Ficin nimi: Yhteiseksi eduksi
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: S
Paritus: Klance
Genre: Apea draama, ehkä ripaus angstia mukana
Spoilaa neljännen kauden tapahtumia!
Summary: Koko tiimin edessä hänen oli juuri ja juuri onnistunut säilyttää tyyntä jäljittelevä naamionsa, mutta yksin Lancea katsoessa se oli pirstoutua kokonaan. Jos hänen lujuutensa murtuisi, hän katuisi karvaasti päätöstään ottaa Marmoran Terän tehtävä vastaan.
A/N: Vaihtelun vuoksi vähän mollivoittoisempaa teemaa, höh. D: Canonissa Keith läksi tiimin luota välittömästi, mutta tässä ficissä on aikaa pienille hyvästeille erään henkilön kanssa.
***
Oli olemassa asioita, jotka oli tehtävä velvollisuudentunnosta. Sellaisten lisäksi oli asioita, joiden kohdalla oli pakko kerrata prioriteettejaan uudelleen, päättää mikä oli itselle tärkeintä ja myös seisoa sen päätöksen takana.
Yhteiseksi eduksi yksilön oli toisinaan tehtävä uhrauksia. Lopullisella päämäärällä oli suurempi merkitys kuin sillä, millä keinoilla se lopulta saavutettaisiin. Niitä lauseita Keithin oli kerrattava mielessään tuon tuosta.
Yhteisen hyvän vuoksi hän saattaisi olla poissa viikkoja, pahimmillaan kuukausia. Ajatus rutisti hänen keuhkojaan kasaan. Keith ei halunnut katsoa taakseen jokaisen askeleen viedessä häntä kauemmas tiimistään, mutta tutun äänen huutaessa perään hän pysähtyi ja kääntyi. Lancen kasvoilta heijastui sama raskasmielisyys kuin mitä Keith itse koki, mutta vihainen tämä ei ollut.
Lance oli vain surullinen.
Olisi ollut niin paljon parempi, jos tämä olisi raivonnut keuhkojensa pohjasta.
”Mä, tuota...” paladiini aloitti, muttei näyttänyt keksivän, miten jatkaisi. Tavallisesti Lance oli niin sanavalmis, että kontrasti senhetkiseen vaiteliaisuuteen oli hämmentävä.
”Yritätkö sä estellä mua?”
Se kuulosti liian hyökkäävältä siihen nähden mitä Keith oli tarkoittanut, mutta sanoista ei provosoiduttu.
”Me kaikki tuetaan sun ratkaisua”, Lance vastasi hänelle. ”Johan sä sen tajusit.”
”Mitä sä sitten haluat?”
Jälleen Keith kirosi raskaasti äänensävynsä tylyyttä, joka todella oli silkka vahinko. Hän oli niin sietämättömän huono jäähyväisissä. Koko tiimin edessä hänen oli juuri ja juuri onnistunut säilyttää tyyntä jäljittelevä naamionsa, mutta yksin Lancea katsoessa se oli pirstoutua kokonaan. Jos hänen lujuutensa murtuisi, hän katuisi karvaasti päätöstään ottaa Marmoran Terän tehtävä vastaan. Jos hän nyt antaisi henkilökohtaisille tunteilleen vallan, hän ei koskaan voisi lähteä. Lähteä ja jättää tiimiään.
Jättää Lancea.
”Mä halusin toivottaa onnea”, paladiini sanoi silloin kättään ojentaen. Keith nielaisi, tarttui käteen toverillisella puristuksella ja tajusi sitten vetäneensä tiimitoverinsa halaukseen. Lancen rutistaessa häntä kaksin käsin Keith aisti kirkuvan kirjon sanattomia vastalauseita, mutta tämä ymmärsi hänen tehtävänsä tärkeyden yhtä lailla. Se ei ollut kenellekään helppoa. Myös Lance joutui työntämään tunteensa taka-alalle.
"Mä pidän teihin yhteyttä", Keith sanoi irrottautuessaan syleilystä.
”Lupaatkin sen kanssa!”
”Mä yritän.”
”Hyvä. Ala sitten jo mennä.”
Jollain ilveellä Lancen onnistui hymyillä.
Hetken mielijohteesta Keith tarttui paladiinia niskasta ja painoi huulensa tämän otsalle. Se oli lupaus siitä, että hän palaisi takaisin heti tilanteen sen salliessa. Lancen yllättynyt henkäisy hyväili hänen korviaan, ja kun Keith seuraavassa hetkessä oli kävelemässä pois, paladiinin käsi hänen omassaan puristui niin tiukasti, ettei hän päässyt käsivartta kauemmas.
”Hei, mikä toi oli olevinaan?”
”Mä vain...” Keith aloitti, mutta mahdollinen selitys keskeytettiin.
”Ei tollanen riitä”, Lance äyskähti ja veti vuorostaan hänet kiinni itseensä.
Se oli heidän ensimmäinen suudelmansa.
Se oli alakulon ja kaipauksen tanssia, jossa kestämätön jano toista kohtaan loi pakahduttavan tunteen kylkiluihin uhaten musertaa hänet. Se oli jotain niin kaunista, ettei sille löytynyt sanoja. Keith kallisti päätään ja värähti Lancen sormien kietoutuessa hänen tummiin hiuksiinsa. Hänen sydämensä takoi rinnassa ja hengenvedot kävivät kiivaiksi. He olivat happea toisilleen. Siltä Lancen suuteleminen siis tuntui...
Ihan liian pian Keith iskeytyi kuulaalta taivaankaarelta takaisin kolholle maankamaralle. Hengittäminen tuntui jälleen vaikealta.
”Lance, mä...”
”Kerro myöhemmin. Nyt sun pitää ihan oikeasti jo mennä”, paladiini hymähti painaen otsansa hetkeksi hänen omaansa vasten. ”Etkä ala pillittää nyt, okei?”
Keith tiesi silmäkulmiensa käyneen kosteiksi, ja saman hän näki Lancen silmien musteensinessä. Hän ei yksinkertaisesti kestäisi nähdä Lancen kyyneleitä.
”Älä säkään”, hän sanoi viimeiseksi, antoi kätensä liukua paladiinin kädestä ja käänsi tälle selkänsä katsomatta enää taakseen.
”En mä ajatellutkaan”, Lance vastasi tavoitellen itsevarmaa sävyä, mutta viimeisen tavun kohdalla Keith kuuli särön tämän äänessä.
Hänen omat kyyneleensä odottivat vain hetken pidempään.
Yhteiseksi eduksi.