Nimi: Elokuu on omenapiirakka-aikaa
Kirjoittaja: Ananasvichy
Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Genre: ficlet, fluff, draama
Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen, Aliisa, Muumipeikko, Niiskuneiti, Pikku-Myy ja Nipsu
Yhteenveto: Muumimamman omenapiirakasta tuleekin Nuuskamuikkuselle toissijainen mielenkiinnon kohde.A/N: Tänään tuuli aika kivasti ja kovaa.
....::::** Elokuu on omenapiirakka-aikaa **::::....
“Tiesin, että tuulella on jotakin mielessään, mutta tätä en olisi osannut ennalta arvata. Taivas peittyi tyystin pilviin niin yllättäen”, Nuuskamuikkunen tuumaili puoliääneen. Hän oli laskenut huuliharppunsa suultaan ja pannut sen taskuunsa, tiiraillen nyt mietteliäänä taivaalle.
“Eihän kukaan pysty ennakoimaan sään muutoksia täydellisesti. Eivät edes noidat. Tuskin Taikurikaan. Tuulen liikkeitä on toisinaan aivan mahdotonta lukea”, Aliisa vastasi.
Nuuskamuikkunen häkeltyi. Hän ei ollut odottanut saavansa vastausta. Muikkunen kun oli jo tottunut siihen, etteivät hänen havaintonsa sään ilmiselvästä tilasta juurikaan kiinnostaneet kuulijoita. Hän katsoi Aliisaan ja avasi suunsa, mutta puristikin huulensa hetimmiten kiinni. Raivoisa epävakaan tuulen puuska riuhtoi ja pyöritteli noidan pitkiä hiuksia miten tahtoi. Nuuskamuikkunen tarttui hatustaan lujasti kiinni ja siirteli toisella kädellään etuhiuksiaan sivuun silmiensä edestä.
“Hoi!” Aliisa huusi iloisen kuuloisena hiuspyörremyrskynsä sisuksista jonnekin alamäkeen.
“Hoi itsellenne!” Muumipeikko kailotti. “Kamala yhtäkkinen puhuri!”
“Omenoita! Ihan hirveästi omenoita! Muumimamma tekee piirakkaa!” Nipsu huusi ylämäkeen juostessaan. Villissä heinäaallokossa hänen edellään viiletti vikkelä punainen nuttura.
“Tuletko sinäkin meille syömään omenapiirakkaa, Aliisa?” Muumipeikko kysyi. Hän pyllähti istumaan tuulisen heinäkukkulan laelle.
“Voin tullakin! Mummo on matkoilla.”
“Kannattaa olla sukkela liikkeissään, jos tahtoo päihittää Nipsun piirakansyönnissä! Minun taktiikkani on ottaa monta palaa lautaselle yhdellä kerralla!” Pikku-Myy rallatteli virnistellen.
Niiskuneiti saapui kukkulan laelle viimeisenä. Hän valitti hengästymistään ja otsatukkansa sotkeutumista Muumipeikolle, joka ei kuunnellut.
“Entä sinä, Nuuskamuikkunen? Kesä on ihan lopussa. Ajatella, että on jo omenapiirakka-aika. Kauanko siihen on, että lähdet taas etelään? … Nuuskamuikkunen!” Muumipeikko epäili, ettei hänen ystävänsä mahdollisesti kuullut häntä myrskytuulen meteliltä, joten korotti ääntään.
Muikkunen hätkähti. Hän ei ollut koskaan kääntänyt katsettaan pois Aliisasta. Aliisa oli kääntynyt uudelleen katsomaan Nuuskamuikkusta, kun Muumipeikko oli huutanut tätä nimeltä. Katseiden kohdatessa Nuuskamuikkuselle oli valjennut, kuinka epäkohteliaasti hän oli tyttöä tuijottanut. Hän suuntasi silmänsä häthätää niin kauas kuin pystyi; hän käänsi varmuuden vuoksi koko päänsä. Hätäännys piiloutui rauhallisen ilmeettömän ilmeen taa, vaikka silmät hakivatkin hermostuksissaan uutta kiintopistettä. Valeasu petti vain vinhaan kohoilevan rinnan suhteen. Kovan tuulen aiheuttamassa kaaoksessa ei kuitenkaan kukaan - ei Muumipeikko saati Aliisa - huomannut Muikkusen olemuksessa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
“Nuuskamuikkunen? Tuletko sinäkin?”
Nuuskamuikkunen nyökkäsi.
“Hyvä!” Muumipeikko hihkaisi. “Tulkaa, mennään jo!” Ryhmää ei tarvinnut kahdesti käskeä. Pikku-Myy ei ollut ikinä edes pysähtynyt.
Aliisa liikahti noustakseen ylös. Hän hymyili Muumipeikolle.
Nuuskamuikkunen kohottautui ripeästi jaloilleen.
Aliisa oli jo seisaallaan. Hän katsahti naurahtaen Niiskuneitiin.
Muikkunen ojensi kohteliaasti kättään… ja veti kätensä samassa takaisin taskuunsa.
Aliisa otti ensimmäisen juoksuaskeleensa sännätäkseen Niiskuneidin perään.
Nuuskamuikkunen avasi suunsa.
Aliisan neljäs juoksuaskel oli kadota alamäkeen.
Tilaisuus oli lipsahtamassa kovaa vauhtia karkuun, eikä sitä saisi enää takaisin.
Muikkusen sydän takoi huimapäisenä hänen rinnassaan.
Nyrkkiin puristettu käsi taskun sisuksissa tärisi.
“Aliisa!” Nuuskamuikkunen huusi tuuleen ja säikähti omaa ääntään. Hän ei milloinkaan huutanut. Ei missään tilanteessa. Raju tuuli oli antanut hänelle poikkeusluvan.
Oranssit hiukset lentelivät ja sotkeutuivat itseensä moninkertaisin solmuin ja avautuivat taas, kun noidan hymyilevät kasvot kääntyivät vauhdilla äänen suuntaan. Navakka puuska kiepautti lepattavan pellavamekon kiinni tytön vyötäisiin.
Nuuskamuikkunen oli saanut suunsa auki, eikä voinut enää perääntyä.
“Aliisa, pidätkö sinäkin tuulesta?”