Harmaata valkoisen joukossa (S, oneshot yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta)

[Larjus]

Title: Harmaata valkoisen joukossa
Author: Larjus
Chapters: Lyhyehkö oneshot
Characters: ”Hän”
Genre: Alakuloinen/ankea drama, ei varsinaista angstia mutta voi tästä löytää ripauksen sitäkin
Rating: S
Summary: Hän on pelkkä huomaamaton tahra kauniiden, iloisten ihmisten valkeassa lakanassa.

A/N: Olen jo jokusen vuoden halunnut kirjoittaa originaalitarinan Yön Kuorotyttö-biisin pohjalta. Nyt sen sitten lopulta tein. Mikään songfic tää ei kyllä ole. Halusin kirjoittaa omanlaiseni tarinan, tulkita ja sovittaa sanoja miten itse haluan (ja unohtaa osan).

En olekaan aiemmin julkaissut Finissä yhtäkään originaalitarinaa. Kirjoitan niitä loppujen lopuksi hyvin vähän, koska keskityn kirjoittaessa lähinnä fanifiktioon, ja kaikki itse luomieni hahmojen tarinat ovat pysyneet lähinnä omana päänsisäisenä viihdykkeenäni.

Mukana Multifandom IV:ssä.



Harmaata valkoisen joukossa


Taivas oli harmaa jo hänen herätessään ja on sitä yhä, kun hän kävelee kirkkoa kohti. Iltapäiväksi on luvattu sadetta, ja vaikuttaa siltä, että ennustus toteutuu. Ilma tuntuu kolealta, ja hän työntää kädet harmaan villakangastakin taskuihin lisälämpöä hakeakseen – sormikkaat eivät enää riitä. Tuuli kuljettaa kadulle unohtuneita lakastuneita lehtiä nytkähdellen eteenpäin.

Matka kirkolle ei kestä kävellenkään kauaa, ja pian tuttu rakennus tervehtii häntä äänettömästi. Kukaan muu häntä ei sitten tervehdikään, ei ennen kuin hän itse henkäisee suustaan hiljaiset hyvän huomenen toivotukset. Osa tervehtii takaisin, tekee sen hivenen vaisusti, mutta moni ei sano mitään. Ei kuule, ei huomaa. Mutta niin on ollut aina. Ei juuri kukaan noteeraa hiljaista harmaavarpusta, seinäruusua, ei edes silloin, kun se tekee itse aloitteen. Todellisuus ei eroa juurikaan siitä, että hän olisi jäänytkin kotiin, mutta ainakin nyt hän saa hetken uskotella itselleen, että kuuluu johonkin. Ja kyllähän hän oikeasti on osa kuoroa, vaikka siltä ei tuntuisikaan.

Kuoron laulaessa jumalanpalveluksissa ja juhlissa, kun he kaikki pukevat valkoiset kaavut ylleen, hänestä tuntuu, että hänkin saa hetken verran olla osa sitä valkeaa ja valomeren lailla loistavaa joukkoa. Harjoituksissa hän on oma harmaa itsensä vaatimattomissa vaatteissaan, läntti harmaata valkoisen seassa. Ainoa vain, että yleensä sellainen sävyero huomattaisiin, mutta tätä ei huomaa kukaan. Ei kukaan muu kuin hän itse.

Harjoitukset alkavat pian, ja hän ja kaikki muutkin asettuvat paikalleen. Ystävykset ja tuttavat vielä tervehtivät toisiaan, jakavat kuulumisiaan ja puhelevat keskenään siitä, mitä virsiä tämän päivän ohjelmassa on, mutta hän pysyy hiljaa. Ei hänellä ole ketään, kenelle puhua. Hän ei aio sanoa mitään; hän odottaa vain sitä, että on hänenkin aikansa laulaa.

Mutta sitten hän huomaa edessään kirkkaana loistavan ilon auran ja kahvinruskean ranskalaisen letin, ja päätös, jonka hän teki aiemmin, unohtuu.

”Hyvää huomenta, Janina.”

”A… Huomenta.”

Eikä yhtään sen enempää, ei tietenkään. Hän tosin ilahtuu jo pelkästä vastauksesta, vaikka salaa toivookin saavansa edes vähän enemmän. Mutta eihän Janina tunne häntä, todennäköisesti ei tiedä edes hänen nimeään, eikä hän usko, että koskaan edes tulee sellaista tilannetta, jossa hän enää kehtaisi itsensä esitellä. Silti hän haaveilee siitäkin. Sydän tykyttää normaalia kiivaammin ja puna häivähtää kasvoilla.

Janina kääntyy taas oikein päin paikallaan, kääntää hänelle selkänsä, puhelee vielä hetken vierustoverilleen iloisesti ja nauraen. Hän puolestaan pysyy taas hiljaa, tuijottaa ruskeaa lettiä ja kirkasta hehkua edessään, itse harmaana kuten aina.

Kun he laulavat, virret ovat niin säveliltään kuin sanoituksiltaankin iloisia, mutta hän ei löydä niistä lohtua. Ilon sanomat kyllä kaikuvat hänen laulussaan, mutta hän ei tunne niitä, kuule niitä, aivan niin kuin kukaan ei ikinä kuule häntä. Mikään ei muuttuisi, jos hän sulkisi suunsa eikä enää laulaisi.

Hänen mielensä on harmaa. Hän ei saa olla osana puhtaanvalkeaa joukkoa, hän on vain sen seassa oleva harmaa läntti, jota ei sitäkään kukaan huomioi. Hän on pelkkä huomaamaton tahra kauniiden, iloisten ihmisten valkeassa lakanassa, piilossa kaikilta katseilta. Häntä alkaa melkein kaduttaa, että tunnolliseen tapaansa osallistui taas kuoroharjoituksiin. Yleensä hän tosin saa virsistä lohtua elämäänsä, nyt ne vain muistuttavat häntä siitä, miten hänen äänensä hukkuu muiden sekaan, miten hän itse ei erotu joukosta edes sen vertaa, että joku noteeraisi hänet oma-aloitteisesti. Sen saman hän olisi saavuttanut kotonakin.

Kun kuoro lopettaa sillä kertaa, kukaan ei hyvästele häntä, kiitä harjoituksista, muistuta seuraavan viikon aikataulusta. Hänkään ei sano kellekään enää mitään, keskittyy vain omaan poislähtöönsä, vaikka takkia pukiessaan pysähtyykin hetkeksi katsomaan, miten Janinan kahvinruskea ranskanletti katoaa iloisen puheensorinan säestämänä kulman taakse ja ovesta ulos. Hänen muuten niin täydellisen harmaa mielensä välähtää murto-osasekunnin verran likaisenvihreänä.

Kotimatkalla taivas on yhä tasaisen harmaa, samaa sävyä kuin silloinkin, kun hänen askeleensa johtivat kirkkoon. Sade ei ole vielä saapunut. Ilma tuntuu asteen pari lämpimämmältä, eikä tuule enää, mutta hän tunkee kätensä silti harmaan takkinsa taskuihin. Hänen kirkossa harmaantunut mielensäkin on takin kanssa edelleen samaa tunkkaista sävyä. Mikäpä sen olisikaan puhdistanut, kun kuoroharjoituksetkin muistuttivat häntä vain hänen omasta harmaudestaan.

Kotitalo ei tervehdi häntä kirkon lailla, eikä hän tunne oloaan tervetulleeksi. Siitä huolimatta hän kävelee portaat kolmanteen kerrokseen (hissi on edelleen rikki) katse syksyn likaamissa kengissään, kuuntelee kiivetessään askeltensa hiljaista kaikua porraskäytävässä. Avain rapisee etsiessään tietään lukkoon, ovi aukeaa naristen, ja sitten hän on taas kotona. Harmaavarpunen harmaassa pesässään, jonka ainoana tahrana on valkoinen hortensia, jonka kasvaa valkoisessa ruukussaan ikkunalaudalla ja kylpee myöhäissyksyn harmaassa päivänvalossa. Ja kuitenkin se on kotona ainoa asia, joka tervehtii, ottaa hänet vastaan.

Kukan näkeminen saa hänet hymyilemään vaisusti.

Ehkä vielä jonakin päivänä hänkin on valkoinen.

[Seila]

Kommenttikampanjasta päivää!

Tämä olikin pohdiskelua aikaan saava teksti. Oli oikein paljon harmaata ja se näkyi kyllä tekstin tunnelmassa. Päähenkilö on selkeästi yksinäinen ja ulkopuolinen, mutta siitä huolimatta hienosti yrittää muiden seuraan osallistumalla kuoroon. Ihailtavaa rohkeutta päähenkilöltä, koska varmasti moni muu ihminen olisi jättäytynyt jo pois. Ihanaa myös kuinka päähenkilö yrittää ottaa välillä kontaktia muihin tervehtimällä. Ikävää että muut eivät kuitenkaan ota päähenkilöä oikein tällöinkään huomioon. Tuntui jotenkin inhottavalta, kun päähenkilö tervehti tuota Janinaa, joka kyllä vastasi (vähän kyllä tavalla, että ai mitä, kuka puhui), mutta kääntyi saman tien pois.

Mulle tuli tästä harmaudesta ja valkoisuudesta mieleen pohdinta, että ehkä päähenkilö on masentunut ja siksi kokee itsensä harmaaksi. Hän ei oikein tunnu nauttivan elämästä/asioista. Toiset hän taas mieltää valkoisiksi ja toiset puhuvat keskenään, nauravat ja tuntuvat iloitsevankin. Päähenkilö taas ei tekstissä tunnu pystyvän oikein iloitsemaan edes kuoroharjoituksista tällä kertaa. Kotona on kuitenkin pieni ilonpilke, hortensia, odottamassa. Kaikki muu kotonakin on harmaata.

Tykkäsin kuinka tässä koko tekstin ajan kulki tuo harmaan ja valkoisen teema sekä pienistä yksityiskohdista kuten Janinan kahvinruskea letti. Kiitos paljon tästä ja kirjoita ihmeessä jatkossa lisää originaalitekstejä!

[Larjus]

Kiitos Seila ihanasta kommentista! Tässä on tosiaan paljon harmautta, ja se tulee enemmän tai vähemmän tuosta Kuorotyttö-biisistä. Siinä tosin lauletaan harmaaseen joukkoon liittymisestä 🤔 Harmaan (ja muutkin mainitut värit) voi tulkita vähän miten haluaa, en itsekään päättänyt mitään ehdotonta, mutta masennus ym. on hyvin kuvaavaa. Kuten myös joukkoon hukkuminen, se että ei ole yksin mutta kuitenkin yksinäinen. Mistään ei oikein löydy iloa, valoa, valkoisuutta elämään. Harmaalla ja valkoisella (kuten myös muilla värimaininnoilla) oli ihan selkeä rooli (ja vastakkainasettelu) vastatässä, kiva että otit sen esille!

Tämän ei ollut tarkoitus peilata omaa elämääni mitenkään, mutta tuo, että yrittää tervehtiä muita ja puhuakin, mutta muut eivät kuuntele (ja jopa puhuvat päälle), on turhankin tuttua. Varsinaisesti sekin kyllä tuli biisin pohjalta. Ihailtavaa rohkeuttahan sellainen kyllä on, mutta on tosielämässäkin surullinen fakta, että aina se ei riitä.

Tuohon originaalitekstien kirjoittamiseen en osaa oikein sanoa mitään. Ei ole jotenkin samanlaista paloa kirjoittaa niitä, ei niin kuin ficejä. Ehkä ne haluavat jatkossakin pysyä pääni sisällä, mutta mistäs sen koskaan tietää. Ehkä ne joskus uskaltavat tulla esiin. Ja ehkä joskus tämänkin tarinan nimetön päähenkilö uskaltaa tehdä saman. Vaikka suunnittelinkin tämän vain tällaiseksi yksittäiseksi tarinaksi, olen löytänyt yhden biisin, jonka pohjalta voisin periaatteessa kirjoittaa jotain jatkoakin 🤔

[Fiorella]

Ihan siksi, että et ole kirjoittanut paljon originaalia, valitsin tämän luettavakseni ja toki myös kommentoitavakseni.

Laulu ei ollut minulle kovin tuttu, vaikka Yötä olen kuunnellutkin. Sinänsä kuvaavaa tähän tekstiinkin nähden, että tunnistin laulun melodian, mutten ollut ikinä kuunnellut sanoja sen syvällisemmin.

Olit tavoittanut hyvin laulun tarinan tunnelmaa. Päähenkilön yksinäisyys ja masennus välittyy hyvin. Tai ainakin minusta tämä kaiken harmaus ja apeus viittaa juuri masennukseen.

Kuitenkin tässä oli siinä mielessä ihana tunnelma, että toivoa oli vielä ilmassa. Vaikka onkin selvästi vaivalloista hankkiutua ihmisten ilmoille, yrittää osallistua vaikka tuntuisi kuin kukaan ei piittaisi vähimmässäkään määrin, silti hän kuitenkin menee, yrittää olla sosiaalinen, osallistuu. Ehkä se on tämän mainitun Janinan ansiota, tai sen, miten hän osaa löytää kauneutta ja iloa pienissä asioissa - kuten lopun ihanassa hortensiassa, joka toivottaa tervetulleeksi kotiin.

Minulle jäi tästä se ajatus, kaikesta harmauden ja muiden mainittujen värien korostamisesta, että ehkä tässä vain odotetaan tapahtuvaksi sitä päivää, jolloin kaikki muuttuukin ja harmaavarpusemme huomaa olevansa kuitenkin osa isompaa kokonaisuutta, yhtenä osana värien kirjoa ja onnellista loistoa. Tahdon uskoa, että niin siinä vielä käy.

[Larjus]

Fiorella: Kuorotyttö ei taida olla Yön tunnetuimpia kappaleita (vaikka en olekaan asiaan perehtynyt, paha mennä sanomaan). On tosiaan aika kuvaavaa tuo, että melodian tunnistat mutta sanoituksia et ole oikeastaan edes kuunnellut. Niin oli mullakin pitkään, vaikka lapsuudesta asti kyseisen biisin muistan. Toisaalta siinä oli osasyynä myös se, etten yksinkertaisesti saanut joistain kohdista selvää 🙈 Hahmotin ne vasta paaaljon möyhemmin, kun sain lukea sanoitukset tekstinä. Esim. kohdassa "Hei kuorotyttö miksi laulun mä teen / Siitä pääsi kun työnnät sä pensaaseen" sain selvää vain alkuosasta. (Oon muutamalta muulta kuullut samaa, joten en ehkä ole ihan toivoton sanoitusten kuuntelija ja ymmärtäjä.)

Kiva kuulla, että alakuloisesta ja vähän lannistuneestakin tunnelmasta huolimatta löydät tästä myös toivoa! Päähenkilö selvästi yrittää olla jotain muuta kuin harmaata, osa sitä valkoista joukkoa, johon haluaa kuulua, vaikka helppoa ei ole. Ehkä hänellä kuitenkin on sitä toivoa. Ainakaan hän ei itse ole siitä luopunut täysin.

Ihana tuo loppuajatuksesi :3 Oikein kaunis. Kuten jo aiemmin Seilalle kommentoin, tämän on tarkoitus olla ihan irtonainen tarinansa, vaikka olen kyllä yhdestä biisistä löytänyt mahdollisen "jatkon" tälle ja sille, miten päähenkilölle loppujen lopuksi käy. En osaa vielä sanoa, kirjoitanko sitä koskaan, mutta en ainakaan ole hylännyt ajatusta suoraan.

Kiitokset kommentistasi! ^^ Originaalia ei tosiaan ole tullut paljoa kirjoiteltua, ne tarinat tykkää lähinnä asustaa päässäni ja viihdyttää vain itseäni. Mutta poikkeus sääntöön on aina joskus ihan kivaa.

[flawless]

Hmmm, olipas ajatuksiaherättävä teksti! Tämä oli kovin surumielinen, kun tuo erilaisuus ja yksinäisyys olivat tässä niin vahvoina teemoina. Tuli surkea mieli, kun kertoja kovasti yritti kuulua joukkoon, muttei onnistunut siinä sitten ihan kuitenkaan. Pidin siitä ajatuksesta kovasti, että vaikka onkin osa jotain joukkuetta, voi silti olla olematta osa sitä joukkoa. Eihän siihen kuoroon kuuluminen tarkoita, että sosiaalisella tavalla kuuluisi joukkoon. Tosi herättävä ajatus jotenkin. Muutenkin tuossa kuorossa oli musta hienosti oivallettua se, että siellä saattaa tuntua siltä, että oma ääni vaan hukkuu sinne joukkoon eikä tule koskaan esille. Toisaalta se tuntui tosi kahtiajakoiselta, kun ensin siinä kohdassa jossa muut rupattelivat keskenään, kertoja toivoi että olisi hänenkin vuoronsa laulaa ja saada äänensä kuuluviin, mutta sitten toisaalta kuorossakin kaikki laulavat samaan aikaan eikä yksittäistä ääntä huomaa.

Muutenkin pidin tekstin kielikuvista ja symboliikasta, erityisesti väreistä. Harmaa tunnetaan yleisesti tylsän ja mitäänsanomattoman symbolina, niin se sopi tähän kuvaamaan sitä kertojan tuntemaa harmautta. Pidin myös siitä, kuinka vertasit sitä valkoiseen, joka on mielikuvana taas sitä vastoin kirkas ja puhdas väri, ja kuinka harmaa oli siihen verrattuna melkein samaa sävyä, mutta ei sitten kuitenkaan, vaan likainen läntti valkoisen seassa, jota ei sen valkoisen kirkkauden peittämänä huomata. Pidin siitä, että valkoisuus rinnastui myös niiden kaapujen valkoisuuden kautta tähän, kuinka kertoja se valkoinen kaapu päällään tunsi hetken melkein kuuluvansa joukkoon. Kateuden mainitseminen likaisenvihreänä välähdyksenä oli musta myös ihan superhieno, se oli tosi kekseliäs tapa sanoa tuo asia ja toimi loistavasti. Erityisesti pidin siitä, että se oli juuri likaisenvihreä, että kateus on ikään kuin likaa, epätoivottu tunne joka siivotaan pois.

Hieno teksti, pidin tämän symboliikasta ja teemoista kovasti. Kiitos!

[Felia]

Vau, olipas tämä ajatuksia herättävä.

Valitsin tämän Kommenttiarpajais-tekstiksi, kun halusin lukea sulta vaihteeksi originaalin. Tämä oli surumielinen ja tuli todella harmistunut fiilis päähenkilön puolesta. Tuo harmaa väri toi loistavasti esille päähenkilön masentuneen fiiliksen, mutta nuo pienet maininnat valkoisesta toivat hetkeksi valoisuutta hänen elämäänsä, vaikka lopulta sekään ei riittänyt kohottamaan hänen mielialaansa. On varmasti ihan kauheaa, jos tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi. Mutta vaikka tästä tekstistä paistoikin epätoivo aika vahvasti, niin tuossa lopussa - viimeisessä lauseessa - oli hitusen toivoakin mukana.

Ja ai että, tässä oli paljon ihania kuvauksia, kuten kahvinruskea ranskanletti, mielen välähtäminen hetkeksi likaisenvihreänä, harmaavarpunen harmaassa pesässään... Kaunista kuvailua, ei voi muuta sanoa. ♥ En oikein tiedä, mitä muuta sanoa. Tämä tosiaan sai pohtimaan asioita - eritoten masennusta, ulkopuolisuuden tunnetta ja yksinäisyyttä. Ne eivät ole helppoja asioita elämän polulla, mutta niiden kanssa varmasti oppii elämään ja/tai niistä pääsee siirtymään eteenpäin, kohti parempaa.

Kerrassaan upea kokonaisuus, suuret kiitokset! ♥

[Larjus]

flawless: Onpa kiva, että tämä tarina herätti ajatuksia! Varsin surumielinen tämä on joo, vaikka lopussa jonkun pienen toivonvälkähdyksen voikin löytää. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat mulle tärkeät aiheet omien kokemustenkin kautta, vaikka en heijasta itseäni tämän tarinan päähenkilöön millään muotoa. Mutta se, että on ulkoisesti osa jotain joukkoa, ei tarkoita että oikeasti kuuluisi siihen. Siinä missä voi olla yksin olematta yksinäinen, voi olla yksinäinen olematta yksin.

Kiva myös, että tykkäsit värisymboliikasta! Ihan alkujaan ne tarttuivat mukaan tuosta Kuorotyttö-biisistä, ja totesin ne hyväksi osaksi tätä tekstiä ja sen sisältöä/sanomaa. Harmaavarpunen jos kuka tuntee olevansa huomaamaton muiden joukossa (ja joukkoon kuulumaton). Aluksi tarinassa pallotteli vain valkoinen ja harmaa, mutta pidemmälle kirjoitellessa mukaan tuli myös mm. juurikin se likaisenvihreä kateus. Kivasti olit kyllä sanoittanut tuon ajatuksen, että "kateus on ikään kuin likaa, epätoivottu tunne joka siivotaan pois", koska sitähän se on.

Iso kiitos ihanasta kommentista! ^^


Felia: Sinullakin kivaa pohdintaa tämän tekstin värisymboliikasta (ja jee, oon saanut sutkin pohtimaan tän tekstin teemoja)! Harmaa on tosiaan hyvä väri kuvaamaan masennustakin, joka sekin on omalla tavallaan osa tätä ficiä. En tiedä, sairastaako päähenkilö depressiota, mutta sen kyllä huomaa, että mieliala on hänellä yleensäkin aikas alakuloinen, yksinäinen ja masentunut. Mutta lopussa on tosiaan pieni välkähdys toivoa! Koska kyllä mä tykkään, että mun alakuloisista/ankeista/synkistäkin teksteistä on lopussa vähän valoa (harvassa on ne, joissa sitä ei ole).

Ihana kuulla myös, että tykkäsit kuvailusta ♥ Musta on aina kiva kirjoittaa kuvailua, niin siitä tulee väkisinkin hyvä mieli, että tyylini uppoaa muihin Tässä varsinkin tota väriaiheista kuvailua (ja vertauksia yms.) on monessakin mielessä, niin hyvä että toimii! ^^

Kerrassaan upea kokonaisuus, suuret kiitokset! ♥

No voi ääää ♥ suuret kiitokset itsellesi ihanista sanoistasi ♥

[Alice Katarina]

Kommenttiarpajaisista hei! Sun listausta lukiessa tulee melkein runsaudenpula, kun oot kirjoittanut niin monesta. Tällä kertaa päädyin kuitenkin valkkaamaan originaalin. Vaikka sanot, ettei se oo sun vahvimpia puolia, niin teksti on ehdottomasti tosi ajatuksia herättävä ja upea! Jollain tasolla samaistun kovasti päähenkilöön. Varmaan meistä jokainen on välillä ollut vain osa massaa ja kuorossa laulaessa helposti kyllä pääsee kumpaankin äärilaitaan: siihen että on osa jotain suurta ja vaikuttavaa, mikä tuntuu upealta ja toisaalta sitten on täysin näkymättömissä massassa, jossa omaa puuttumista kukaan ei huomaisi.

Erityisesti pidin siitä, miten tekstin aikana ei varsinaisesti tullut mitään suurta muutosta vaikka kuitenkin lopulta kotona odotti se valkoinen hortensia valkoisessa ruukussaan. Sekin saa hymyilemään vain vaisusti, mutta herättää kuitenkin jonkinlaista toivoa. Haluan ajatella, että vielä jonain päivänä päähenkilö huomaa, ettei se harmaus välttämättä ole huono asia. Olisi kovin kuluttavaa olla aina näkyvillä ja muiden kommentoitavana. Ehkä siis harmaavarpunen voisi jopa iloita näkymättämyydestään, se kun sallii monenlaista.

Matka kirkolle ei kestä kävellenkään kauaa, ja pian tuttu rakennus tervehtii häntä äänettömästi. Kukaan muu häntä ei sitten tervehdikään, ei ennen kuin hän itse henkäisee suustaan hiljaiset hyvän huomenen toivotukset. Osa tervehtii takaisin, tekee sen hivenen vaisusti, mutta moni ei sano mitään. Ei kuule, ei huomaa. Mutta niin on ollut aina. Ei juuri kukaan noteeraa hiljaista harmaavarpusta, seinäruusua, ei edes silloin, kun se tekee itse aloitteen. Todellisuus ei eroa juurikaan siitä, että hän olisi jäänytkin kotiin, mutta ainakin nyt hän saa hetken uskotella itselleen, että kuuluu johonkin. Ja kyllähän hän oikeasti on osa kuoroa, vaikka siltä ei tuntuisikaan.

Tykkään ihan hurjasti tästä kuvailusta! Miten kirkko tervehtii vaikka muut eivät ja miten samalla ollaan osa kuoroa ja ei olla. ♥

Kiitos tästä ajatuksia herättävästä pätkästä! Kirjoitahan lisääkin originaaleja!

AK

[Larjus]

Alice Katarina: Paljosta olen tosiaan ehtinyt kirjoittaa (ja lisää on tulossa, mun fandomlista on loputon ). Originaalit ei tosiaan ole niin vahvasti mun juttu, mutta on niitäkin ihan kiva kirjoitella ja ideoida (mut huomaa kyllä, että fanfiction nappaa enemmän varsinkin kirjoittelun suhteen). Ihana kuulla, että pidit tästä tekstistä ja että se herätti ajatuksia! Yksinäisyys ihmisjoukon keskelläkin on sellainen aihe, joka varmasti koskettaa monia 🤔 Eihän sitä ole kiva hukkua muiden sekaan kuin ei olisi olemassakaan, mutta toi on kyllä totta, ettei se "harmaavarpusena" eläminen ole automaattisesti huono juttu.

Kiva juttu, että tykkäsit tuosta lopusta! Se tuotti mulle eniten päänvaivaa tämän ficin kanssa, ja kirjoitinkin sen muutamaan kertaan (joka kerta eri tavalla ja eri ratkaisulla). Se ei ehkä muuttanut mitään, mutta toi tosiaan pienen toivonpilkahduksen ja ajatuksen siitä, että asioiden ei aina tarvitse olla niin kuin ne nyt ovat. Ehkä päähenkilöä odottavat iloisemmat ajat lähitulevaisuudessakin :3

Kirjoitahan lisääkin originaaleja!

Se jää nähtäväksi 😅 Mulla olis periaatteessa yksi, jonka haluaisin kirjoittaa, mutta siitä tulis jäätävän pitkä ja se vaatis paljon jäsentelyä, eikä niin iso projekti mua houkuta (voi olla että se tarina jää ikuisesti mun pään sisään, samoin kuin muutama muukin superpitkä originaali-ideani). Ja on mulla aloitettunakin yksi oneshot-mittainen, mutta ficit inspaa enemmän, niin en yhtään osaa sanoa milloin jaksan työskennellä sen parissa. Ehkä jossain välissä... Mutta kiitos kannustuksesta! 😊 Se ilahduttaa ja motivoi aina.

Kiitoksia kommentistasi ja kauniista sanoistasi! ♥

[sugared]

Tykkäsin tooooooodella paljon sun ihanasta Kukkia kuoleman kämmenellä -originaalista, ja ilahduinkin kovasti, kun löysin sun listauksesta muutaman lisää! <3

Tämä oli alusta pitäen tosi kiinnostava ja omannäköinen teksti! Vaikka aihe on ihan eri, tunnelmassa oli myös tuttuutta - ehkä sellainen tietynlainen lämpö ja lempeys, joka välittyy tekstistä kaiken harmaan altakin, ja josta pidin kovin. Niin ja tarkkanäköisyys! Kirkko ja kirkkokuoro miljöönä oli myös itselle kiehtova, ja tuo joukkoon kuulumisen tunne, jota kertoja kaipasi ja koki kirkkokuorossa saavansa - vaikka sitten ohuena ja häilyvänäkin - oli aiheena todella koskettava.

Teksti myös piti otteessaan, vaikka tässä ei varsinaisesti "tapahtunut mitään". Melkein henkeä pidätellen luin loppuun kun odotin, että onhan tässä jollakin tavalla toiveikas loppu. Ja oli, mitä ihanimmalla tavalla! Mulle jäi ainakin kertojan puolesta hyvin toiveikas olo, ehkä hän vielä rohkaistuu kurkottamaan kohti muitakin värejä kuin harmaata. Kertojasta piirtyi hyvin todentuntuinen ja haavoittuvuudessaan samaistuttava kuva. Vaikka tekstin käsittämä hetki kertojan elämässä on lyhyt, välittyi lukijalle upeasti kokonainen tarina. Tunsin, että pääsin näkemään hänen kulkemaansa polkua pitkälle taaksepäinkin, ja toisaalta sain vilauksen siitä, mitä voisi olla edessä.

Värit nousivat tässä esiin niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Väripaletti oli virkistävän erilainen - harmaa, valkoinen, ruskea ja likaisenvihreä. Erityisesti pidin siitä, miten Janinan hiusten kahvinruskea ja hortensian valkoinen olivat kertojan elämän väripilkut esim. räikeiden punaisten tai ruohonvihreiden sijaan. Visuaalisina mielikuvina ne toivat tekstiin maadoittunutta tunnelmaa, ja herättivät toisaalta mussa ajatuksia siitä, miten merkityksellisiä elämässä ovat ne pienet asiat.

Harmaan toistuminen toi tekstiin laululyriikoiden kaikuja, vähän niin kuin vaikutelman kertosäkeestä. Pidin ylipäätään paljon tekstin kielestä ja ilmaisusta, se on hienovaraista ja selkeää, puhdasta.

”Hyvää huomenta, Janina.”

”A… Huomenta.”

Tämä ainut dialogin pätkä oli myös tosi tehokas ja toimiva ratkaisu! Yleensä tällaiset puhekielistä ilmaisua jäljittelevät jutut dialogissa, siis tyyliin "no.... olen tässä miettinyt" ärsyttävät mua, mutta tuo monitulkintainen "A..." on musta ihan A+++ niin sanoakseni. Yhteen kirjaimeen ja kolmeen pisteeseen voi kuvitella vaikka mitä, niinhän sitä tekee muiden reaktioita itseään kohtaan tarkkaileva ihminen.
Olen kertojan puolesta onnellinen, ettei hän lopulta lannistunutkaan tästä lyhyeksi jääneestä sananvaihdosta Janinan kanssa. <3

Kiitos harmaudessaan hurmaavasta lukukokemuksesta! <3

[Larjus]

Oiiii, ihanaa saada näin kaunis kommentti omaan tekstiin (ja kuulla siinä sivussa kehuja vielä toisestakin tekstistä), iso kiitos sugared ♥ Paljoa ei ole tullut originaaleja kirjoiteltua, fanifiktio taipuu multa jotenkin luontevammin. Välillä kyllä vaihtelu virkistää, ja joskus tulee mieleen tällaisia ideoita joita ei oikein mihinkään valmiiseen fandomiin saa fiksusti soviteltua.

Melkein henkeä pidätellen luin loppuun kun odotin, että onhan tässä jollakin tavalla toiveikas loppu.

Oho, onpas tämä saanut pidettyä sut hyvin otteessaan! Vaikka tässä ei tosiaan tapahdu juurikaan mitään. Minun teksteiltä voi onneksi lähtokohtaisesti odottaa loppuun edes pientä toiveikkuutta (vaikka ihan yksittäisissä ei ole edes sitä 😳🙊), pitihän sitä tähänkin saada mukaan edes vähän valoa. Tai väriä.

Väripaletti oli virkistävän erilainen - harmaa, valkoinen, ruskea ja likaisenvihreä. Erityisesti pidin siitä, miten Janinan hiusten kahvinruskea ja hortensian valkoinen olivat kertojan elämän väripilkut esim. räikeiden punaisten tai ruohonvihreiden sijaan.

Tähän ei tosiaan tullut kovin kirkasta väripalettia 😅 Kiva kuitenkin, että siitä tykkäsit! Välillä kävi vähän mielessä, ovatko valintani turhankin ankeat ja "likaiset", mutta toisaalta ne vastasivat hyvin sitä mielikuvaa, jonka mielessäni päähenkilöstä loin (niin epämääräinen/ympäripyöreä kuin hän onkin).

Tämä ainut dialogin pätkä oli myös tosi tehokas ja toimiva ratkaisu! Yleensä tällaiset puhekielistä ilmaisua jäljittelevät jutut dialogissa, siis tyyliin "no.... olen tässä miettinyt" ärsyttävät mua, mutta tuo monitulkintainen "A..." on musta ihan A+++ niin sanoakseni. Yhteen kirjaimeen ja kolmeen pisteeseen voi kuvitella vaikka mitä, niinhän sitä tekee muiden reaktioita itseään kohtaan tarkkaileva ihminen.

Mä lähtokohtaisesti tykkään, että dialogiin otetaan edes vähän puhekielistä ilmaisua mukaan, muuten ne tuntuvat helposti tankeilta, mut toki tasapainossa on pysyttävä (ja on ihan tekstikohtaista, mikä on liikaa). Hienoa kuulla, että tarinan ainut dialoginpäktä oli toimiva ja ihan A+++! 🥺♥

Pakko vielä tähän loppuunkin kiittää vuolaasti superihanasta kommentista! Tulee niin onnistunut ja lämpöisen ihana olo itsellekin, kun saa lukea näin kaunista palautetta. Isot kiitokset! Ja monta ihkutussydäntä perään ♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

[Kelsier]

Vaihdokkaista hei!

Tämä oli todella kaunis ja surullinen teksti. Tulkitsin, että henkilö oli masentunut, koska oma kokemukseni kuoroista tai lähinnä vastaavista kokoontumisista on, että siellä on ainakin tietyt ihmiset, jotka tervehtivät ihan kaikkia ja muistavat kaikkien nimet. Ehkä hän ei kuule tervehtijöitä, vaikka niitä olisi. Minusta oli kuitenkin lohdullista, että hän oli löytänyt harrastuksekseen kirkkokuoron ja jaksoi lähteä harjoituksiinkin, vaikka se juuri tänään tuntui ihan turhalta. Ehkä he joskus vielä vaihtavat huomenien lisäksi muitakin sanoja Janinan kanssa. Pidin lopun hortensia, sekin kertoi jotenkin, että toivoa on ja valoa tunnelin päässä, vaikka vielä varsin kaukanakin.

Kiitos, kun kirjoitit!

-Kel

[Larjus]

Ihana kuulla, että pidit tätä kauniina, Kelsier! Ja että surullisuudesta huolimatta toivoa ja valoa tunnelin päässä on. Tätä kirjoittaessa en muista erikseen ajatelleeni, että päähenkilö olisi nimenomaan masentunut, mutta jonkinmoiseen yksinäisyyden kuplaan hän on päätynyt. Ehkä ympärillä tosiaan olisi niitä, jotka tervehtivät ja näkevät, mutta hän ei niitä huomaa. Toisaalta jotkut tuntuvat pysyvän aina näkymättöminä, oli ihmismäärä ympärillä mikä tahansa :< Mutta toivoa parempaan on aina.

Kiitokset mukavasta kommentista!