna kävelevät sisälle. Ryhmä näyttää väsyneeltä ja jokseenkin järkyttyneeltä. Hagridin kasvoilla on sekoitus huolta ja vihaa. Kaikki ovat yltä päältä veren peitossa.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” Susan henkäisee ja asettaa käsissään pitelemänsä nukkujuomapullon pöydälle.

”Ei voi enää mettäänkään mennä ilman, että joutuu pelkäämään henkensä edestä. Onko Pomfrey vielä hereillä?”

”On”, Susan sanoo ja käskee kaikki istumaan. Hagridille hän osoittaa tukevinta tuolia, joka Sairaalasiivestä löytyy.

Pomfrey on toimistossaan ja saapuu ripeästi Susanin mukana arvioimaan saapuneiden haavoja. Puolijätillä on kasvoissaan kammottava verta vuotava haava, Ginny pitelee vasenta kättään ja Nevillen silmään on kehittymässä mahtava mustelma. Luna tuntuu selviytyneen parhaiten kaikista: ainoastaan tämän käsivarsissa on pieniä haavoja aivan kuin tyttö olisi taistellut tiensä piikkipensaan läpi.

”Kerrohan sitten, Hagrid! Mitä tapahtui?” Pomfrey kysyy terävällä, auktoriteettia tihkuvalla äänellä. Susan katsoo Nevilleä, joka vastaa katseeseen virnistyksellä. Susan tukahduttaa tuhahduksen ja keskittyy kuuntelemaan Hagridin selitystä.

”Me kuljettiin sovittuja polkuja pitkin. Niitä, mitä me ollaan Dumbledoren ja kentaurien kanssa sovittu, että me saadaan kulkea. Etittiin yhtä kadonnutta thestralin varsaa, houkuteltiin sitä verisillä lihapaloilla, mutta mitään ei näkyny, joten käveltiin syvemmälle. Mun mielestä me pysyteltiin sovituilla poluilla, mutta kentaurit ei ollu mun kanssa samaa mieltä”, Hagrid sanoo ja pudistaa jälleen päätään. ”Ei suostunut kuuntelemaan järkipuhetta vaan jahtasi meidät melkein heti pois.”

”Siihen saattoi vaikuttaa se, että uhkailin heitä hieman”, Neville sanoo sängyltä, jolle on istuutunut yhdessä Ginnyn ja Lunan kanssa. Virnistys on muuttunut syylliseksi mutruksi.

”Senkö takia olet saanut nyrkistä silmään?” Pomfrey kysyy tympääntyneenä. Nevillen nyökätessä matami tuhahtaa. ”Tekisi mieli olla parantamatta silmääsi tuollaisen typeryyden takia.”

Pomfrey ei kuitenkaan läksytä Nevilleä sen enempää vaan käskee kaikkia hakeutumaan omille sängyille ja riisumaan ylimääräiset vaatteet pois. Matami jää hoitamaan Hagridin haavoja, jotka vaativat järeämpiä taikoja ja juomia kuin mitä Susan vielä osaa tehdä, joten Susan kävelee ensimmäisenä Ginnyn luo. Tämä näyttää loukkaantuneen pahiten. Hän alkaa tutkia Ginnyä, tarkistaen tämän pupillit, sitten kasvot, niskan ja käsivarret haavojen varalta. Vain oikeasta hauiksesta löytyy haava, joka tosin vuotaa melko pahasti.

”Nuoli”, Ginny mutisee. ”Mutta se yllätti minut ja kaaduin. Taisin murtaa vasemman käteni.”

”Katsotaan”, Susan sanoo pehmeästi ja istuutuu sängylle Ginnyn viereen. Hän ottaa taikasauvan taskustaan ja parantaa nuolen jättämän haavan nopealla loitsulla. Sitten hän painaa sauvan kevyesti Ginnyn kättä vasten ja loitsii loitsun, jolloin kuva Ginnyn luista nousee hänen eteensä.

”Pieni murtuma ranneluussa, ei sen pahempaa”, Susan sanoo. ”Se on helppo parantaa.”

Ginny hymyilee. ”Onneksi. Pääsen huispaustreeneihin huomenna.”

”Sinun pitää tosin odottaa Pomfreya”, Susan jatkaa ja nousee sängyltä. ”Murtumien parantaminen on edistynyttä parannustaikuutta, jota vasta harjoittelen. En haluaisi pitää sinua koekaniinina.”

”Minä kyllä luotan sinuun, Susan”, Ginny sanoo ja naurahtaa. Sitten hän nojautuu lähemmäs ja kysyy vaimeasti: ”Aiotko mennä Nevillen luo seuraavaksi?”

”Luultavasti”, Susan vastaa välttelevästi.

”Älä ole hänelle liian jyrkkä, vaikka hän tekikin typerästi”, Ginny sanoo, ja kun Susan katsoo häntä yllättyneenä, hän jatkaa: ”Näin kyllä ilmeesi, kun Neville mainitsi uhkailleensa laumaa.”

Susan katsoo Ginnyä hetken ennen kuin päästää pidättämänsä huokauksen.

”En minä niinkään siitä suuttunut vaan siitä, miten te ylipäätänsä päädyitte tähän tilanteeseen. Murtauduitte rehtorin kansliaan. Onko typerämpää kuultu? Mitä ihmettä te oikein halusitte saada aikaan?”

Ginnyä alkaa hymyilyttää ja hän vinkkaa Susania tulemaan lähemmäs. Susanin istuessa takaisin sängylle, tyttö nojautuu lähemmäs ja kuiskaa hänen korvaansa:

”Emme murtautuneet sinne tehdäksemme kepposia. Me yritimme löytää Godrick Rohkelikon miekan.”

Susan katsoo Ginnyä yllättyneenä, jolloin tämä jatkaa. Hymy on kuitenkin kadonnut kasvoilta, vakavan päättäväisyyden ottaessa sen paikan.

”Godrickin miekka on Harryn. Dumbledore testamenttasi sen hänelle. Jostain syystä Kalkaroksella kuitenkin on se, mikä on täysin väärin. Yritimme saada miekan hänen kansliastaan, jotta voisin jotenkin saada sen vietyä Harrylle.”

Susan keksii heti lukuisia kysymyksiä, joilla kyseenalaistaa Ginnyn suunnitelma, mutta antaa olla. Hän alkaa ymmärtää tekoa, niin järjetön ja typerä kuin se onkin.

”Joten älä ole vihainen Nevillelle, hän ei ansaitse sitä”, Ginny pyytää. ”Tiedän, ettet ole ollut erityisen tyytyväinen hänen tekoihinsa viime aikoina, mutta hän tekee ne syystä. Hän haluaa taistella, aivan kuten minä ja Lunakin ja moni muu. Sinäkin.”

”Ei minusta ole… taistelijaksi”, Susan mutisee.

”Miksi ei olisi?”

Susan avaa jo suunsa vastatakseen, selittääkseen, miksi yrittää sulautua seiniin ja kadota hyllyväleihin sen sijaan, että seisoisi ystäviensä rinnalla, mutta silloin Pomfreyn ääni kantautuu kauempaa:

”Neiti Bones - uskoisin neiti Weasleyn pärjäävän, kunnes pääsen parantamaan murtuman. Herra Longbottom tuntuu tarvitsevan huolenpitoa.”

Susan punastuu ja nousee heti sängyltä, hymyilee Ginnylle nopeasti ja kiiruhtaa sitten Nevillen sängylle. Tämä on riisunut päältään talviviitan ja neulepaidan ja istuu sängyllä pelkkä t-paita ja farkut jalassa. Susan ei usko koskaan nähneensä Nevilleä ilman kouluvaatteita, ja tämän näkeminen arkivaatteissa saa Susanin vatsanpohjan kihelmöimään. Hän pitää kuitenkin kasvonsa peruslukemilla ja tutkii Nevillen mahdollisimman ammattimaisesti aivan kuin tämä olisi kuka tahansa muu, välittämättä tämän paljaasta ihosta ja siitä huokuvasta lämmöstä.

“Kiitos”, Neville sanoo hiljaa. Susan tuntee tämän henkäyksen poskellaan, mutta se vain ärsyttää ja hän pudistaa päätään.

“Teit typerästi. Rehtorin kanslia, Neville”, Susan mutisee.

“Ehkä, mutta se oli sen arvoista.”

Susania suututtaa Nevillen hölmöily ja täysin idioottimainen käytös. Hän ei sano rohkelikolle enää sanaakaan sinä aikana, kun tutkii tätä, vaikka Neville muutaman kerran keskustelua yrittääkin. Tämä on hyvässä kunnossa mustaa silmää ja pientä haavaa poskessa lukuun ottamatta, ja ne Susan parantaa vaivatta. Sitten hän siirtyy tarkistamaan Lunan voinnin.

Kun kaikki kolme ovat kunnossa, Susan tarjoaa heille rauhoitusjuomaa, jonka pitäisi taata heille hyvät yöunet, ja Pomfreyn tarkistettua Susanin kädenjäljen matami käskee kaikki kolme tupiinsa. Luna ja Ginny lähtevät samaa matkaa, kuten myös Hagrid vaihdettuaan muutaman sanan Susanin kanssa seuraavan päivän taikaolentojen hoidon tunnista. Neville jää kuitenkin seisomaan paikoilleen.

”Onko vielä jotain, mitä tarvitset?” Susan kysyy pojan katsetta vältellen. Hän keskittyy keräämään pieneen telineeseen tyhjiä ampulleja, jotka viedään muutaman viikon välein Kuhnusarviolle täytettäväksi uusilla parannusliemillä.

”Eikö sinun vuorosi loppunut jo -” Neville vilkaisee seinäkelloa. ”- puoli tuntia sitten?”

Susania hymyilyttää se, että Neville muistaa hänen työvuoronsa päättymisajan, mutta hän tukahduttaa hymyn. Neville on vastuuton, teoissaan ajattelematon, mutta ei kadu mitään. Susan ei halua palkita rohkelikkoa tämän käytöksestä.

Hän tyytyy nyökkäämään ja kysyy: ”Kuinka niin?”

”Ajattelin saattaa sinut tupasi oleskeluhuoneeseen. Mieluummin jäämme kiinni kahdestaan kuin yksin.”

Virne Nevillen kasvoilla saa Susanin tuhahtamaan. Miksei Neville välitä säännöistä? Miksi hän haluaa heti joutua uuteen pinteeseen selviydyttyään juuri ja juuri edellisestä? Hän pakottaa äänensä kuitenkin neutraaliksi sanoessaan:

”Me saamme Pomfreylta lupalaput. Sen pitäisi pelastaa meidät jälki-istunnolta, jos sen vaara uhkaisi. Käyn vain hakemassa ne.”

Matka Sairaalasiivestä pääportaikkoon ei ole pitkä, mutta heidän välillään kasvava hiljaisuus saa välimatkan tuntumaan pidemmältä. Susan yrittää miettiä, miten saisi Nevillen tajuamaan, kuinka riskialtista peliä tämä pelaa. Hän ajattelee Ginnyn sanoja, pyyntöjä olla olematta liian jyrkkä Nevilleä kohtaan, mutta ei kykene noudattamaan niitä vaan puuskahtaa lopulta:

”Kai sinä tiedät, että jonain päivänä jäät kiinni ja silloin rangaistuksesi ei ole pelkkä polkukävely Kielletyssä metsässä?”

Neville kurtistaa kulmiaan ja katsoo häntä kärsimättömästi. ”Susan…”

”Ihan totta”, Susan keskeyttää eikä välitä, vaikka turhautuminen kuuluu hänen äänestään. ”En ymmärrä, miksi haluat uhrata itsesi vain näpäyttääksesi Carroweja.”

”Uhraaminen on voimakas sana, eikä ihan tottakaan”, Neville huomauttaa ja kohentaa ryhtiään. ”Sitä paitsi, minä kestän kyllä rangaistukset, se on sen arvoista.”

”Mikä voi olla sen arvoista!” Susan huudahtaa, mutta tukahduttaa äänensä. He eivät kaipaa seurakseen Voroa, Norriskaa tai ketään muutakaan, ja hän kysyy hiljaisemmin: “Elämäsi?”

”Elämäni, ehkä, mutta myös moni muu asia on taistelemisen arvoinen”, Neville vastaa ja jää odottamaan Susanin vastausta, jota hän ei suostu antamaan vaan tuijottaa tiukasti lisäselitystä odottaen.

Neville huokaisee. ”Susan, minun vanhempani menettivät järkensä taistellessaan pahaa vastaan. Minun mummini on taistellut koko ikänsä ja -” Neville hymähtää huvittuneena ”- taistelee edelleen. Minulle Carrowien ja tämän hetken jästisyntyisvastaisen politiikan vastustaminen kulkee veressä. Jos minä en tee tätä, ei tee moni muukaan. Ja se on väärin. En voi vain katsoa hiljaa vierestä ja hyväksyä sitä, mitä tapahtuu niin kuin sinä teet.”

Nevillen sanat satuttavat, viiltävät syvempää kuin Susan olisi arvannut. Hän tietää tämän olevan oikeassa. Kylmät väreet kulkevat pitkin Susanin käsivarsia.

”Mutta…” hän yrittää, tuskan kuuluessa hiljaisuudesta. Hän ei halua Nevillen joutuvan taistelemaan, hän ei halua taistella itse; hän ei halua, että kukaan taistelee. Hän haluaa vain, että asiat muuttuisivat jälleen paremmiksi. ”Minä en…”

“Sinäkin voisit taistella, jos päätät niin”, Neville keskeyttää ja astuu askeleen lähemmäs, jatkaen yhä hiljaisemmin: “Uskon, että sinussa on voimaa ja taistelutahtoa, villikissan ärhäkkyyttä.”

Susanin on vaikea saada sanoja lauseiksi. Neville laskee kätensä hänen hartioilleen, liu’uttaa ne sitten hieman alemmas ja puristaa rauhoittavasti. Hän pitää katseensa tiukasti Susanin silmissä, eikä Susan voi muuta kuin vastata Nevillen katseeseen.

”Mitä sinä pelkäät, Susan? Miksi sinä pelkäät puolustaa itseäsi?”

”Minä en…”

”Mitä sinä haluat?”

Nevillen ääni on niin itsevarma, hänen otteensa Susanin käsivarsilla niin turvallinen.

”Haluan, että sinä pysyt turvassa”, Susan saa lopulta sanottua ja laskee katseensa Nevillen kasvoista. Seuraavat sanat ovat pelkkä kuiskaus. ”Haluan, ettet jää Carrowien kynsiin tai… pahempaa.”

Neville huokaisee ja vetää hänet halaukseen: oikein syleilevään, turvan tunnetta tuovaan halaukseen. On lohdullista tuntea Nevillen pitkät, varmat käsivarret ympärillä ja Susan kietoo omansa pojan vyötäisille. He seisovat niin pitkään, hetkeen pysähtyneinä. Sitten Susan tuntee pojan kehon värähtävän hieman taaksepäin ja hän höllentää otettaan, katsoen ylös tämän kasvoihin. Nevillen silmät ovat utuiset ja lempeät, ilme tämän kasvoilla rauhoittava ja luottamusta herättävä.

Neville on...

Ja ennen kuin Susan osaa estää itseään, hän nousee varpailleen ja painaa huulensa pojan omia vasten.

Rohkelikon huulet ovat pehmeät kuin sametti ja vastaavat epäröimättä hänen hieman rohtuneiden huuliensa kosketukseen. Susan tuntee koko kehonsa rentoutuvan aivan kuin kaikki hänen mieltään painavat huolet olisivat kertaheitolla kadonneet. Hän kiertää kätensä tiukemmin Nevillen vyötärölle ja tuntee tämän käsien otteen hänen ympärillään tiukentuvan. Miten Nevillen suuteleminen voikin tuntua niin hyvältä?

Sitten Susan tajuaa, mitä tekee ja vetäytyy suudelmasta melkein rajusti, astuen askeleen taaksepäin. Hän kohottaa kätensä ilmaan vieden sen melkein huulilleen, mutta antaa sen tippua alas. Hänen mieleensä kohoaa Hannah, tämän pettynyt katse, jos hän tietäisi, ja Susan tuntee sydämensä lyöntien muuttuvan suudelman kiihkeydestä syyllisyyden sykkeeseen.

Eikö hän todella oppineet mitään edelliskevään kamalasta sotkusta? Eikö heistä kumpikaan oppinut mitään?

Nevillen kädet, jotka hetki sitten olivat hänen ympärillään, roikkuvat sivuilla ja ilme rohkelikon kasvoilla on hämmentynyt. Aivan kuin heistä kumpikaan ei oikein ymmärtäisi, mitä juuri tapahtui.

”Minä… minun on mentävä nyt”, Susan saa sanottua ja kääntyy, kiiruhtaen alas portaita kohti Puuskupuhien tuvan ovea. Hän kuulee Nevillen toivottavan hyvää yötä, mutta ei käänny vastaamaan vaan pudistelee päätään, toruu itseään typerästä teostaan. Miksi hän tekee itselleen näin? Miksi hän tekee näin Nevillelle, heidän ystävyydelleen?

Susan koputtaa salasanan oveen, riuhtaisee sen auki ja kiiruhtaa Hannahin ja Ernien ohi, jotka istuvat pöydän ääressä pelaamassa korttia. Susan mainitsee jotain unohtuneista läksyistä, kävelee makuusaliin ja läimäyttää oven takanaan. Vasta sitten hän antaa itsensä hengittää syvään ja raskaasti.

Miksei hän vain voi oppia virheistään?

[Thelina]

Pääsin viimeinkin syventymään tämän lukemiseen ja täällähän olikin jo monta osaa odottamassa ♥ Ja monta vielä jäljelläkin, en jotenkin ollenkaan tajunnut, että tämä onkin näin pitkä tarina! Ihanaa Seitsemäs lukuvuosi on todellakin mielenkiintoinen näyttämö tapahtumille ja oikeastaan ihmettelen, miten vähän on tullut luettua siihen aikaan sijoittuvia ficcejä. Tämä tarina kyllä korjaa asian ihan parhaalla mahdollisella tavalla!

Vaikka seitsemäntenä vuonna tapahtuukin kaikenlaista kamalaa, tässä vaikuttaa olevan sopiva sekoitus kaikkea: koulunkäyntiä, romantiikkaa, suhdesotkuja, kapinointia ja Carrowien kamaluuksia. Susan on sopiva hahmo kertojaksi, sillä hän tasapainoilee kaikkien näiden asioiden välillä Nevillen kautta. Kummankin yrttitiedon projektit kuulostavat mielenkiintoisilta ja ensimmäisessä luvussa oli todella hyvä tunnelma sekä jännittävässä linnaan hiippailussa että Susanin ja Nevillen intensiivisessä piileskelyhetkessä! Myös tuo kolmannen luvun loppu oli todella hyvin kirjoitettu, se aivan imaisi mukaansa tunnelmaan. Vaikka pettämis- ja kolmiodraamajutut eivät aina olekaan mukavaa luettavaa, on kieltämättä mielenkiintoista seurata, miten juttu etenee. Lisäksi nautin monista muistakin pienistä yksityiskohdista, kuten Susanin pokkuroijaystävästä, hänen opiskelustaan sairaalasiivessä, Hagridin puhetyylistä ja tuosta komeasta, kapinoivasta Nevillestä, joka on jotakin aivan muuta kuin se pehmoinen ja lempeä Neville, johon olen tottunut.

Kiitos tästä, jään innolla odottamaan seuraavaa osaa

[hiddenben]

Thelina, ilahduin suuresti, kun huomasin sinun jättäneen kommentin tähän tekstiin! Tästä ei tosiaan pitänyt tulla pitkä, mutta toisin kävi Katsotaan, miten pitkä seuraavasta pitkästä Susan-ficistä eli Kilpajuoksusta tulee... Kivaa, että seitsemäs lukuvuosi kiinnostaa ja että Susan on toimiva hahmo kertomaan sen tapahtumista! Ja että tekstistä löytyy paljon miellyttäviä yksityiskohtia, sen kuuleminen ilahduttaa kyllä paljon On kyllä ihan totta, että varsinkin tällaiset synkemmän sävyiset kolmiodraamat ovat kurjempaa luettavaa, mutta lupaan, että tässä ei leikitellä synkkyydellä liikaa tai liian pitkälle! Pikemminkin haluan tämän menevän kategoriaan mutual pining, jossa toinen sattuu sillä hetkellä olemaan parisuhteessa. Kiitos suuresti kommentista ja että luet! ♥

K/H: Oikein ihanaa ja rauhallista uutta vuotta! Painin tämän luvun kanssa kovasti, sillä se ei oikein suostunut kulkemaan niin sujuvasti kuin olin toivonut, mutta ehkä se toimii riittävän hyvin. Tämä tarjoaa pienen hengähdystauon ja mahdollisuuden Susanille käydä läpi ajatuksiaan ja tunteitaan kolmannen luvun tapahtumien jälkeen

Neljäs osa

Kuluu päiviä eikä Susan kykene unohtamaan, miltä Nevillen pehmeät huulet tuntuivat hänen omillaan. Hän tuntee Nevillen kädet hartioillaan, muistaa tämän katseen ja heidän keskustelunsa käytävällä. Muisto Nevillen maanläheisestä tuoksusta seuraa häntä kaikkialle: makuusalin yön pimeyteen, kirjansivujen kahinaan, oppitunneille.

Susan inhoaa itseään sen takia. Hän tuntee katumuksen karvautta suudelmasta ja toivoo, ettei olisi antanut tilanteen edetä niin pitkälle. Nevillellä on Hannah, hän kuuluu jollekin toiselle. He eivät olisi saaneet suudella.

Tunne on ristiriitainen. Susan tietää, että katumuksen tunne on järkeilyä. Se on se tunne, joka hänen kuuluu tuntea. Mutta kun hän miettii suudelmaa, tuntee Nevillen huulet omillaan, hänen sydämensä syke alkaa kertoa toista tarinaa.

Mutta sitä Susanin ei pidä kuunnella.

Jo suudelmaa seuranneena päivänä oli käynyt selväksi, ettei kumpikaan heistä tiennyt, miten suhtautua tapahtuneeseen: saapuessaan Suureen saliin aamupalalle, Susan oli etsinyt Nevillen katseellaan, mutta katseiden kohdatessa molemmat olivat kääntäneet päänsä nopeasti pois. Kuin kumpikin olisi ajatellut, että suudelma oli väärin, vaikka ehkä myös oikein, mutta oli parempi pitää etäisyyttä.

Sen jälkeen he ovat puhuneet ainoastaan yrttitiedon tunneilla ja silloinkin keskustelut ovat olleet pintapuolisen ystävällisiä ja katseet vältteleviä. Susan yrittää ymmärtää, mitä Neville asiasta ajattelee. Katuuko hän sitä, soimaako rohkelikko itseään niin kuin Susan tekee?

Välttääkseen Hannahia, joka uskoo kaiken olevan kuin ennenkin, sekä tämän seurassa usein olevaa Nevilleä, Susan viettää kaiken vapaa-aikansa kirjastossa kirjapinojen ja pergamenttirullien keskellä. Hän yrittää saada kirjoitettua ne monet lukukauden päätösesseet, joita seitsemännen vuoden oppilaille on annettu tehtäväksi ennen joululoman alkamista.

Lomaan on enää kymmenisen päivää, mutta sitä ei kalenteria katsomatta huomaisi.

Dumbledoren aikana linna olisi joulukuun puoliväliin mennessä saanut nauttia joulun väriloistosta jo pitkään. Osa haarniskoista olisi taiottu hymisemään joululauluja, mistelinoksat leijailisivat ilmassa ja Hagrid raahaisi Suureen saliin joulukuusia, joista suurin ja mahtavin sijoitettaisiin opettajien ruokapöydän taakse tuomaan iloa ja loistoa.

Nyt Tylypahka on kuitenkin vailla koristeita. Käytävillä kaikuu hiljaisuus ja oppilaat kulkevat pää painuksissa luokkahuoneesta toiseen. Moni laskee päiviä joululoman alkuun päästäkseen pois koulusta. Ainoa ilonaihe on tieto joulumarkkinoista, jotka epävarmuudesta huolimatta järjestetään tulevana viikonloppuna Tylyahossa. Tosin edes se ei onnistu peittämään sitä tosiasiaa, että velhoyhteisön joulun yllä lepää tänä vuonna suuri ja tumma surun, menetyksen ja pelon varjo.

Se tekee Susanin olon yhä karvaammaksi. Hän aikoo jäädä Tylypahkaan joulun ajaksi, sillä se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin joulun viettäminen Vuotavassa noidankattilassa tai Ami-tädin autiossa perintötalossa Aberdeenissä. Ainoa hyvä asia, jonka hän onnistuu tilanteessa keksimään on se, että Neville ja Hannah ovat molemmat menossa kotiin joululoman ajaksi. Se tarkoittaa sitä, että hän saa miettiä asioita rauhassa - ja vailla kiusauksia.

On nimittäin yksi asia, jota hän kysyy itseltään yhä uudelleen: miksi he suutelivat juuri nyt? He ovat tunteneet toisensa jo vuosia, mutta halu suudella on toista on syttynyt vasta nyt. Miksi?

***

Muutamia päiviä suudelman jälkeen Hagrid etsii Susanin käsiinsä Suuressa salissa ja pyytää apua thestralien hoidossa. Susan suostuu pyyntöön mielellään. Kaikesta koulutyöstä ja Sairaalasiiven työvuoroista huolimatta hän ei voi olla huomaamatta Hannahin onnea tämän istuessa Nevillen vieressä loitsutunneilla tai kuinka kaksikko käy yhteisillä kävelyillä. Se saa hänen sydämensä kivistämään, joten mikä tahansa harhautus on tervetullut.

Susan tapaa Hagridin tämän mökin edustalla päällään paksuin talviviittansa ja jalassa lämpö- ja kuivausloitsuilla tehostetut talvisaappaat. Pakkasta on melkein viisitoista astetta ja viileä viima kulkee pitkin Tylypahkan maita.

”Annat vaan rehut ja varmistat, että kaikki on muutenki hyvin”, Hagrid ohjeistaa kävellessään Susanin kanssa kohti Kielletyn metsää reunaa. Käsissään puolijätillä on kaksi ämpäriä, joissa on ”rehua” eli kaksikymmentä kiloa raakaa lihaa. ”Oikeestaan helppo homma, nehän pitää huolen itestään, mutta näin kovilla pakkasilla haluun pitää niitä silmällä. Tulisin muuten mukaan, mutta Surkusiivellä on pieni haava koivessaan ja se tarttee siihen hauteen.”

”Ei haittaa, teen tämän mielelläni”, Susan vastaa ja ottaa Hagridilta ruokaämpärit. Hän on kiitollinen siitä, että ne on peitetty kansilla. Vaikka Susan thestraleista pitääkin, veren haju on hänelle hieman liikaa.

Metsän hiljaisuus tuntuu tervetulleelta. Yhtäkään ääntä ei kuulu, mutta hiljaisuus on silti lempeää ja rauhoittavaa. Viime päivinä on satanut runsaasti lunta ja kinokset kohoavat polveen asti. Hagrid on onneksi käynyt tamppaamassa leveän polun thestralien ruokapaikalle, ja Susan pääsee sinne tarpomatta.

Ruokapaikka näyttää tyhjältä, mutta Susan on kuulevinaan muutaman thestralin käyskentelevän sen lähettyvillä: vaikka hän ei näe siivekkäitä, luurankomaisia olentoja, hän voi silti kuunnella niiden liikehdintää ja äännähtelyä. Sen lisäksi hän on opetellut tuntemaan olennon käyttämällä tuntoaistiaan, kuljettaen kättään niiden kehoa pitkin ja löytämällä tuttuja piirteitä kirjojen kuvien perusteella.

”Hei”, Susan sanoo metsän hiljaisuuteen ja saa keveän hörähdyksen vastaukseksi. Se hymyilyttää ja hän astuu lähemmäs ruokapaikan keskusta, avaten yhden ämpäreistä. Ei kestä kauaa, kun hän tuntee thestralin kärsimättömän, pehmeän turvan tökkivän käsivarttaan, ja Susan naurahtaa.

”Tässä”, hän sanoo ja leijuttaa sauvallaan yhden lihakimpaleista ruokapaikan keskelle. Hetkeä myöhemmin lihapalasta alkaa irrota säikeitä innokkaalla tahdilla.

Veren haju houkuttelee nopeasti paikalle muut seitsemän Hagridin laumaan kuuluvaa thestralia. Susan leijuttaa lihapalat ympäri ruokapaikkaa niin, että jokaiselle on jotain ja kun olennot keskittyvät syömään, hän kulkee yhden luota toiselle ja vie kätensä niiden kehoa pitkin tarkistaen jalat, kaviot ja muun kehon. Sitten hän istuu puun kannolle katselemaan olentoja.

Thestralien elämä on niin yksinkertaista, hän huomaa miettivänsä. Eläinten biologia on niin… ongelmatonta. Ihmisten mielessä järki ja tunteet taistelevat toisiaan vastaan välillä järjettömällä tavalla, kun taas eläimet toimivat vaistonsa mukaan. Niille ei ole olemassa oikeaa ja väärää, on vain halu selviytyä ja lisääntyä.

Nevillen kasvot ilmestyvät jälleen hänen mieleensä. Sormenpäitä kihelmöi.

Mitä Susanin vaisto sanoo?

”Hei, Susan.”

Lunan lumoava ääni kantautuu kinosten välistä, ja Susanin jännittäväksi muuttunut ajatuskulku keskeytyy. Hän kääntyy katsomaan, kuinka Luna polun sijaan tarpoo kinosten läpi hänen luokseen. Tytön pitkät vaaleat hiukset ovat auki ja heijastavat valkoisen lumen hehkua, harteille on varissut lunta. Luna näyttää utuiselta lumen valtiattarelta.

”Hei!” Susan tervehtii, yllätyksen kuuluessa äänestä. “Miten sinä tänne löysit?”

”Käyn täällä usein tervehtimässä heitä”, Luna vastaa, kävellen kinoksesta päästyään yhden lihapalan lähelle, josta on juuri irtoamassa pitkä suikale. Hän kohottaa kätensä ja painaa sen thestralin otsaa vasten, kuiskuttaa jotain olennon näkymättömään korvaan. Susan seuraa Lunaa hämmentyneenä.

“Hagrid sanoi, että olet täällä”, Luna jatkaa sitten. “Thestralien kanssa.”

”Näetkö sinä ne?” Susan kysyy.

”Näen”, Luna sanoo keveästi ja hymyilee näkymättömälle thestralille edessään. ”Olen nähnyt pienestä asti.”

”En tiennyt”, Susan sanoo hiljaa. “Olen... pahoillani.”

”Siitä on jo pitkä aika. Minusta thestralit ovat kauniita.”

Luna käy kaikkien thestralien luona ja kuiskuttaa näille sanoja, jotka eivät kantaudu Susanin korviin. Hän katselee Lunaa etäämpää ja miettii kuulemaansa. Outoa, ettei hän tiennyt Lunan nähneen jonkun kuolevan. Luna on niin elämäniloinen ja uneliaan lempeä, että on vaikea tajuta tämänkin menettäneen jonkun. Tälläkin hetkellä Luna hellii näkymätöntä olentoa vailla huolta maailmasta tai menneisyydestä. Kuin menetyksiä ei olisi koskaan tapahtunut.

Susan tuntee ilman keuhkoissa pysähtyvän hetkeksi tajutessaan, että on menettänyt jokaisen perheenjäsenensä, mutta ei siltikään näe thestraleja. Jostain syystä se suututtaa häntä. Hänellä olisi jokainen oikeus nähdä nämä siivekkäät, pelottavat olennot. Hän on kokenut riittävästi menettämisen tuskaa nähdäkseen ne, mutta… se ei riitä.

”Ne ovat kauniita, mutta eivät näkemisen haluamisen arvoisia”, Luna keskeyttää hänen ajatuksensa kuin niitä lukien. Susan kohottaa kasvonsa käsistään, joihin on ne haudannut. ”Voit kuitenkin koskea niitä, puhua niille, lentää niillä, jos tarve olisi. Se riittää. Usko minua.”

”Olen pahoillani”, Susan sanoo ja tuntee häpeän punan kohoavan kasvoilleen. Miten Luna oli arvannut hänen ajatuksensa? Tämä pyyhkäisee ilmaa kädellään ja kävelee sitten hänen luokseen.

”Menen jouluksi kotiin. Odotan sitä kovasti”, Luna sanoo, vaihtaen puheenaihetta keveästi ja vaivatta. Susan tekee Lunalle tilaa vieressään puunkannolle. ”Isä kertoi, että pihapuuhun on asettunut surkukriikki ja sen poikaset lentävät kuulemma pesästään joulupäivänä aamun sarastaessa. Ne ovat ensilentonsa ajan kirkkaanpunaisia, mutta muuttuvat sitten tummansinisiksi.”

”Ihanko totta?” Susan kysyy huvittuneena. Luna nyökkää ja kohottaa kätensä painaen sen heidän luokseen kävelleen thestralin turpaa vasten, joka yrittää hamuta molempien taskuista lisää syötävää.

Luna alkaa hyräillä Selestina Taigorin joululaulua, jota soitetaan velhoradiossa joulun aikaan useita kertoja päivässä.

”Aurinko ei nouse lainkaan / mutta joulun taialle ei käy kuinkaan. / Mistelin alle houkuttelen sinua / jos et tule, alat hevoskotkan tavoin hirnua. / Siinä on sinulle joulun taikaa / rangaistus ja rakkauden mahdollisuus yhtä aikaa.”

Vaikka Susan on kuullut sanat kymmeniä kertoja, vasta nyt hän todella kuulee ne. Rangaistus ja rakkaus ja joulun taikaa, siinä on hänen tilanteensa tiivistettynä. Silloin hän sen tajuaa: hänen on puhuttava Nevillen kanssa. Jos hän haluaa saada suudelmaan selkeyttä ja ymmärtää, mikä heidän suhteensa tilanne on, hänen on etsittävä Neville ja puhuttava tälle. Hän on jahkaillut tarpeeksi, nyt hän haluaa vastauksia.

”Minun pitää mennä”, Susan sanoo ja nousee kannolta. Luna ei vastaa mitään vaan jatkaa viidettä kertaa Taigorin joululaulun kertosäkeeseen. Susan lähtee kävelemään takaisin polkua pitkin, mutta ollessaan vielä kuuloetäisyydellä, Luna korottaa ääntään ja sanoo:

”Ai niin, olin unohtaa: Ginny haluaisi puhua kanssasi ennen Kaartin harjoituksia.”

”Ginny?” Susan kysyy yllättyneenä. Sen lisäksi hän tajuaa täysin unohtaneensa Kaartin harjoitukset, joihin Neville oli pyytänyt häntä osallistumaan. Harjoitukset ovat tänään, päivällisen jälkeen.

”Niin.”

”Milloin?”

”Nyt. Tai heti kun ehdit”, Luna vastaa ja kääntää katseensa jälleen thestraleihin. “Nähdään harjoituksissa.”

Susan pudistaa hämmentyneenä päätään, mutta alkaa sitten kiirehtiä askelissaan kohti linnaa. On melkein päivällisaika, joten Ginny löytyisi varmasti Suuresta salista.

Hän joutuisi odottamaan keskusteluaan Nevillen kanssa vielä hetken.

[Kaarne]

Tuun tänne kertomaan pikaisesti muutaman positiivisen jutun oikolukemisen jälkeen:

- oli ihanaa vaihtelua lukea thestraleista!
- kuvailit Lunaa ihanasti, etenkin tuo hänen saapumisensa kohtaukseen oli tosi tunnelmallinen ja Lunan huomio Susanin ajatuksista tosi osuva, sopi hyvin hänen hahmolleen. Ylipäätään pidän siitä, kuinka kirjoitat Lunasta.
- Samoin Hagridista. Hän toki vieraili tässä vain lyhyesti, mutta kuulosti ja tuntui aivan itseltään. Etenkin tuo lihamötiköiden kutsuminen rehuiksi tuntui hyvin hagridmaiselta. Ja pystyin hyvin kuvittelemaan hänet ja Susanin kanniskelemassa niitä sankoja talvipäivänä.
- Tässä oli tosiaan sopivaa rauhallisuutta ja sulattelutilaa edellisen luvun käänteiden jäljiltä ja luku eteni rauhallisesti, mutta ei kuitenkaan junnannut paikoillaan.
- Maanläheinen on erinomainen sana kuvaamaan Nevillen tuoksua.

Seuraavan luvun lukemista odotellessa. ♥

[Thelina]

Tällainen rauhallisempi väliosa toimi hyvin tähän kohtaan, koska Susanin päässä pyörii niin monta kysymystä. Surullista, ettei Tylypahkassa ole yhtään joulutunnelmaa. Onneksi on kuitenkin joulumarkkinat ja ehkä niille päästään myös kurkistamaan jossakin tulevassa luvussa.

Thestralien hoito oli mielenkiintoista, varsinkin kun Susan ei näe niitä. Luna oli oma ihana itsensä, niin kuin aina fikeissäsi ♥ Olipa hyvä, että hän muistutti Kaartin harjoituksista, sillä niin Susan kuin lukijakin oli jo unohtanut ne tässä luvussa olikin taas monta asiaa, jotka saavat innolla odottamaan seuraavaa osaa, kuten keskustelut Ginnyn ja Nevillen kanssa ja nuo harjoitukset. Toivottavasti tulee lisää mutual pining -hetkiä, sillä se on parasta ♥

[hiddenben]

Kaarne, on kyllä hurjan kivaa saada kuulla vielä tällaista "keveämpää" palautetta kaiken tiukan kielioppiväsäämisen jälkeen ♥ Ja on kiva kuulla, että Luna ja Hagrid toimivat hahmoina! Heitä on aina jotenkin vaikea kirjoittaa, mutta hyvä, että ajatustyöstäni hahmojen suhteen on selkeästi hyötyä! Voihan Neville ja maanläheisyys ja multa, siinä on kyllä oiva yhdistelmä. Kiitos ilahduttavasta kommentista ♥

Thelina, kivaa kuulla, että tuo rauhallisuus toimi tähän väliin hyvin! Sen kuuleminen lämmitti kovasti mieltä Thestralit ovat kyllä mielenkiintoisia otuksia ja oli hauska saada ne mukaan, sillä Susan ei tosiaan näe niitä ja sen tuomien haasteiden miettiminen oli hauska pohdinnan aihe tätä kirjoittaessa! Voi olla, että talvimarkkinat ovat osa tätä tarinaa Ja Kaartin harjoituksiin päästään tässä luvussa! Kiitos hurjasti kommentistasi, se ilahdutti kovasti ♥

K/H: No niin, olemme puolivälissä tarinaa ja lähestymme näin ollen eräänlaista loppuhuipennusta, vaikka, no, onhan tässä vielä neljä osaa luettavana Mutta nyt siihen aletaan rakentaa! Joten, mukavaa lukuhetkeä

Viides osa

Suuren salin pöydät ovat juuri täyttyneet päivällisruoista, kun Susan astuu saliin. Hieman hengästyneenä hän kävelee askeliaan hidastaen kohti oman tupansa pöytää, etsien Ginnyä rohkelikkojen pöydästä. Tulenpunaisia hiuksia on vaikea olla huomaamatta, ja Susan yrittää saada Nevillen kanssa keskustelevan Ginnyn huomaavan hänet ennen kuin joutuu istumaan omaan pöytäänsä. Viime hetkellä Ginny kohottaa katseensa ja näkee hänet. He eivät kuitenkaan vilkuta, eivät edes hymyile: pelkkä katsekontakti riittää, ja he ovat sopineet tapaavansa päivällisen jälkeen.

Vaikka oppilaat saavatkin puhua toisten tupien kanssa ja tehdä esimerkiksi oppitunneilla yhteistyötä, järjestystä ja kuria valvovat Carrowit ja luihuiset eivät pidä sitä hyvänä asiana. Erityisesti nyt, kun oppilaat ovat alkaneet osoittaa mieltä Carroweita ja uutta taikapolitiikkaa vastaan, kaikkia pidetään entistä tarkemmin silmällä. Etenkin niitä, joiden nähdään keskustelevan kurittomimpien oppilaiden - sellaisten kuin Neville ja Ginny - kanssa.

Susan istuu alas ja riisuessaan talvivaatteitaan hän vilkaisee ensin nopeasti luihuisia ja sitten salin päätyyn opettajien pitkään pöytään nähdäkseen, onko joku huomannut heidän nopean katseenvaihdon. Carrowit ovat kuitenkin uppoutuneet kahdenkeskiseen keskusteluun. Lähellä istuvat luihuiset puolestaan keskittyvät kuuntelemaan Blaise Zabinin kertomaa tarinaa. Susan huokaisee helpotuksesta ja alkaa sitten kerätä ruokaa lautaselleen, kuunnellen vieressä istuvien kolmasluokkalaisten puheita ennustuksen oppitunneista ja kuinka mahdottomalta teelehdistä ennustaminen tuntuukaan.

Hän tietää uivansa yhä syvemmissä vesissä, mutta Ginny on hänen ystävänsä, joten hän haluaa tietää, mitä asiaa tällä on. Jo se, että Ginny lähettää Lunan kertomaan puolestaan, että haluaa tavata, kertoo asian olevan tärkeä.

Koko ruokailun ajan Susan pitää silmällä Ginnyä, jonka huomaa vilkuilevan takaisin tasaisin väliajoin. Lopulta Susan näkee tämän juovan pikarinsa tyhjäksi, minkä hän tajuaa merkiksi siitä, että Ginny on valmis. Tämän lähtiessä kävelemään kohti ovia, Susan syö viimeisen piirakanpalan, pureskelee ja nielaisee sen rauhallisesti, juo mehunsa ja nousee sitten ylös. Päästessään ulos salista hän katsoo käytävää molempiin suuntiin. Ginny odottaa vasemmalla, aivan käytävän päässä ja vinkkaa luokseen, lähtien sitten kävelemään pois päin.

Susan seuraa tätä aina kirjastoon asti, jossa Ginny jää vihdoin odottamaan häntä vedenväen historiaa käsittelevässä hyllyvälissä. He poimivat molemmat summamutikassa muutaman kirjan ja valitsevat sitten pöydän, joka on mahdollisimman kaukana muista. Susan tajuaa näyttävänsä epäilyttävältä, sillä hänellä on edelleen mukanaan paksut talvivaatteensa ja käsissä veritahroja thestralien ruokinnasta. Jos joku nyt näkisi heidät, yritys esittää heidän tekevän taustatyötä historian esseetä tuskin menisi läpi. Ginny vaikuttaa kuitenkin rauhalliselta, ja Susan yrittää noudattaa tämän esimerkkiä, istuutuen alas ja laskien talviviitan tuolin käsinojalle.

”Hei”, Ginny sanoo lopulta ja hymyilee. Susan vastaa hymyyn ja se saa hänet heti hengittämään hieman vapaammin. ”Kiitos kun tulit.”

”Luna löysi minut, kun olin ruokkimassa thestraleja”, Susan sanoo hiljaa ja hymähtää. ”Hän melkein unohti sanoa, että halusit jutella.”

Ginny virnistää. ”Luna on ihana.”

Susan naurahtaa, mutta vakavoituu sitten. Hän ottaa kirjan käteensä ja alkaa selailla sitä, pysähtyen katsomaan liikkuvaa kuvaa vedenväen hallitsijasta joltain menneeltä aikakaudelta. Sitten hän vilkaisee Ginnyä.

”Mistä haluat puhua?”

”Minulla on sinulle ehdotus.”

Susan puree huultaan, epäröi tuntiessaan jälleen uivansa yhä syvemmälle, mutta päättää sitten kysyä: ”Millainen?”

Ginny siirtää tuolinsa niin lähelle Susania, että tuolien käsinojat koskevat toisiinsa. Sitten hän viittoo Susania nojautumaan niin, että voi kuiskata hänen korvaansa. Ginny tuoksuu kanelilta.

”Me suunnittelemme pientä tempausta ensi torstaina, kun koko koulu on Tylyahossa joulumarkkinoilla”, Ginny kuiskaa. Hänen huulensa kutittavat Susanin korvaa. ”Minä, Neville ja Luna olemme puhuneet asiasta ja haluaisimme pyytää sinut mukaan.”

Susan nojautuu poispäin voidakseen katsoa Ginnyä silmiin. Hän ei pidä ideasta lainkaan, ja Ginny tuntuu huomaavan sen hänen ilmeestään.

”Se ei ole mitään sellaista kuin rehtorin kansliaan murtautuminen”, tämä vakuuttaa ja laskee kätensä Susanin kädelle rauhoitellen. ”Vaan paljon pienempää ja vähemmän riskialtista, mutta ehkä samalla… tehokkaampaa.”

Susan pudistaa päätään. Hänen rintakehäänsä puristaa. ”En halua joutua erotetuksi, en edes jälki-istuntoon. Tiedätkö, miten kamalaa on joutua hoitamaan lapsia, jotka päätyvät Sairaalasiipeen jälki-istunnossa oltuaan? En halua sen tapahtuvan kenellekään, en edes itselleni. Enkä varsinkaan sinulle, Lunalle tai Nevillelle.”

”Ei meidän ole tarkoitus jäädä kiinni. Ja vaikka jäisimmekin, eikö se olisi sen arvoista?” Ginny kysyy ja pitää kiinni Susanin katseesta vaaleanruskeilla silmillään.

”Minkä arvoista?” Susan puuskahtaa. Ensin Neville ja nyt Ginny? ”Sinä ja Neville puhutte jatkuvasti kaiken tämän olevan jonkin arvoista, mutta en ymmärrä, miten jälki-istunnot, haavoittumiset ja fyysiset rangaistukset voivat olla arvokkaita.”

”Me taistelemme hyvän puolesta, Susan”, Ginny vastaa mietittyään hetken, puristaen Susanin kättä. ”Me autamme Harrya, joka on vastarintaliikkeen tärkein osa. Hän tekee suurimman työn ja jos voisin olla hänen avuksi siellä, missä hän on, olisin. Mutta se ei ole mahdollista. Sen sijaan voimme auttaa häntä ylläpitämällä taisteluhenkeä täällä, linnan muurien sisäpuolella. Me taistelemme täällä samalla tavalla kuin Harry omalla tahollaan. Ymmärrätkö, että sinä voisit olla mukana auttamassa meitä voittamaan velhosodan? Eikö se ole kaiken arvoista?”

”Me olemme vain oppilaita”, Susan sanoo päätään pudistaen. ”Mihin meidän tekomme voivat vaikuttaa?”

”Ne näyttävät kaikille, että me tiedämme oikeutemme ja että emme hyväksy asioita sellaisina kuin ne ovat. Me pidämme ääntä”, Ginny sanoo ja nyökkää sanoistaan vakuuttuneena. ”Jos emme puhu ja toimi, on vain hiljaisuus, ja siitä ei seuraa mitään hyvää.”

Susan puuskahtaa ja pudistaa päätään, yrittää miettiä. Ginny antaa hänelle hengähdystauon ja nojautuu taaksepäin nojatuolissaan. Susan tuntee kuitenkin tämän tarkkaavaisen katseen itsessään ja hän alkaa jälleen selailla kirjaa saadakseen käsilleen jotain tekemistä samalla, kun käy läpi ajatuksiaan.

Ensireaktio Ginnyn ehdotukseen on sanoa ei. Susan haluaisi kavahtaa kauemmas, kieltäytyä ja yrittää unohtaa koskaan kuulleensa koko ehdotusta. Hän ei halua jäädä kiinni, ei joutua Carrowien mustalle listalle tai luihuisten silmätikuksi. Hän ei halua kärsiä enää yhtään enempää. Hän haluaa elää, vaikka kaikki muut hänen sukunsa jäsenet ovat kuolleet. Hän ei halua ottaa riskiä, kuten Ami-täti oli ottanut osallistuessa kärkkäästi poliittisiin keskusteluihin tai kuten hänen vanhempansa olivat tehneet ollessaan mukana tekemässä lakiuudistusta, joka laajensi auroreiden toimintavaltaa. Hän ei halua kuolla.

Mutta samalla ensireaktion jälkeen Susan huomaa haluavansa tietää enemmän. Hän haluaa tietää, mitä todella on pelissä. Siksi hän kumartuu lähemmäs Ginnyä ja kysyy:

”Mitä te haluaisitte minun tekevän?”

Nähdessään kipinän syttyvän Ginnyn silmissä Susan pudistaa päätään.

”En tarkoita, että suostun. Mutta haluan tietää, mihin haluatte minun suostuvan.”

Ginny hymyilee ja nyökkää, kertoen sitten pääpiirteittäin Susanin roolin heidän pienessä mielenosoituksessaan. Siihen liittyy jokin taika, josta Susan ei ole aiemmin kuullut, sekä juoksemista Tylyahon ja Tylypahkan välillä salaista käytävää pitkin. Suunnitelma kuulostaa pelottavalta, hektiseltä ja ennen kaikkea riskialttiilta.

”Kuten huomaat, se ei ole yhtä uhkarohkea kuin yrityksemme murtautua rehtorin kansliaan”, Ginny sanoo lopulta, johon Susan tuhahtaa. ”Usko minua: kiinnijäämisen riski on pieni sillä melkein kaikkien opettajienkin pitäisi olla menossa joulumarkkinoille. Jopa Voron on huhuttu vievän Norriskan Tylyahoon, jotta katti saisi valita itselleen joululahjan.”

Susan hymähtää, mutta epäilee silti. Hän on eri mieltä Ginnyn kanssa: kiinnijäämisen riski on suuri.

”Miksi te haluatte minut mukaanne? En ole rohkea, en vikkelä askelissani. En edes tiedä sitä taikaa, mistä puhuit. Mitä hyötyä minusta on?”

”Neville ehdotti, että pyytäisimme sinua mukaan”, Ginny sanoo hymyillen. ”Hän ajatteli, että saattaisit haluta olla osa tätä kaikkea. Puolustaa perheesi kunniaa, jatkaa heidän hyvää työtään. Toimia vapauden puolesta.”

Sanat saavat Susanin hiljaiseksi. Nevillekö oli sanonut hänestä niin? Rohkelikko tuntee hänet niin hyvin, liiankin hyvin… Se saa hänen vatsansa samanaikaisesti heittämään kuperkeikan ja kuristumaan. Tuntiessaan Ginnyn odottavan katseen itsessään, Susan huokaisee lopulta ja sanoo:

”Minun pitää saada miettiä asiaa hetki.”

”Tietenkin”, Ginny sanoo itselleen energiseen tuttuun tapaan ja kokoaa heidän kirjansa pieneksi pinoksi pöydän päälle. ”Voit miettiä sitä Kaartin harjoitusten ajan ja kertoa niiden päätyttyä, mitä aiot tehdä. Kai olet tulossa?”

Susan puuskahtaa. ”Niin kai.”

”Hienoa, nähdään silloin”, Ginny vastaa, nousee ylös ja lähtee sitten kävelemään kohti matami Prillin lainaustiskiä mukanaan molemmat kirjat kuin todisteena omasta alibistaan. Susan painaa pään käsiinsä ja puuskahtaa.

Hän haluaisi sanoa ei. Hän haluaisi sanoa kyllä. Hän ei tiedä, mitä haluaa.

Neville ehdotti, että pyytäisimme sinua mukaan.

Susan istuu hetken paikoillaan ja miettii. Sitten hän nousee, poimii hyllystä mukaan yhden kirjan (Vedenväen suhteiden kehittyminen muihin taikaolentoihin viidensadan vuoden ajalta) ja lähtee itsekin kirjastosta kohti oleskeluhuonetta.

Hänen pitää ehtiä vaihtaa vaatteita ennen harjoituksia - ja pestä kätensä verestä.

***

”Kokeile uudestaan, vielä kerran”, Ginny maanittelee Susania, jonka pariksi tämä on lyöttäytynyt harjoituksissa.

He seisovat Tarvehuoneessa, kaikkiaan kaksikymmentä Kaartin jäsentä, ja harjoittelevat estomanausta. Sen tarkoitus on hidastaa kohti tulevaa esinettä tai ihmistä, parhaassa tapauksessa kampata tai lennättää uhka kauemmas, ja siten ostaa loitsijalle muutama sekunti lisäaikaa. Susan muistaa Harryn opettaneen samaa loitsua kaksi vuotta sitten Pimennon valtakauden aikana, mutta manaus ei ole jäänyt hänen mieleensä kovinkaan tarkasti. Onko ihmekään, kun hän ei ole langettanut yhtäkään manausta niiden harjoitusten jälkeen?

Silloin he kokoontuivat vastustaakseen Pimentoa ja noidan sisällöttömiä, tukahduttavan passiivisia tunteja; halusivat osoittaa mieltään ja samalla valmistautua puolustamaan itseään Voldemortin vallalta. Tälläkin hetkellä he harjoittelevat ja parantavat itsepuolustustaitojaan kuolonsyöjiä vastaan, mutta Susanille panokset tuntuvat olevan vielä korkeammalla. Ne ovat henkilökohtaisemmat.

Juuri se tekee harjoittelusta vaikeampaa. Kirjastossa käyty keskustelu ja sitä ennen hänen keskustelunsa Lunan kanssa ovat nostaneet jälleen pintaan kaikki ne parantumattomat haavat, joita Susan mielensä perukoilla hautoo. Hän tuntee jälleen menetyksen tuskan ja pelon aivan kuin Ami-tädin kuolema olisi tapahtunut vain muutama päivä sitten.

Ginny on hyvä opettaja ja hänen harjoituksensa ovat jopa parempia kuin Harryn, mutta silti Susanin on vaikea keskittyä. Ginnyn ohjeistamana he ovat heittäneet ensin tyynyjä ja sitten tennispalloja toisiaan päin, harjoitellen estomanausta ensin niillä, mutta nyt he ovat siirtyneet ihmisiin. Tyynyn loitsiminen oli vielä luonnistunut, mutta manauksen käyttäminen elävään ihmiseen… Susan tuntee, kuinka hänen jokainen solunsa pistää vastaan.

Suurinta taistelua hän käykin juuri sisällään. Yrittäessään manata Ginnyä, hänen mieleensä kohoavat Ami-tädin kasvot, sitten monen muun tuttavan, eikä hän voi olla miettimättä, kuinka väärin niin monien elämä on päättynyt. Hän ei haluaisi muistaa, mutta estomanauksen harjoitteleminen hakkaa muistoa hänen mielensä silmiä vasten.

Susan yrittää päästä ajatuksista ja muistoista yli ja miettiä sen sijaan, että jos hän oppii tämän manauksen, hän voi käyttää sitä edukseen. Hän voi selviytyä.

Mutta ajatus on liian heikko eikä hän saa loitsua onnistumaan. Pettymyksen tunne on joka kerran jälkeen karvaampi.

Miten Ginny ja Neville voivat edes kuvitella haluavansa hänet mukaan tempaukseensa?

”Tehdään niin, että en juokse vaan kävelen”, Ginny sanoo, ja Susan inhoaa tämän äänestä kuuluvaa kärsivällisyyttä. Ginny kuitenkin vain hymyilee. ”Muista, että teen tämän vapaaehtoisesti eikä manaus itsessään satu. Et siis voi vahingoittaa minua onnistuessasi.”

Kun Ginny alkaa kävellä häntä kohti, Susan vilkaisee Nevilleä, joka harjoittelee kauempana Hannahin kanssa. Rohkelikko on juuri kokeilemassa manausta Hannahiin, joka kävelee ripein askelin häntä kohti. Susan huomaa Nevillen liikuttavan hartioitaan, näkee niiden jännittyvän t-paidan alla tämän keskittyessä, kohottaessaan sauvansa taisteluasentoon. Harjoitusten aikana Neville on vilkaissut häntä muutaman kerran, mutta ei ole osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi ehdottanut Susania mukaan tempaukseen. Susan ei tiedä, mitä ajatella.

Miksi Neville haluaa hänet mukaan?

”Susan”, Ginnyn ääni vetää hänet takaisin tähän hetkeen. ”Keskity.”

Susan pudistaa päätään, ravistaa pois ajatukset Nevillestä ja keskittyy.

”Hyvä on”, hän sanoo Ginnylle. ”Tule.”

Ginny lähtee kävelemään häntä kohti rauhallisin askelin. Susan kohottaa sauvakätensä ja lausuu: ”Estous.”

Ginny jatkaa kävelyä. Susan tuntee pettymyksen hyökyaallon sisällään.

”Kokeile uudelleen.”

”Estous.”

Askel askeleelta Ginny on lähempänä. Susan tietää, ettei hänestä ole mukaan vastarintaan. Eihän hän osaa edes lausua yhtä loitsua!

”Tarkoita sitä, Susan.”

Tarkoita sitä! Se ei satu! Susan pakottaa itsensä ottamaan todellisuuden sellaisena kuin Ginny sen hänelle esittää ja tajuaa samassa, että -

- millään ei ole mitään väliä.

Hänellä ei ole enää veriperhettä, ei ketään, ketä suojella kotona.

Hän voi tehdä mitä hän itse haluaa. Hän voi piiloutua tai paeta, tai sitten…

Susan kerää kaiken tahdonvoiman sisältään, kohottaa sauvansa ja huudahtaa: ”Estous!”

Vihdoin Ginny kompastuu ja Susan riemastuu, mutta Ginny lyödessä polvensa maahan ja ähkäistessä kivusta, riemu vaihtuu huoleksi.

”Sattuiko?” Susan kysyy kiirehtiessään hänen luokseen.

”Vähän”, Ginny irvistää ja nostaa kaapua ja trikoiden lahjetta. Polvi punertaa iskusta. Susan tekee nopean diagnoosiloitsun, mutta kuva välkähtelee vihreänä.

”Saat pahan mustelman, siinä kaikki”, hän sanoo, mutta jatkaa sitten vaimeammin: ”Olen pahoillani.”

”Et ole pahoillasi, Susan, olet innoissasi. Onnistuit!” Ginny hymyilee ja antaa Susanin auttaa itsensä ylös. ”Tuollainen kamppaus pitelee vastustajaasi ainakin hetken pidempään. Kokeillaan uudelleen. Nyt kävelen ripeämmin!”

Ja hiljalleen, kerta toisensa jälkeen Susan onnistuu manaamaan Ginnyn kesken liikkeen. Onnistuminen kerrallaan hänen mielestään katoavat kaikki ne kurjat ajatukset siitä, että hän ei osaa. Sen sijaan hän alkaa miettiä, mitä kaikkea muuta hän voisi oppia. Ymmärrys siitä, että hän on vastuussa vain ja ainoastaan itsestään, auttaa valamaan tahtoa loitsuun.

Jopa silloin, kun Ginny yrittää hypätä hänen kimppuunsa Susan onnistuu pitämään päänsä kylmänä ja loitsimaan manauksen, päästen Ginnyn alta pois juuri ajoissa.

”Upeaa työtä, Susan!” Ginny huudahtaa ja kohottaa kätensä heittääkseen ylävitoset. Kun Susan vastaa siihen, hän huomaa Nevillen katsovan heitä hymy huulillaan. Se saa hänen poskensa punertamaan yhä enemmän ja hän pyyhkäisee ponihännästä kasvoille valahtaneen suortuvan korvansa taa, kaikin puolin tyytyväisenä itseensä.

Sitten aika alkaa olla lopussa, ja Ginny kerää Kaartin yhteen antaakseen ja kuullakseen palautetta päivän treeneistä. Monet ovat punaposkisia ja osa tekee viilennysloitsuja juostuaan pariaan kohti yrittäen vastustaa estomanauksen voimaa. Kaikkien kasvoilla on hymy. Jopa Susanin on vaikea pidätellä onnistumisen iloaan.

”Hienoa työtä, kaikki”, Ginny sanoo hymyillen. ”Teitte todella hyvää loitsutyötä ja moni kehittyi huimasti tämän pienen tunnin aikana. Mutta muistakaa: älkää harjoitelko näitä muualla kuin täällä. Taisteluloitsujen harjoitteleminen on kiellettyä käytävillä ja oleskeluhuoneissa.”

”Kiinnijääminen johtaa kurjiin kysymyksiin ja jälki-istuntoon”, Neville lisää, silmää iskien. ”Ja sitä te ette halua.”

Kaartin jäsenet naurahtavat. Susan on tuhahtaa, mutta saa itsensä hillittyä viime hetkellä. Kun muut alkavat tehdä lähtöä, Susan viivyttelee ja odottaa Tarvehuoneen tyhjenevän. Palautekierroksen aikana hän on vihdoin tehnyt päätöksensä ja haluaa kertoa siitä Ginnylle, joka leijuttaa tyynyjä ja tennispalloja takaisin seinän vierellä oleviin arkkuihin.

Neville ja Hannah lähtevät viimeisten joukossa, käsi kädessä. Susan hymyilee heille.

”Hyvää työtä”, Neville sanoo.

“Kiitos”, Susan hymyilee, vieden jälleen karanneen suortuvan korvansa taa.

Toisenlaisessa hetkessä, jossain toisessa maailmassa hän riemuitsisi ja halaisi Nevilleä, kertoisi, millainen ajatus oli saanut hänet ymmärtämään manauksen merkityksen ja muuttanut kaiken. Hän kertoisi perheestään ja velvollisuuden tunteesta, joka on tähän asti tehnyt hänen taakastaan raskaamman.

Mutta Neville kulkee Hannah käsipuolessaan, ja Susan tietää, että sellaisesta reaktiosta seuraisi vain ongelmia. Siksi hän tyytyy vain nyökkäämään ja kiittämään, antaa kaksikon lähteä. Sitä paitsi: hänestä tuntuu, ettei hän voi puhua Nevillen kanssa oikeastaan mistään ennen kuin he ovat saaneet puhuttua suudelmasta.

Sitten Tarvehuoneessa on Susanin lisäksi jäljellä enää Ginny, joka katsoo häntä odottavasti, kädet rinnalle ristittynä.

”No?”

Susan kohtaa tytön katseen, joka on vielä kirkas ja innokas onnistuneiden harjoitusten jälkeen. Susan epäröi vain sekunnin, punnitsee vaihtoehtojaan, mutta tietää jo olevansa varma päätöksestään ja sanoo:

”Tulen mukaan.”

Ginny kiljahtaa ja kapsahtaa hänen kaulaansa, halaten tiukasti. Kanelin tuulahdus täyttää jälleen Susanin nenän.

”Mahtavaa!” Ginny sanoo. “Olen niin iloinen ja ylpeä!”

Susan hymähtää ja vastaa halaukseen, jonka kaltaista ei ole saanut pitkään aikaan. Ginny ottaa askeleen taaksepäin ja katsoo häntä leveä hymy huulillaan.

”Mikä sai sinut päättämään puolesta?”

Hetken Susan miettii, mitä vastaisi, mutta tajuaa sitten, että kertoo mielellään Ginnylle sen saman, mitä olisi halunnut sanoa Nevillelle. Joten hän kertoo lyhyesti perheensä kohtalosta ja Ami-tädistä, vastuun tunteesta, jota on tuntenut koko elämänsä ajan ja etenkin viimeisen vuoden verran ja minkä takia hän on yrittänyt pärjätä ja tehdä aina oikein. Ginny tuntuu ymmärtävän ja nyökkäilee, kuuntelee tarkkaavaisesti.

”Mutta yhtäkkiä tajusin, ettei minun tarvitse kantaa vastuuta kuolleiden sukulaisten tähden vaan voin päättää vastuuni itse. Voin valita itseni. Ja voin valita teidät. Sillä jotenkin ajattelen, että…”, Susan empii hetken sanoissaan ja tuntee punan kohoavan poskilleen jatkaessaan: ”Sinä ja Neville ja moni muu… te olette minun perheeni. Ja minä haluan seistä teidän rinnallanne.”

Sanat kuullessaan Ginny astuu jälleen hänen lähelleen ja halaa, nyt lempeästi ja pehmeästi kuin ystävä. Susan hengähtää helpotuksesta ja vastaa halaukseen mielellään. Se tuntuu niin hyvältä: Ginnylle puhuminen ja kuulluksi tuleminen. Se, että joku ymmärtää.

”Arvostan päätöstäsi, todella”, Ginny sanoo ja puristaa vielä tiukemmin. ”Mahtavaa saada sinut mukaan, Susan.”

[hiddenben]

K/H: Tässä osassa päästään Tylyahon joulumarkkinoille!

Kuudes osa

Jouluun on enää viikko ja kaikesta huolimatta juhlatunnelma alkaa hiljalleen kohota oppilaiden keskuudessa. Muutamat opettajat piristävät oppituntiensa sisältöä jouluisilla teemoilla: Kuhnusarvio opettaa halukkaille, kuinka keitetään pakkasen kylmyydeltä suojaavaa taikaglögiä ja Lipetit viihdyttää oppilaita laittamalla  joulukuusen koristeet laulamaan ja tanssimaan ympäri luokkahuonetta. Kotitontutkin tekevät parhaansa, ja oleskeluhuoneisiin ilmestyy glögiä ja piparkakkuja, joskus maustekakkukin.

Kaikkein eniten iloa aiheuttaa kuitenkin tieto siitä, että Tylyahon joulumarkkinat lähestyvät ja kaikki, jopa ensimmäisen ja toisen vuoden oppilaat, saavat viettää oppitunneista vapaan päivän ja nauttia kojujen herkuista, rekiajeluista ja kermakaljatuopillisista Kolmessa luudanvarressa. Markkinoista kuhistaan kaikkialla eikä keskittymiskyky riitä enää esseiden kirjoittamiseen tai pänttäykseen. Lukukauteen on mahtunut niin vähän ilonaiheita, että päivä Tylyahossa saa oppilaat riemuitsemaan.

Susania tuleva torstai kuitenkin hermostuttaa. Hän yrittää hukuttaa jännityksen uppoutumalla kirjoittamaan viimeistä esseetä, joka on pidempi raportti Versolle pokkuroijan ja taikapihlajan yhteiselosta kuluneiden kuukausien aikana. Ajatukset risteilevät kuitenkin mullan oikeasta happipitoisuudesta Nevilleen, sitten Ginnyyn ja lopulta Hannahiin. Sieltä ajatukset palaavat aina takaisin pergamentille kirjoitettuihin sanoihin, mutta lauseet eivät tottele mieltä ja esseen sisältö on surkea. Susan tietää osaavansa paremmin, mutta tällä hetkellä hänen mielessään on liikaa kaikkea muuta:

Hänen ja Nevillen suudelma.

Se tosiasia, että Neville seurustelee Hannahin kanssa.

Se, että Neville ei osannut vastata Susanin kysymykseen tunteistaan Hannahia kohtaan.

Se, että Neville halusi hänet mukaan tempaukseen, ja Susan suostui.

Ja kaikkiin asioihin pätee sama kysymys: miksi? Miksi mitään tästä on tapahtunut? Entä mihin tämä kaikki johtaa?

Sekään ei auta, että jopa kirjastossa on vaikea keskittyä. Susan kuulee Lavender Brownin ja Parvati Patilin kuiskuttelevan talvimarkkinoista viereisessä hyllyvälissä. Kauempana muutama korpinkynsi supisee markkinoilla olevista abraxaneista, joita haluavat päästä silittämään. Ja matami Prillin jylisevä suhina rikkoo ne vähät keskittymiskyvyn hivenet, joita Susanilla on. Edes hiljennysloitsu ei auta.

Hän voi vain odottaa, että torstain koetus on ohi. Ehkä asiat silloin palaisivat takaisin normaaliksi?

***

Talvimarkkinoiden aamuna Susan herää siihen, että hänen vatsaansa vääntää. Ulkona on vielä pilkkopimeää, heidän makuusalinsa takkatuli on hiipunut. On vielä aikainen aamu ja Hannah nukkuu. Susan kompuroi kylpyhuoneeseen ja kumartuu vessanpytyn ylle, yökkää, mutta mitään ei tule ulos. Hän tuntee vapisevansa kylmästä ja hermostuksesta. Kun sydän lakkaa hakkaamasta raivoisasti, hän nousee ylös ja valuttaa lämmintä vettä kraanasta. Vesi kasvoilla rauhoittaa hermostunutta oloa hieman.

Susan katsoo itseään peilistä kylpyhuoneen himmeässä valossa. Hän näyttää väsyneeltä kasvoja ja hiuksia myöten, mutta samalla hän on huomaavinaan katseessaan jotain päättäväistä. Hän selviäisi kyllä tästä päivästä, kunhan vain kestäisi aamun valkenemiseen ja siihen, että he pääsevät lähtemään Tylyahoon. Ajatus Ami-tädistäkin rohkaisee. Susan muistaa, miltä täti näytti aina sellaisina aamuina, kun valmistautui tulevaa poliittista väittelyä varten: rohkealta, päättäväiseltä ja itsevarmalta. Sellaiselta Susankin haluaa näyttää.

Yksinäisyys ja hiljaisuus ovat odotuksen pahimpia kumppaneita, joten Susan täyttää aamun levollisuuden suihkuveden kohinalla ja peseytyy huolellisesti, vaahdottaa hiuksiinsa shampoota ja antaa hoitoaineen vaikuttaa tavallista pidempään, sheivaten säärensä taian avulla. Jälki on hieman epätasaista eikä hänen ihonsa tunnu yhtä sileältä kuin Susan uskoo Hannahin ihon tutuvan, mutta hän on tyytyväinen. Harjatessaan kosteita hiuksiaan peilin edessä, Susan huomaa tuntevansa olonsa itsevarmemmaksi ollessaan puhdas ja siisti. Vaikka kukaan ei näe hänen sääriään, hän tuntee olonsa silti hieman paremmaksi.

Lopulta Hannah herää ja Susan odottaa, että he kävelevät yhdessä aamupalalle. Susan ei ole maininnut suunnitelmasta kenellekään, eikä hän ole ole puhunut edes Ginnyn tai Nevillen kanssa Kaartin harjoitusten jälkeen. Siksi hän yrittää aikaisempien päivien tavoin ylläpitää rentoa keskustelua Hannahin kanssa, mikä onkin helppoa tämän kertoessa Nevillen kärsivän kuparikuumeesta.

”Tai hän ei ollut vielä varma asiasta eilen, kun puhuin hänen kanssaan, mutta siltä se tuntui, kun kokeilin hänen otsaansa”, Hannah sanoo. ”Joten hän ei pääse talvimarkkinoille. Olen todella pettynyt, olisin halunnut mennä hänen kanssaan rekiajelulle.”

Susan nyökkää ymmärtäväisesti. Samalla hän tukahduttaa pienen puuskahduksen, sillä hän arvaa Nevillen kuparikuumeen olevan vain jotain sitä muistuttavaa, jonka hän on hankkinut kätevästi Weasleyn Welhowitseistä.

Susan huomaa pohtivansa Nevillen käytöstä yhä enemmän. Hän on oppinut tuntemaan rohkelikon rehellisenä, kilttinä ja pehmeän lempeänä ihmisenä, mutta tämä vuosi on tuonut esiin aivan toisenlaisia puolia Nevillestä. Sen lisäksi, että tämä käyttäytyy vastuuttomasti ottaessaan riskejä toteuttaakseen tempauksiaan (joihin Susan tosin ei voi enää suhtautua täysin puolueettomasti), Neville on lyhyessä ajassa ollut Hannahille epärehellinen sekä heidän parisuhteestaan että siitä, mitä tekee.

Jos Susan olisi Nevillen tyttöystävä… Susan ravistaa ajatuksen päästään heti. Hänen ei kuulu ajatella sellaista.

Sen sijaan hän kysyy Hannahilta, mitä tämä aikoo tehdä markkinoilla.

”Etsin varmaankin Nevillelle jotain joululahjaksi. Minulla on jo muutama idea ja olen tilannut pöllöpostimyynnistä yhden paidan, jonka uskon sopivan hänelle…”

Hannah keskittyy kuvailemaan neuletta, jossa on sekä keltaisia että punaisia yksityiskohtia. Susan yrittää kuunnella ja nyökkäillä, mutta heidän saapuessaan Suureen saliin hänen katseensa kulkeutuu tahtomatta Rohkelikon pöytään. Siellä hän näkee Ginnyn, joka hymyilee hänelle ennen kuin jatkaa päivän lehden lukemista. Nevilleä ei näy.

”Kuulitko, Susan?” Hannah kysyy heidän istuutuessaan pöytään.

”Anteeksi, en”, Susan vastaa ja katsoo Hannahia. ”Mitä sanoit?”

”Että haluatko tulla kanssani talvimarkkinoille? Tunnet Nevillen hyvin. Voisit kertoa mielipiteesi eräästä kirjasta, jota olen miettinyt.”

Se olisi niin väärin, Susan miettii. Onneksi hänellä on hyvä syy sanoa ei.

”Menen itse asiassa Ginnyn kanssa”, hän hymyilee pahoitellen ja ottaa lautaselleen puuroa.

”Onko teistä tullut hyviäkin ystäviä?” Hannah kysyy kulmat hieman koholla. Susan nyökkää ja mainitsee hiljaisesti jotain epämääräistä Kaartista. Hannah hyväksyy selityksen ja keskittyy sitten lukemaan Päivän profeettaa, jonka joku aikaisempi pöydän ääressä istunut on jättänyt jälkeensä.

Susan hengähtää helpotuksesta ja kaataa itselleen kahvia. Pian tämä kaikki olisi ohi.

***

Aamiaisen päätyttyä oppilaat käsketään hakemaan talvivaatteensa ja sitten palaamaan aulaan. He järjestäytyvät tuvittain parijonoon, ja Alekto ja Amykus Carrow käyvät yhdessä Voron kanssa oppilaslistan läpi. Muutama oppilas puuttuu ja valvojaoppilaat lähetetään etsimään heitä. Susan tajuaa, että ainoastaan kipeät tai jälki-istunnossa olevat saavat jäädä linnaan: talvimarkkinoille osallistuminen onkin pakollista. Vaikka lähes kaikki oppilaista menevät markkinoille mielellään, Susanin mielestä on väärin pakottaa kaikki lähtemään. Hän hillitsee kuitenkin ajatuksensa ja vilkaisee sen sijaan Ginnyä, jonka kasvoilta näkee saman turhautumisen.

Carrowit jäävät vielä linnaan, kun tupien johtajat lähtevät johdattamaan oppilaita pääovien läpi ja tietä pitkin kohti Tylypahkan portteja. Pakkasenraikas, poskia kipristelevä ilma helpottaa Susania hermostunutta oloa hieman ja hän kulkee Hannahin vierellä hiljaisena, kauniista säästä nauttien. Aurinko pilkistää hieman pilviverhon takaa ja parijonosta kuuluu innostunut supina. Joukkoa johdattavat opettajatkin tuntuvat olevan hyvällä tuulella eikä kukaan koe tarpeelliseksi hyssytellä oppilaita pysymään hiljaisina, kuten Carrowit varmasti tekisivät.

Päästessään Tylyahon raitille oppilaat saavat hajaantua kukin suuntaansa kuunneltuaan ensin ohjeistukset.

”Kaikkien pitää palata tälle paikalle kolmen tunnin kuluttua”, McGarmiwan kuiva, mutta tiukka ääni kuuluu jonojen perälle saakka. ”Yksikään ei saa olla myöhässä. Tarkastuksen tekevät toiset professorit.”

“Toiset professorit” on Rohkelikon tuvanjohtajan tapa viestittää, että Carrowit tulevat tekemään tarkastuksen ja silloin myöhässä olevat oppilaat ovat pulassa. Susan arvostaa McGarmiwan huolta. Vanhan naisen sisukkuus on ihailtavaa. Hänessä ja Nevillessä on jotain samaa, Susan miettii, Ginnyssäkin. Rohkelikoille tyypillistä rohkeutta ja ritarillisuutta, halua vaatia oikeutta. Vatsanpohjaa kiertää taas, kun Susan muistaa lupautuneensa auttamaan heitä heidän tempauksessaan. Miten kiltti ja rehellisyyttä vaaliva puuskupuh voisi auttaa vastustamaan auktoriteettia?

Ajatus kuitenkin keskeytyy, kun opettajat päästävät oppilaat hajaanutumaan ja ottavat itse suunnan kohti Kolmea luudanvartta. Hetkessä Susanin ympärillä on sekoitus eri tupien värejä kaikkien nauttiessa mahdollisuudesta pitää hauskaa ystäviensä kanssa. Hannah katoaa jonnekin, ilmeisesti löytäen itselleen nopeasti muuta seuraa, kun taas Susan jää hetkeksi seisomaan yksin. Sitten Ginny ilmestyy hänen viereensä. Tämän punaiset hiukset ovat auki ja leiskuvat valkoista lunta vasten.

”Oletko valmis?” Ginny kysyy ja tarttuu Susanin käteen.

”Valmis…?”

”Nauttimaan markkinatunnelmasta, tietenkin!” Ginny naurahtaa ja alkaa johdattaa häntä kohti Tylyahon pääkatua, jonka molemmille puolille on pystytetty torikojuja ja jolla kuhisee ihmisiä. Sitten tämä lisää hiljaisemmin: ”Ennen kuin todellinen hauskanpito alkaa.”

Susan hymähtää, vaikka samalla hän tuntee olonsa jälleen hieman heikoksi. Hän tietää, että heidän pitää näyttäytyä markkinoilla mahdollisimman monelle, pitää jopa hieman ääntä itsestään, jotta oppilaat muistaisivat nähneensä heidät Tylyahossa, jos joutuisivat kuulusteltavaksi. Sitä Susan yrittää tosin olla miettimättä. Hän painaa ajatukset kiinnijäämisestä ja sen seurauksista taka-alalle ja yrittää rentoutua heidän saapuessa pääkadulle.

Onneksi Tylyahon talvimarkkinat todella onnistuvat saamaan hänen ajatuksensa muualle: kylä on pitkän ja synkän syksyn jälkeen niin täynnä elämää. Vaikka moni liikkeistä on sulkenut ovensa ja naulannut lautoja ikkunoiden eteen, ja vaikka ovissa ja seinissä roikkuvat varoitukset Harrysta ja muista kapinallisista, ne jäävät markkinoiden värikkäiden kojujen taakse piiloon. Ilman täyttävät herkulliset tuoksut, ihastuneet tai yllättyneet huudahdukset ja hyvän mielen tunnelma. Hieman kauempana kadulla Susan näkee pienen puisen lavan, jolle on noussut viisihenkinen orkesteri soittamaan velhoradiosta tuttuja joululauluja.

”Oi, katso!” Ginny huudahtaa ja osoittaa taivaalle.

Susan seuraa ojennettua kättä ja näkee ilmassa leijuvat valopallot, jotka pompahtelevat kojurivejä pitkin mitä ihmeellisimmissä väreissä.

He lähtevät kiertämään kojuja ja maistelevat niiden tarjontaa: suussa poksahtelevia suklaapalloja; fudgea, joka saa kielen ja hampaat välkkymään jouluväreissä niin, että valoilmiö heijastuu poskien läpi, ja niin makean mausteista lämmintä hehkuviiniä, että Susanin polvet notkahtavat jo ensimmäisestä siemauksesta. Hän päättääkin ostaa sitä pullon, väistellen samalla mieleensä kohoavaa ajatusta siitä, että haluaisi jakaa sen yhdessä Nevillen kanssa jonain iltana kasvihuoneessa.

Taivaalla kilkattavat kulkuset ja Susan kohottaa katseensa jälleen yläilmoihin: upea abraxankaksikko lentää taivaalla vetäen perässään tummansinistä, koristeellista talvirekeä, jonka kyydissä Susan näkee Patilin kaksoset kahden muun Tylypahkan oppilaan kanssa. Siivekkäät, kullanväriset hevoset laukkaavat taivaalla kuskin pidellessä ohjaksista. Kulkuset helkkäävät kaunista lauluaan, ja Susania hymyilyttää.

Ginny palauttaa hänet kuitenkin nopeasti takaisin maan pinnalle ja päivän todelliseen ohjelmaan ehdottamalla käyntiä Kolmessa luudanvarressa ennen kuin he panevat toimeksi. Susan tuntee jälleen hermostuksen värinän ja nyökkää.

Pubissa he valitsevat mahdollisimman keskellä kaikkea sijaitsevan pöydän, asettavat esille ostamiaan makeispusseja ja pienen samettipussukan, jonka Ginny osti itselleen eräästä kojusta. Pussin ompeleisiin on punottu varkaussuojaloitsuja ja sen sisällä on laajennusloitsu, jonka ansiosta sinne mahtuu vaikka mitä. Susan pohtii, että olisi itsekin halunnut samanlaisen. Ehkä he ehtisivät vielä käydä ostamassa hänellekin yhden.

Susan hakee heille molemmille kermakaljat ja niitä juodessaan he keskustelevat kevyesti kaikesta muusta paitsi maailman tosiasioista, tervehtivät tuttuja ja yrittävät saada hetken kulumaan. Jos heillä ei olisi oikeaa tehtävää vielä edessään, Susan saattaisi nauttia olostaan. Ginnyn seurassa on helppo olla ja nauraa.

Lasien pohjan näkyessä he kuitenkin pakkaavat vähät tavaransa ja palaavat takaisin pakkaseen. Susan huomaa Carrowin sisarusten seisovan hieman kauempana katselemassa rekiä vetäviä abraxaneja tuima ilme kasvoillaan. Sisarusten lähellä seisovat oppilaat pitävät katseensa maassa ja uskaltavat tuskin puhua. Sen näkeminen suututtaa, mutta Susan ei ehdi katsella kauaa, kun Ginny vetää hänet kädestä kiinni pitäen Hunajaherttuan ovelle ja vilkaisee Susania hymy huulillaan.

”Oletko valmis?”

Susan nyökkää ennen kuin ehtii ajatella asiaa.

Makeispuodin ovi kilahtaa heidän astuessaan sisään.

[hiddenben]

Seitsemäs osa

He kiertävät puodin ympäri ja katselevat hetken kaikkia hyllyille aseteltuja herkkuja. Ginny ostaa näön vuoksi muutaman lakritsisauvan ja jäähiiren, mutta sysii Susania sitten kohti tiskin takana olevaa portaikkoa. Päästäkseen sinne muiden huomaamatta, he tarvitsevat harhautuksen, josta Ginny pitää huolen taikoessaan lähellä olevan luihuisen kaavun kääntymään tämän pään yli, paljastaen vihreäpilkulliset harmaat pitkät kalsarit. Moni Hunajaherttuassa olevista oppilaista purskahtaa nauruun, mutta Susania ei naurata. Hän ei kuitenkaan ehdi jäädä katselemaan tilanteen selviämistä, kun Ginny vetää hänet mukanaan Hunajaherttuan kellariin. Ginnyn ohjeistamana Susan alkaa etsiä lattialuukkua. Kun se löytyy, he siirtävät sen päällä olevat laatikot sivuun ja avaavat luukun.

Susan näkee vain rappuset, jotka laskeutuvat alas pimeään. Sieltä kohoava viileä ilmavirta haisee ummehtuneelta. Ginny astuu rappusille ensin ja alkaa kulkea alaspäin.

“Lupaan, että tämä on turvallista”, Ginny rohkaisee hiljaa ja kääntyy katsomaan, odottaen Susania astumaan rappusille. Samassa rappusista kuuluu askelten ääniä, ja Susan laskeutuu kiireesti alas ja sulkee luukun perässään.

Susanin mieli tuntuu jännityksestä sumealta ja yrittäessään laskea yhä alemmas kulkevien rappusten määrää, hän menee nopeasti laskuissa sekaisin. He kulkevat hiljaisuudessa. Taikasauvan valo auttaa kulkemaan kapeassa ja matalassa käytävässä. Maan alla on viileää, mutta talviviittojen kanssa olo muuttuu nopeasti tuskallisen kuumaksi. Susan loitsii viilennysloitsun, joka helpottaa hieman.

”Miten olet saanut tietää tästä?” Susan kysyy, kun he ovat kulkeneet jonkin aikaa ja hiljaisuus alkaa tuntua ahdistavalta.

”Fred ja George puhuivat tästä muutaman kerran minun kuulteni”, Ginny sanoo ja naurahtaa. Hänen äänensä kuulostaa etäiseltä pimeässä käytävässä. ”Mutta Harry näytti tämän minulle kesällä juuri ennen kesäloman alkua. Kävimme Hunajaherttuassa eräänä iltana hakemassa suklaasammakoita, kun minun teki mieli.”

Susan hymähtää. Hetken mietittyään hän kysyy: ”Oletko huolissasi Harrysta?”

”Välillä. Alussa olin enemmän, nyt vähemmän”, Ginny vastaa, kuulostaen yllättävän rauhalliselta. ”Luotan häneen. Ja Roniin ja Hermioneen tietenkin.”

Keskustelu tyrehtyy. He kulkevat yhä vain eteenpäin ja Susanin ajantaju hämärtyy. Lopulta käytävä alkaa kohota ja multainen maa muuttuu kiviseksi. Ylämäkeen kiipeäminen saa heidät molemmat hengästymään. Kun Susan tuntee edessään kylmän, kivisen seinämän, Ginny astuu hänen vierelleen ja hiljenee kuuntelemaan. Käytävässä heidän takanaan kaikuu vain hiljaisuus. Susan ei halua vilkaista sinne, pimeään.

”Hemmetin kivipatsas”, Ginny tuhahtaa. ”Tämän läpi ei kuule mitään.”

Hän napauttaa taikasauvallaan seinämää ja kuiskaa ”halkhios”. Susanin yllätykseksi käytävään alkaa tulvia valoa kapean oven siirtyessä sivuun. Ginny kurkistaa vasta-auenneesta raosta ulos ja kuuntelee hetken, kiipeää sitten kynnykselle ja vinkkaa Susanin kiipeämään perässään.

Kun Susan pääsee ulos, hän huomaa seisovansa Tylypahkassa, kolmannen kerroksen käytävässä lähellä palkintohuoneen ovea. Hän on juuri astunut ulos yksisilmäistä Gunhilda de Gorsmoorea kuvaavan patsaan kyttyräisestä selästä. Ihmeellistä, että siellä on kaikki nämä vuodet ollut salakäytävä, josta Susan ei ole tiennyt mitään! Kestää hetken ymmärtää, mitä juuri on tapahtunut, ja lopulta Ginny joutuu hoputtamaan Susania riisumaan talviviitan ja kengät.

”Emme voi jättää mitään jälkiä.”

He piilottavat ulkovaatteet patsaan sisään, ja sauvan napautus saa Gunhildan selän jälleen sulkeutumaan. Sitten Ginny lähtee juoksemaan kevein, kissamaisin askelin käytävää pitkin, ja Susan lähtee hänen peräänsä.

Ginny johdattaa hänet kolmannesta kerroksesta alas portaita pitkin aina pohjakerrokseen asti. He kulkevat hiljaisesti ja juoksevat aina kun voivat, mutta pysähtyvät pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan mahdollisia ääniä. Linnan pitäisi olla tyhjä Carroweita ja Voroa myöten, mutta siellä on monia muita kuulevia korvia ja silmiä, jotka voisivat paljastaa heidät. Kerran he piiloutuvat Riesulta, joka tosin vaeltaa itselleen epätyypilliseen tapaan varsin hitaasti, jopa alakuloiseen tahtiin erään portaikon kaidetta pitkin, riimitellen itsekseen tyhjän linnan käytävistä ja sen tylsyydestä.

Lopulta he pääsevät käytävään, jonka päässä sijaitsee opettajien huone. Siellä heitä odottaa kivihirviöiden taakse piiloutuneena Neville. Tämän kasvoille kohoaa leveä hymy heidän juostessa hänen luokseen.

”Vihdoin! Olen odottanut jo pitkään”, Neville sanoo ja tönäisee Ginnyä leikkisästi. Sitten hän katsoo Susania. ”Hienoa, että tulit. Saat kunnian vetää ensimmäisen siveltimenvedon.”

Neville vilkaisee merkitsevästi lattialla olevia maalipurkkeja, ja Susan katsoo niitä hämmentyneenä.

”Eikö tämä… Eihän tämä tule pysymään seinällä pitkään. Nämähän on helppo pestä pois yhdellä taikasauvan heilautuksella.”

Se saa Ginnyn virnistämään. ”Jo nyt pieni kapinallinen nostaa päätään sisässäsi, Susan. Hyvin mietitty, mutta me olemme ajatelleet asiaa hieman pidemmälle.”

Susan pudistaa päätään, mutta ei voi estää suupieliään kohoamasta huomatessaan hymyn Nevillen kasvoilla.

”Tämä on oikeastaan prototyyppi, Fredin ja Georgen ensimmäinen versio maalista, jota me lupasimme testata heille”, Neville selittää innokkaana. “Tässä on mukana pieni, hieman epätyypillinen loitsu, joka pitää lausua” - Neville nostaa maalipurkin käteensä ja lukee sen etikettiä - ”sitten, kun maalaus on valmis. Samalla meidän täytyy vielä piirtää tekstin kirjaimet myös taikasauvalla, jolloin se kiinnittyy seinään eikä irtoa perinteisin keinoin.”

”Mutta kuka tahansa voi lukea etiketin”, Susan sanoo.

”Siinä tuleekin rakkaiden veljieni älykkyys mukaan peliin”, Ginny vastaa Nevillen puolesta ja nappaa maalipurkin käteensä. ”Meidän pitää päättää salasana, jonka lausumme osana loitsua. Maalin saa irti vain, jos tietää salasanan.”

Susania alkaa hymyilyttää yhä enemmän: Tylyahossa käynti, jännittävä matka Hunajaherttuan lattialuukun kautta Tylypahkaan ja käytävillä hiipiminen Ginnyn johdattelemana on saanut hänen mielialansa kohoamaan ja sydämen läpättämään innostuksesta. Pahin kiinnijäämisen pelko saa siirtyä pois kutkuttavan jännityksen tieltä.

”Mikä meidän salasanamme on?” Susan kysyy.

”Emme voi luonnollisestikaan valita mitään ilmiselvää, kuten Potter tai Feeniksin kilta. Molemmat ovat liian helposti arvattavissa”, Neville sanoo. ”Sen sijaan ajattelimme, että valitsemme jotain… hieman odottamattomampaa.”

Susan katsoo heitä kulmat kysyvästi koholla.

”Pimento”, Ginny sanoo lopulta ja hän ja Neville purskahtavat nauruun. Molempien kasvoilla on niin hölmö virnistys, ettei Susan voi muuta kuin itsekin naurahtaa. Mutta sitten Ginny vilkaisee kelloa, vakavoituu ja käskee heidän ryhtyä toimeen.

Neville pitää vahtia, kun Susan ja Ginny maalaavat tekstin siveltimillä seinälle kirjain kerrallaan. Viesti on yksinkertainen, ”Potter elää!”, mutta se tulee varmasti ärsyttämään Carroweita ja ilahduttamaan muita. Viestistä tulee vaikuttava, ja sitä on mahdoton olla näkemättä matkalla opettajanhuoneeseen. Se on juuri siellä, missä Carrowit, Kalkaros ja jälki-istuntoaan odottavat oppilaat tulevat kulkemaan.

Kun huutomerkki on saanut pisteensä, Susan astuu muutaman askeleen taaksepäin katsoakseen lopputulosta. Täydellistä.

”Nyt vielä loitsu”, Neville sanoo ja tarkistaa ohjeet vielä kerran. Pieni ryppy kulmien välissä rohkelikon lukiessa etikettiä saa Susanin hymyilemään. Sitten hän huomaa Ginnyn katseen itsessään ja katsoo nopeasti takaisin seinälle.

Neville saa kunnian sinetöidä kirjaimet kiviseinään. Hän kertaa loitsun vielä kerran, kohottaa sitten kirsikkapuusauvansa ja alkaa loihtia.

”Kunhan kerran seinälle sut saan / jäät sinne aivan tosissaan. / Ei jynssätä voi, ei taikoa pois / vain taikasana ’Pimento’ sut kadottaa vois.”

Susan ja Ginny katselevat, kuinka pienet, harmaat savukiehkurat lähtevät Nevillen sauvasta ja tarttuvat maaliin, kunnes sulautuvat osaksi sitä. Loitsun valmistuttua kirjaimet näyttävät erilaisilta, kuin ne olisivat painuneet kiinni kiveen, uponneet siihen kuin hakattuina.

”Näyttää todella hyvältä”, Ginny sanoo, ja kohottaa kätensä ylävitoseen. Molemmat vastaavat siihen, ja sitten, varoittamatta, Neville kaappaa Susanin halaukseen.

”Mahtavaa työtä! Olen niin iloinen, että tulit”, Neville sanoo ja Susan tuntee vatsanpohjansa heittävän voltin.

Neville pitää häntä halauksessa pidempään kuin on normaalia, mutta Susan ei yritä irrottautua, vaikka Ginny heitä katseleekin. Hän tuntee rohkelikon lämmön, tämän käsivarret ympärillään ja hetken hänet valtaa samanlainen pehmeä, huumaantunut tunne kuin juuri ennen heidän suudelmaansa.

Mutta Ginnyn tarkistaessa kellonsa ja hoputtaessa Susania, hän säpsähtää irti tunteesta ja halauksesta.

”Nyt teidän pitää lähteä, että ehditte hyvissä ajoin takaisin Tylyahoon”, Nevillekin sanoo, vältellen jälleen Susanin katsetta. “Hyvää työtä.”

He hyvästelevät nopeasti toisensa. Neville nappaa maalipurkit käteensä ja alkaa kiirehtiä kohti seitsemännen kerroksen Tarvehuonetta, ehtiäkseen sinne ja takaisin Rohkelikkotorniin ennen kuin opettajat alkavat palailla Tylyahosta. Susan ja Ginny taas kiirehtivät pois käytävältä ja portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Portaita kiivetessään he kuulevat kauempaa riemastuneen, käkättävän huudahduksen, joka kuulostaa kovasti Riesulta. Susan toivoo, että huudahdus kertoo räyhähengen nähneen kirjoituksen - ei Nevilleä.

He piiloutuvat haarniskojen taakse nähdessään Korpinkynnen tupakummituksen, Helenan, mutta tämä tuskin vilkaisee heitä vaan jatkaa matkaa kasvoillaan mietteliäs ilme. Ihmisiä he eivät matkallaan näe, ja pääsevät kyttyräselkäisen noidan luo ongelmitta.

”Olemmeko myöhässä?” Susan kysyy, kun Ginny napauttaa kärsimättömänä patsaan selkää. Kyttyrä liikkuu pois paikoiltaan tuskallisen hitaasti.

”Emme. Mutta emme ole erityisen ajoissakaan. Mene ensin.”

Epäröimättä hetkeäkään Susan kiipeää sisälle. Ginny tulee hänen perässään ja napauttaa ovensuun sulkeutumaan. He vetävät kengät jalkaan, nappaavat viitat käsivarrelle ja lähtevät kulkemaan takaisin Hunajaherttuaan. Matalassa ja ahtaassa käytävässä juokseminen on mahdotonta, ja vaikka Susan yrittää kulkea ripeästi, hänen hengityksensä ehtii tasaantua - ja ajatukset alkavat kulkea. Hän tuntee sydämensä hakkaavan ilosta ja jännityksestä, niin sanojen maalaamisesta kuin Nevillen halauksestakin.

Halaus on ensimmäinen konkreettinen asia, mitä suudelman jälkeen on tapahtunut. Susan ottaa sen hyvänä merkkinä, mutta merkkinä mistä? Siitä, että he ovat edelleen vain ystäviä? Vai että Neville on päättänyt tehdä jotain Hannahin suhteen? Kuinka vain, halaus tuntui ihanalta ja ennen kaikkea oikealta. Sen on oltava merkki jostain.

”Onko sinun ja Nevillen välillä jotain?” Ginny kysyy kuin arvaten hänen ajatuksensa. Susan värisee miettiessään kuumeisesti, miten vastaisi. Rehellisesti vai totuutta kaartaen?

”Kuinka niin?” hän kysyy lopulta ja kuulee pimeydessä, kuinka teeskennellyn viattomalta hän kuulostaa.

”En ole nähnyt teidän halaavan koskaan aiemmin.”

Susan nielaisee. ”Olemme me halanneet.”

”Mutta ette tuolla tavalla”, Ginny jatkaa itsepäisesti.

”Emme kai.”

”Eli onko välillänne jotain?”

”Me…”, Susan yrittää päättää, mitä sanoisi. Pelko totuuden kertomisesta on todellinen, mutta samalla hän tietää puhuvansa Ginnylle, joka ei ole kuin Hannah tai Megan. Ginnyyn hän voi luottaa, ja siksi hän sanoo huokaisten: ”Me suutelimme.”

Susan hätkähtää, kun Ginny tarttuu hänen olkapäähänsä ja pakottaa pysähtymään.

”Meillä ei ole aikaa tähän…”

”Te suutelitte!” Ginny sanoo ääni innosta väristen. “Kerro lisää!”

He jäävät seisomaan käytävään taikasauvojen valossa. Siellä ei mahdu kääntymään, joten seisten selin Ginnyyn, Susan kertoo lyhyesti tapahtumien kulun, kuinka he olivat puhuneet ja yhtäkkiä olleet niin lähellä toisiaan ja Susan oli tajunnut, kuinka tärkeä Neville hänelle on. Kerrottuaan hän jatkaa kävelemistä, ja Ginny seuraa perässä innosta kihisten.

“Sehän on mahtavaa! Minusta teidän välillänne on jo pidempään ollut jotain suurempaa kuin vain ystävyyttä ja vihdoin saan sille todisteita.”

”Mutta se ei ole hyvä asia”, Susan sanoo kireästi. ”Nevillellä on Hannah.”

”Se on totta, mutta…”, Ginny sanoo ja empii hetken sanoissaan. ”Minusta he eivät ole… Ei ole minun asiani sanoa sitä, mutta sanon kuitenkin. Minun mielestäni Neville pärjäisi paremmin jonkun muun kanssa. Tai sitten yksin.”

”Miksi niin ajattelet?”

”Hannah on määrätietoinen ja nopea liikkeissään, kun kerran jotain päättää. Neville puolestaan…”, Ginny jää etsimään sanoja. “Hän tarvitsee enemmän aikaa miettiä ja pohtia eri vaihtoehtoja. Heidän elämänsä kulkevat eri tahtiin.”

”Eivät nykyisin”, Susan huomauttaa. ”Neville tuntuu hyppäävän heti mukaan jokaiseen tempaukseen, joka vähänkin uhmaa auktoriteettia.”

”Sinulle se ehkä vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta jos olisit enemmän mukanamme, tietäisit paremmin”, Ginny vastaa, mutta ei syyllistä, mistä Susan on kiitollinen. Sen sijaan Ginnyn sanat ovat ystävällisiä, kuin tämä ehdottaisi hänelle mahdollisuutta tarttua tarjoukseen. ”Neville miettii tätä kaikkea niin paljon. Hän todella yrittää tehdä sen, minkä kokee olevan oikein.”

”Kuulostaa Nevilleltä”, Susan hymähtää. ”Mutta suudelma oli silti väärin. Jos ei muuten, niin vähintään Hannahia kohtaan.”

”Mutta mitä sinä pidit siitä? Suudelmasta siis.”

”Se oli… kuin paras mahdollinen ensisuudelma”, Susan vastaa hetken mietittyään, ja sanoessaan sen ääneen hänen koko kehonsa täyttää lämmin väreily. ”Siinä oli kaikki kohdallaan.”

Ginny hymähtää. “Tilanteesi ei ole ehkä helpoin mahdollinen.”

Susan naurahtaa iloittomasti. Nyt kun hän tietää, miltä Nevillen suuteleminen tuntuu ja kuinka ihanaa tämän lähellä on, on vaikeaa olla katkeroitumatta siitä ajatuksesta, ettei hän saa suudella Nevilleä toista kertaa.

“Niinpä”, on ainoa, mitä hän saa sanottua.

Loppumatkan he kulkevat hiljaisina. Kun Hunajaherttuaan johdattavat rappuset alkavat, he kulkevat reippaasti ja hengästyvät, mutta he eivät jää pitämään taukoa vaan jatkavat koko matkan ylös asti. Sitten he livahtavat varoen kellarista takaisin asiakkaita täynnä olevaan puotiin ja sieltä ulos raikkaaseen ilmaan.

On kuin he eivät olisi koskaan olleet poissa: aurinko pilkistää edelleen pilvipeitteen takaa, ilmassa helkkäävät kulkuset ja riemastuneet huudahdukset. Kojuilla parveilee oppilaita ja Tylyahon asukkaita ja kadulla soi musiikki.

Susan on kaikin tavoin hengästynyt: fyysisestä rasituksesta, mutta myös tempauksen tuomasta jännityksestä ja ilosta sekä hänen ja Ginnyn keskustelusta. Tietenkin Nevilleä, hänen hymyään ja tiukkaa halaustaan unohtamatta. Kun he kulkevat kojulta toiselle ja tervehtivät ihmisiä yrittäen saada muut huomaamaan heidät, Susan tuskin tajuaa, mitä tekee tai näkee. Ainoastaan nähdessään Voron kulkemassa Norriska kainalossa ja kädessään Tylyahon pöllöpostin tuotekassi, Susan terävöityy ja yrittää näyttää mahdollisimman iloiselta kuin olisi nauttinut kokonaisesta aamupäivästä Tylyahossa.

He eivät ehdi viettää pääkadulla kauaa, kun McGarmiwan taialla tehostettu ääni pyytää oppilaita palaamaan kokoontumispaikalle. Susan ja Ginny kulkevat samaa matkaa, kunnes eroavat tupien muodostamiin ryhmiin nopean hymyn vaihdettuaan. Susan vilkaisee Carroweja, jotka katselevat heitä viileän arvostelevasti ja tarkkaavaisina kuin haukat, ja hetken hän pelkää, mitä tapahtuu, jos hän jää kiinni.

Kun he lähtevät takaisin Tylypahkaa kohti, Susan tajuaa tuntevansa käsittämätöntä iloa. Hän tuntee olevansa hurjalla tavalla elossa, enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Vihdoin hän on tehnyt jotain, mihin uskoo. Jotain, mikä on oikein.

[hiddenben]

K/H: Ja näin, viimeinen osa!

Kahdeksas osa

Palattuaan Tylyahosta Susan viettää aikansa Puuskupuhin oleskelutuvassa ja yrittää saada itsensä viimeistelemään esseen, jotta aika kuluisi nopeammin ja hän voisi saada vihjeen siitä, onko kirjoitus jo nähty ja arvaako joku hänet tai Ginnyn tai Nevillen tekijäksi. Se kaikessa on pahinta: odottaminen. Hän ei osaa pelätä rangaistusta tietämättä, onko edes jäämässä kiinni. Siksi hän pakottaa aivonsa työskentelemään ja uppoutuu työhönsä, jotta iltapäivän hitaat tunnit kuluisivat.

Päivälliseen mennessä koko koulu on saanut tietää kirjoituksesta.

Se käy ilmi heti Susanin astuessa Suureen saliin. Hän kuulee sanat ”Potter elää” ja ymmärtää heti, että kirjoitus on nähty ja uutinen on alkanut kiertää oppilaiden keskuudessa. Kaikkialla supistaan, naureskellaan ja monet vilkuilevat opettajien pöytää kohti, jossa Carrowin sisarukset ja rehtori Kalkaros istuvat. Susankin vilkaisee sinne, tahtomattaan, ja tukahduttaa hymyn nähdessään kolmikon happamat ilmeet. Hän kulkee omaan tupapöytäänsä ja istuu Ernien ja Justinin viereen.

”Kuulitko jo, mitä on tapahtunut?” Ernie kysyy muka vakavasti, vaikka Susan näkee tämän olevan yhtä innoissaan kuin heidän vieressään istuvat kakkosluokkalaiset.

Susan pudistaa päätään ja antaa Ernien kertoa, mitä on kuullut. Tämä sai kuulla kirjoituksesta Hannahilta, joka puolestaan oli kuullut siitä Seamusilta, joka taas oli joutunut käymään opettajanhuoneessa saatuaan jälki-istuntoa ja nähnyt kirjoituksen. Tiedottamisessa suurimman roolin on kuitenkin hoitanut Riesu, joka ilmeisesti on varsin ilahtunut kepposesta ja siitä, että Voro on yrittänyt kuurata maalia pois seinästä jo muutaman tunnin ajan siinä onnistumatta. Räyhähengen riimittelevä laulu on löytänyt tiensä jo monien huulille, ja Ernie hyräilee sen hänelle:

”Kirjoitus seinällä kertoo sen, / että joku on vihainen pikkuisen. / Punainen on maali, ja Voro myrtsi kuin kaali / kun joutuu kuuraamaan kirjoituksen.”

Susan tukahduttaa nauruntyrskähdyksen vain vaivoin. He alkavat syödä, ja päivällisen edetessä Susan alkaa kuulla saman laulun yksinkertaista melodiaa melkein jokaisessa tupapöydässä. Vain luihuiset tuntuvat olevan asiasta hieman nyreissään. Nyreydessään voiton vievät kuitenkin Carrowin sisarukset, jotka melodian kuullessaan alkavat viittoa Kalkarokselle vimmastuneina. Rehtorin vieressä istuvat McGarmiwa, Verso ja jopa matami Huiski näyttävät varsin tyytyväisiltä.

”Tiedetäänkö jo, kuka sen teki?” Susan kumartuu vielä kysymään Ernieltä. Tämä pudistaa päätään.

”Ei vielä. Ilmeisesti Riesua kuulustellaan, kuten myös muita aaveita ja kotitonttuja. Niin ja Froderick Oikeamielistä kuulustellaan myös. Hänen muotokuvansa roikkuu aivan opettajien huoneen oven lähettyvillä.”

Se saa Susanin hermostumaan. Maalaamisen aikana hän oli pelännyt ja kuulostellut opettajien ja aaveiden ääniä niin paljon, että oli unohtanut kokonaan muut mahdolliset silminnäkijät. Hän kohottaa katseensa ja etsii sydän yhtäkkiä hakaten Ginnyä tai Nevilleä katseellaan, mutta ei löydä näitä heti. Kun hän viimein näkee Ginnyn punaiset hiukset ja kohtaa tämän katseen, rohkelikko katsoo häntä ilmeettömänä ja pudistaa päätään pienin, lähes huomaamattomin liikkein. Susan pakottaa itsensä rentoutumaan ja hengittämään syvään. Sitten hän alkaa kysellä pojilta Tylyahon joulumarkkinoista. Vähin, mitä Susan voi tehdä, on yrittää korostaa sitä, että hän osallistui joulumarkkinoille koko aamupäivän ajan - aivan kuten kunnon oppilaan pitääkin.

***

Päivällisen jälkeen jokaisen tuvan oleskeluhuoneen ilmoitustaululle ilmestyy pergamentti, johon on kirjoitettu seuraavaa:

Opettajanhuoneen käytävällä tapahtunutta ilkivaltaa tutkitaan ja syyllistä selvitetään. Kuulusteltavaksi päätyvät kaikki, joilla koetaan olevan minkäänlaista yhteyttä tekoon tai epäiltyihin. Mikäli tiedät jotain tapahtuneesta, kerro asiasta Amykus tai Alekto Carrowille. Vihjeistä annetaan tupapisteitä, mutta tietoa pihtaavia odottaa rangaistus.

Ilkivaltaa eli tahallista häiriötä tai vandalismia eli koulun omaisuuden vahingoittamista ei hyväksytä millään tavalla ja siitä seuraa asianmukainen rangaistus.

Ilmoituksen on allekirjoittanut rehtori Kalkaros.

Loppuillan Susan on levoton, mutta hänen onnekseen Pomfrey on käskenyt hänet Sairaalasiipeen illaksi. Siellä, saadessaan tekemistä käsilleen, mieli alkaa vihdoin käydä läpi päivän tapahtumia. Aamuisesta pahoinvoinnista tuntuu kuluneen ikuisuus eikä Susan voi uskoa, että istuu nyt Sairaalasiivessä lajittelemassa kuivattuja yrttejä rasioihin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Hän tuntee olevansa aivan eri ihminen.

Hän ei ole koskaan aiemmin elämänsä aikaan rikkonut sääntöjä. Ei yhtäkään. Hän on kertonut valkeita valheita, ehkä harmaan sävyisiäkin keväällä feikkisuhteen aikana, mutta koulun tai velhomaailman sääntöjä ja lakeja hän ei ole rikkonut. Hän ei ole pinnannut tunneilta, luntannut kokeessa, on aina sanonut kiitos ja ole hyvä ja puhunut opettajille kunnioittavasti. Tänään hän on kuitenkin pujahtanut Hunajaherttuassa asiakkailta kielletylle alueelle, kulkenut salakäytävää pitkin Tylypahkaan (mikä tuskin oli sallittua), rehtoria lainatakseen vandalisoinut koulun omaisuutta ja vielä vältellyt vastuuta pitämällä salaisuuden itsellään.

Tänään hän on tehnyt täysikäännöksen, ottanut paikkansa jossain itseään suuremmassa ja osoittanut mieltään - ja se tuntuu hyvältä. Hän on ylpeä itsestään. Ei ehkä niinkään teosta, vaan siitä, että uskalsi tehdä sen pelosta huolimatta. Pelko on varjostanut hänen elämäänsä koko syksyn ja talven, tehnyt taakan hänen hartioillaan yhä raskaammaksi, mutta nyt pelko on väistynyt rohkeuden tieltä ainakin hetkeksi. Susan voi jälleen hengittää.

Mutta siitä hän ei ole ylpeä, että suuteli Nevilleä. Vaikka koulun sääntöjen rikkominen tuntuu oikealta, jopa oikeutetulta, parisuhteen rikkomista Susanin on vaikea hyväksyä. Hän ei kadu niinkään suudelmaa tai halauksia, ei orastavia tunteitaan Nevilleä kohtaan, mutta hän katuu sitä, että antoi sen tapahtua, vaikka rohkelikkopoika on parisuhteessa - ja ennen kaikkea Hannahin kanssa.

Susan tuntee huonoa omatuntoa siitä, että on näiden muutamien viikkojen aikana onnistunut todistamaan Hannahin pelon todeksi: tämä ei voi luottaa siihen, että Susan ja Neville ovat vain ystäviä, sillä jotain heidän välillään on. Oikeastaan Hannah oli tehnyt keväällä oikein pitäessään Nevillen ja Susanin erillään. Se oli pitänyt heidät erossa toisistaan, estänyt tunteita kehittymästä. Ja nyt, Hannahin antaessa heille hieman köyttä, he ovat käyttäneet sitä heti hyväkseen.

Sitä Susanin on vaikea antaa itselleen anteeksi.

Kun Pomfrey päästää hänet lähtemään Sairaalasiivestä muutaman tunnin työn päätteeksi, Susan tietää, että hänen on vihdoin etsittävä Neville käsiinsä ja puhuttava tämän kanssa.

Hänen on yritettävä kääntää se suunta, johon hän ja Neville ovat kulkeutumassa.

***

Seuraava ilta on hiljainen ja hyytävän kylmä. Tähtitaivas loistaa kirkkaana ja lumikinokset Susanin ympärillä tuntuvat hehkuvan valkoista, viileää valoa. Hän kulkee linnanpihan läpi kädessään lyhty, joka valaisee hänen tietään kohti kasvihuoneita. Kauempana Susan huomaa kaksi kuudesluokkalaista luihuista, jotka kävelevät kohti Pöllölää, melkein samaan suuntaan kuin hänkin, mutta Susania ei pelota. Hän pitää katseensa koholla eikä piiloudu talviviittansa karvakaulukseen. Ulkokäytävien risteyksessä luihuiset kulkevat hänen ohitseen, tuskin edes vilkaisevat, ja Susan jatkaa matkaansa.

Kasvihuone kolmessa loistaa jo valo, ja Susania alkaa hymyilyttää. Vaikka hän aikookin puhua Nevillen kanssa vakavasti ja ennen kaikkea rehellisesti, hän ei silti voi olla tuntematta vatsanpohjassaan pientä kipinää, joka saa suupielet kohoamaan. Vaikka Ginnystä on viime aikoina tullut Susanille yhä tärkeämpi ystävä, Neville on edelleen hänen paras ystävänsä ja Susan odottaa, että saa vihdoin puhua kahden kesken rohkelikkopojan kanssa eilisestä tempauksesta.

Hänen noustessa portaat ylös kasvihuoneelle ja käden tavoitellessa taikasauvaa viitan sisätaskusta, tunne Susanin sisällä on kuitenkin ristiriitainen: samanaikaisesti hän tuntee sekä iloa että pelkoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

”Alohomora”, hän kuiskaa ja oven lukko naksahtaa auki. Susan astuu sisään, sammuttaa lyhdyn ja asettaa sen pöydälle. Sitten hän kääntyy kohtaamaan Nevillen.

Hän ei ehdi edes riisua viittaansa, kun Neville kaappaa hänet halaukseen. Paksusta nahasta valmistettu työvaate painautuu jäykkänä häntä vasten.

”Olen sinusta niin ylpeä!” Neville huudahtaa. “Koko koulu on aivan sekaisin ja Carrowit aivan raivoissaan! Se on aivan täydellistä, juuri sellainen reaktio, mitä toivoinkin.”

Nevillen huudahdus on tukahdutettu, mutta sanojen välistä kuuluu ylpeys ja jokin kihelmöivä, ihana tunne. Susan puristaa silmänsä kiinni ja nauttii Nevillen tuoksusta ja lämmöstä hetken ennen kuin irrottautuu halauksesta.

”Oletko tehnyt hiljennysloitsut?” hän varmistaa ja vilkaisee ympärilleen. Kiinnijäämisen pelko tuntuu iholla. Neville nyökkää ja Susan hengähtää. Hän riisuu viittansa ja ripustaa sen naulakkoon, käy sitten hakemassa taikapihlajansa kaapista ja nostaa pokkuroijan tuttuun tapaan olalleen nauttimaan korkeuksista.

Koko sen ajan Neville seuraa häntä, aina muutaman askeleen kauempana, mutta silti niin lähellä, että Susan ei osaa ajatella selkeästi. Kuinka hän haluaisikaan unohtaa vastuun ja sen, mikä on oikein, ja antaa itsensä tehdä juuri niin kuin haluaa. Hän tuntee huulillaan sen saman kihelmöinnin, jota tunsi heidän suudelmansa jälkeen.

Nevillen myrkkylonkeroinen seisoo unohdettuna työpöydällä, ja Susan vie oman kasvinsa sen lähelle. Hänen istuessa alas Neville jää viereen seisomaan, ja lopulta Susan kohottaa katseensa. Nähdessään Nevillen intoa säteilevät silmät, Susan joutuu nielaisemaan kerran ennen kuin pakottaa itsensä puhumaan.

”Meidän pitäisi puhua.”

Kipinä Nevillen silmissä muuttuu epävarmuudeksi ja hän kiertää pöydän toiselle puolelle oman kasvinsa ääreen.

”Onko kaikki hyvin?”

Susan hymähtää. Jälleen tuo kysymys. Mutta nyt kaikki todella on hyvin, kaikesta huolimatta, ja hän nyökkää.

”Mistä sitten haluat puhua?” Neville kysyy, vetäen samalla käsiinsä lohikäärmeennahkahansikkaat.

Susan katselee, kuinka tämä alkaa painella taikasauvallaan myrkkylonkeroista sieltä täältä, tunnustellen sen vointia kuin kysellen, mitä se tarvitsee. Rohkelikon katse on kuitenkin mietteliäs eikä harras, kuten yleensä tämän työskennellessä kasvien parissa. Susan painii itsensä kanssa, huudattaa järkeään sydämensä sykettä vasten, ja saa lopulta sanottua:

”Se meidän… suudelmamme. Se ei olisi saanut tapahtua.”

Kylmät väreet kulkevat hänen käsivarsiaan pitkin aina pohkeisiin saakka. Hän inhoaa itseään. Hän inhoaa tätä tilannetta ja sitä, että joutuu sanomaan ei. Susan ei millään haluaisi tehdä tätä ja näkee mielessään, kuinka hän toisenlaisessa maailmassa, toisenlaisessa tilanteessa kiertäisi Nevillen luo, painautuisi tätä vasten ja uppoutuisi suudelmaan. Mutta…

”Se ei ole oikein Hannahia kohtaan”, Susan saa vielä sanottua. Se saa Nevillen puuskahtamaan.

”Tiedän, ettei se ole oikein. Ei hän ole sitä ansainnut. Mutta samalla…”, Neville riisuu toisen hansikkaan ja vie kätensä hiuksiinsa, raapii niskaansa, kohottaa lopulta ujon katseensa Susaniin. Siinä katseessa on pieni palanen vanhaa, tuttua Nevilleä. ”Se tuntui niin oikealta. Tiedätkö, mitä tarkoitan?”

Susan nyökkää ja ihana lämpö leviää jälleen koko hänen kehoonsa. Tieto siitä, että Nevillekin piti suudelmasta, saa koko hänen kehonsa tuntumaan kevyemmältä. Susan miettii hetken, kiertää sitten pöydän toiselle puolelle Nevillen viereen, pitäen kuitenkin sopivan etäisyyden myrkkylonkeroisesta, jonka köynnökset alkavat heti innokkaasti tavoitella hänen käsivarttaan.

”Minä… tunnen sinua kohtaan asioita”, Susan aloittaa ja pitää katseensa myrkkylonkeroisessa, kuten Nevillekin. Kumpikaan ei kuitenkaan liikahda, ei melkein edes uskalla hengittää. Ainoastaan pokkuroijan pienet, rahisevat äänet kuuluvat aivan Susanin korvan vierestä tämän tutkiessa hänen neuleensa ompeleita. ”Pidän sinusta. Enemmän kuin ystävänä.”

Empien Susan vie kätensä Nevillen hanskasta vapaalle kädelle, johon tämä tarttuu ja puristaa lempeän tiukasti. Vihdoin Neville kohottaa katseensa jälleen häneen.

”Minäkin pidän sinusta enemmän kuin ystävänä.”

Se saa Susanin hymyilemään ja hetken he katsovat toisiaan. Neville nousee seisomaan ja kietoo hänet jälleen halaukseen. Susan vie kätensä Nevillen vyötärölle ja puristaa, painaa otsansa tämän rintaa vasten ja tuntee sydämen sykkeen. Hän hengittää kerran, kaksi, nauttii vielä hetken tutusta multaisesta tuoksusta ja turvallisuuden tunteesta ennen kuin sanoo hiljaa Nevillen vaatteita vasten:

”Mutta me emme voi.”

Nevillen syleily muuttuu tiukemmaksi. Lopulta Neville vastaa:

”Emme niin.”

He erkanevat, katsovat toisiaan. Susan miettii sanojaan, mutta Neville ehtii ensin:

”Ajoitus ei vain ole oikea. Tai oikeastaan koko tämä… tilanne.”

Susan naurahtaa ja kohottaa kulmiaan. Hän ymmärtää täysin, mistä Neville puhuu.

”Haluaisin kyllä tietää, mitä meistä voisi tulla”, Neville jatkaa. ”Mutta en halua aloittaa mitään nyt, kun kaikki on sekaisin. Pelkään sinun puolestasi jo nyt, mutta et ole sentään Carrowien kohde, kuten minä ja Ginny. Jos alkaisimme seurustella, saattaisit joutua vaikeuksiin. Ja sitten minulla on tietenkin Hannah, jota minun on mietittävä.”

Susan katsoo häntä odottavaisesti. Neville puree alahuultaan ja empii.

”En voi päättää suhdetta noin vain”, Neville sanoo lopulta. ”Se ei olisi oikein. Me olemme jo tehneet suunnitelmia joulua varten ja Hannah ansaitsee parempaa. Mutta lupaan, että mietin, miten haluan suhteen kanssa tehdä, miten vien kaiken päätökseensä. Tiedän, ettei se ole oikein sinua kohtaan, mutta…”

”Kyllä se on oikein”, Susan keskeyttää ja puristaa Nevillen kättä. ”Olen kanssasi samaa mieltä. Meidän hetkemme ei ole nyt, se on joskus myöhemmin, mutta haluan, että yritämme olla reiluja Hannahia kohtaan.”

Neville nielaisee ja näyttää hermostuvan. ”Haluatko kertoa hänelle suudelmasta?”

”En”, Susan pudistaa päätään. ”En usko, että siitä seuraa mitään hyvää. Kaikilla on jo riittävästi muitakin huolia. Mutta… On parempi, että emme tee enää enempää väärin häntä kohtaan. Että olemme vähemmän kahden, edes täällä. Ajattelen, että se tekee kaikesta meillekin… helpompaa.”

Neville empii hetken, mutta nyökkää, ja Susan yrittää hymyillä. Sanojen sanominen on raskasta, vaikka hän tietääkin toimivansa oikein. Lopulta hän kiertää takaisin pöytänsä luo ja istuutuu alas, ottaa taikasauvan pöydältä ja alkaa tehdä tarkastusloitsuja taikapihlajalleen. Hän katsoo vielä kerran Nevilleä, joka katselee häntä hellästi. Kaipaus tuntuu rinnassa jo nyt, kun Susan miettii, mihin aikaan voisi alkaa käydä kasvihuoneella näiden iltojen sijaan, ettei näkisi Nevilleä ja asettuisi kiusauksen tielle.

”Kiitos”, hän sanoo vielä, ja Nevillen nyökätessä Susan tuntee jonkinlaisen helpotuksen tunteen: kaikki on hyvin heidän välillään.

Silloin kasvihuone kolmannen ovi pamahtaa auki, ja ensimmäisenä Susan kuulee Norriskan pahaenteisen mourunnan ja näkee sitten katin tämän hypätessä pöydälle. Pokkuroija Susanin olkapäällä kauhistuu ja pinkaisee hänen paksun palmikkonsa taakse piiloon, olennon terävien jalkojen ja käsien pistellessä Susanin niskaa. Norriska sähisee Susanille ja kävelee lähemmäs myrkkylonkeroista, mutta kasvin puolustaessa itseään Norriska hypähtää takaisin alas. Neville katsoo Susania varoittavasti: he molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kymmeniä sekunteja myöhemmin kissan perässä saapuu huohottaen Voro, jonka hartioille on varissut lunta. Vanhan vahtimestarin hengitys vinkuu, kun tämä kerää hetken happea, ja osoittaa heitä sitten sormellaan.

”Professori Carrow tahtoo teidät työhuoneeseensa. Heti.”

”Kumman?” Neville kysyy rauhallisesti, osoittamatta ripaustakaan hermostuneisuutta.

”Molemmat.”

”Ei, vaan kumpi Carrow?”

Voron silmät pullistuvat raivosta. ”Amykus Carrow, senkin idiootti. Vauhtia!”

Voron ja Norriskan vahtivan katseen alla Susan ja Neville vievät kasvinsa nopeasti takaisin kaappeihinsa, lukitsevat ne ja pukevat päälleen. Heidän lähtiessä Voron johdattamana kohti linnaa, Neville tarttuu nopeasti hänen käteensä ja puristaa.

”Kaikki menee hyvin”, tämä kuiskaa. ”Sinulla ei ole mitään pelättävää. Minä otan kaiken vastuun.”

Susan puristaa Nevillen kättä, mutta irrottaa otteensa ennen kuin Norriska huomaa mitään. Hän suoristaa ryhtinsä ja pieni hymy kohoaa hänen huulilleen.

”En minä pelkää”, hän kuiskaa takaisin.

Sillä tuli mitä tuli, jäi hän kiinni tai ei, Susan tuntee olevansa elossa.



K/H2: Tämä Susan-teksti on kaihertanut mieltäni kovasti, sillä en saanut tämän tunnelmaa ja sisältöä aivan sellaiseksi kuin olin toivonut. Tästä viimeisestä osasta kuitenkin pidän ja siinä onnistun tavoittamaan sen, mitä lähdin ficillä hakemaan: Susanin kasvua itsenäisemmäksi ja vähemmän pelokkaammaksi ihmiseksi. Toivottavasti viihdyit tämän tekstin parissa ja kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia se herätti Kaikenlaiset kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita! Kiitos, että luit ♥

[justy]

Törmäsin tähän jatkokertomukseesi jouluna, ja olen siitä asti odottanut aina innolla uusia osia. Tarinasi oli täydellinen yhdistelmä jännittäviä ja fantastisia tapahtumia, taistelua pahuutta vastaan, ja oppilaiden arkisia murheita ja intohimoja. Tuo kombo aikanaan Pottereissa lumosi, ja sen pariin oli hauska palata kertomuksessasi.

[Violetu]

Kommenttikampanjasta iltaa o/

Minulle tästä välittyi tarinan tärkeimpänä juttuna juuri tuo mainitsemasi Susanin kasvu, alussa hän oli jotenkin niin pelokas, ja nautin suuresti esimerkiksi siitä kohtauksesta, jossa Ginny auttoi häntä "löytämään rohkeutensa."
Vaikka siis toki se tapahtui koko ajan pikkuhiljaa, mutta Ginnyn kanssa oli yksi selkeä käännekohta.

Tämän kanssa pääsi kivasti uppoutumaan Tylypahkan maailmaan, linna oli tavallaan oma turvallinen itsensä, sama paikka kuin kuudessa ensimmäisessä potterissa, vaikka mukana oli myös synkempiä sävyjä ja tiettyä uhan tuntua.

Tykkäsin Susanin moraalisesta kamppailusta koko Nevillejutun suhteen, ja puuskupuhien ja rohkelikkojen vertaamisesta keskenään. Tuntui, että siinä avautui puuskupuhin luonne taas itselle ihan uudella tavalla ^^
Hirveästi tykkäsin siitäkin, miten Susan kanssakävi Ginnyn ja Lunan kanssa, tytöt tulivat hahmoina jotenkin vielä paljon lähemmäs kuin vaikkapa Neville, vaikka oli hänelläkin hetkensä.
Toisaalta Susan yritti selvästi pitää vähän etäisyyttä Nevilleen, mikä sitten välittyi ihan lukijalle asti. Susan ei päästänyt Nevilleä niin lähelle kuin olisi halunnut, eli piti tämän myös etäämmällä lukijasta 

Se pisti muuten silmään, että Amikus Carrown nimestä oli ficin aikana useampia eri kirjoitusasuja. (Google sanoo "oikeaoppiseksi" kirjoitusasuksi Amikus (englanniksi Amycus). Olisiko ihan jossain ensimmäisistä osista ollut myös lause, jossa oli vähän sekavaa, kumpi näistä nyt on sisko, kumpi veli 🤔

Nevillen ja Susanin alun käytäväsniikkailu meinasi tällä puolella näyttöä nostaa pulssia 🙈 jännitys ja uhka 5/5
Kasvihuone oli jotenkin koko ficin ajan sellainen kodikas paikka, joka oli selkeästi vain Nevillen ja Susanin paikka, ja lopussakin siellä oli turvallinen olo Voron yllätys-ilmaantumisesta huolimatta. Tykkäsin siitä, että fic loppui melko lailla samaan paikkaan, mistä alkoikin. Kasvihuoneelle kävelystä näki myös Susanin muutoksen tosi hyvin

Kiitokset tästä, jospa sitä harhautuisi taas useamminkin lukemaan pidempää Potteria^^

~Violet

[hiddenben]

justy, kommenttisi ilahdutti minua suuresti! Hurjan hauskaa kuulla, että olet tykännyt tarinasta ja sen eri osasista Suuri kiitos, että kommentoit!

Violetu, kivaa, että poimit tämän tekstin kommenttikampanjasta ja palasit hetkeksi Potter-ficcien pariin! Kommenttiasi oli todella kivaa lukea ja huomata, mitä tekstistä jäi mieleen. Olen todella iloinen siitä, että tuo Susanin kehitys tulee hyvin esiin ja ilahduin myös siitä, että mielestäsi ystävyyssuhteet Ginnyyn ja Lunaan toimivat! Neville jää tosiaan tietoisesti etäiseksi tässä, vaikka samalla Susan kaipaakin hänen seuraansa lähes jatkuvasti Mutta minun mielikuvissani heidän aikansa on vasta myöhemmin. Kivaa myös, että tästä irtosi jotain uusia ajatuksia puuskupuheista! Heidän tupapiirteittensä analysoiminen on mielestäni aina ollut mielenkiintoista, joten kivaa, että onnistun tuomaan pohdintojani esiin näiden ficcien kautta. Oi että, kommenttisi ilahdutti minua kovin! Kiitos, että luit ja kommentoit!

[marieophelia]

No niin, minä täällä taas Susanin tarinan parissa Seitsemäs vuosi onkin kaikkein kiinnostavin vuosi sivuhahmo-ficcarin näkökulmasta, joten tätä oli jälleen kerran hurjan kiinnostavaa lukea! Mutta voi Susan Bonesin onni ja epävarmuus sentään, mitä suhdesoppaa seitsemäs vuosi kätkeekään!

He ovat olleet Nevillen kanssa hyviä ystäviä niin pitkään, että yhtäkkinen halu suudella rohkelikkoa tuntuu yllättävältä.

Susan, nytkö vasta tajuat, että olet ihastunut Nevilleen! Olisin voinut kertoa sen sinulle aikaa sitten! Tämä on jotenkin niin ironista. Kukaan ei erittele ja analysoi tunteitaan niin perusteellisesti kuin (hiddenbenin) Susan Bones ja silti hän ei ole tajunnut noin itsestäänselvää asiaa! Voi Susan! Tässä tulee taas niin hyvin ilmi Susanin luonnetta leimaava epävarmuus: vaikka hän vatvoo kaikki tunteensa suorastaan puhki, hän on silti ihan ulapalla!

Mutta Nevilleä mun tekisi tällä kertaa mieli suorastaan läimäyttää. Olkoon vaan vastarintasankari niin Hannahin ja Susanin kanssa hän on (anteeksi) ärsyttävä tossukka! No, onhan hän tietysti vielä nuori ja kokematon, ehkä Hannahin huomio on tuntunut niin imartelevalta, ettei hän ole edes oikein ehtinyt tajuta, miten on suhteeseen joutunut.. Mutta silti, onko hän vain niin hidas vai miten hän ei tajua, kuinka pelailee tyttöjen tunteilla? Nimittäin vaikuttaa kuin hän haluaisi pitää itsellään edes Hannahin, jollei voi saada Susania.

Seitsemännen vuoden kuvaus on tässä hyvin kiinnostavaa. Hauskaa, että mukana on vähän huumoria (Voro ja Norriska Tylyahossa ja Riesun laulu esimerkiksi). Susanin pohdinta vastarinnan ja alistumisen välillä on kovin ymmärrettävää: nythän ollaan kuitenkin koulussa ja kiltin oppilaan kynnys rikkoa koulun sääntöjä (olivatpa ne millaiset hyvänsä) pitääkin olla korkea. Hyvä, että hän kuitenkin löytää rohkeutta itsestään loppua kohden. Jälkemme ensilumessa on muuten todella kaunis nimi ficille. Ajattelen, että se kuvaa hyvin sitä, miten Susan ja muut vastarintalaiset haluavat jättää oman jälkensä velhosodan historiaan. Ja miten vastarinta yhdistää Susania ja Nevilleä, on ikään kuin heidän yhteinen jälkensä.

Mietin vähän sallittaisiinko Voldemortin hirmuhallinnon aikana järjestää noin leppoisia joulumarkkinoita. Ehkä paukkukarkin kuorta koristaisi kuolonsyöjä-propaganda tai jotain muuta tilanteesta muistuttavaa? Kiinnitin myös huomiota siihen, että sinun Carrowisi puhuvat kirjakieltä, kun he canonissa puhuvat tähän tapaan: "Mistä mää sen tietäsin?" (KV). Esimerkiksi Hagridin puheen olet adaptoinut onnistuneesti ja muutenkin hahmot ovat aina todella alkuperäiselle uskollisia. Sinun pitäisi ehdottamasti kirjoittaa enemmän Riesua ficceihisi, hän on tässä ihan huippu!

Nyt taas harmittaa, että en ole lukenut ficcejäsi järjestyksessä, sillä ehkä tämä olisi vaatinut pohjalle Solmin solmuja vuoksesi? Jotenkin tuo AU-hookerin jälkeen vain löysin tieni tänne. Mutkikkaita ovat yhtä lailla Susanin kuin lukijankin polut 

Kiitos jälleen kerran!♥

[hiddenben]

Jatkan Susan-tekstien kommentteihin vastaamisessa, seuraavana vuorossa tämä talvificci Kiitos marieophelia aivan ihanasta kommentista, se ilahdutti tavattomasti! Olen tästä Susan-tekstistä ehkä kaikkein epävarmin, joten oli kivaa kuulla, missä onnistuin ♥

Ihan parasta lukea ajatuksiasi suhdesopasta, koska osut niin oikeaan! Neville on ihana, mutta samalla todella hölmö, Susan taas välillä turhankin sokea Huomiosi joulumarkkinoista oli oivallinen. On totta, että tuossa ollaan kyllä sen rajoilla, että mikä on sallittua ja mikä ei. Kuolonsyöjien propagandaa olisi voinut olla esillä ja siten korostaa synkempää tunnelmaa. Ja Carrow-huomiosi sai minut kyllä vähän nolostumaan En ole nimittäin lukenut viimeistä kirjaa suomeksi kertaakaan (kommenttisi jälkeen tuli kyllä olo, että pitäisi!), joten en aavistanut lainkaan Carrowien puhetyylin olevan enemmän puhekielinen! Kunhan saan selailtua kirjaa, voisin tarkistaa sieltä oikean tyylin ja vaihtaa tämän ficin repliikit vastaamaan canonia

Tuo Solmin solmuja vuoksesi on kyllä ehdottomasti ficci, joka kannattaa lukea näiden Susan/Neville -ficcien pohjalle! Ja niinhän sinä luitkin, toivottavasti koit sen tukevan näitä aikajanan myöhempiä ficcejä Kiitos kommentistasi, sitä oli ilahduttavaa lukea ♥