Nimi: Velhon kissa
Kirjoittaja: Kurjin
Ikäraja: K-11
Genre: Slash, fantasia, seikkailu
Yhteenveto: Nicolas on nuori velho joka on juuri löytänyt voimansa. Hän aloittaa matkan Orvokkikumpuun oppiakseen lisää maagisista kyvyistään. Kuitenkin, matkan aikana hän löytää jonkun erityisen.
A/N: Vaatimaton tarina jonka kirjoittamisen aloitin jo vuonna 2017, joten ensimmäiset luvut ovat vähän vanhentuneita. Skillit on kyllä vähän karttunut tässä vuosien mittaan, mutta toivon kuitenkin että myös ensimmäiset luvut menettelee! En kerralla postaa ihan kaikkia lukuja, vaikkei niitä kovin montaa ole vielä kertynytkään. Muttah, tässä ensimmäiset kolme!
Luku 1: Pistävä kateus
Metsä oli kaunis ja rauhallinen kuten aina. Linnut lauloivat ja lempeä tuuli kuiskaili salaisuuksiaan oksistoissa. Nicolas istui sammaleen peittämällä kivellä tuntien olonsa levolliseksi. Hänen elämänsä oli kääntynyt ylösalaisin, mutta metsä tarjosi hänelle sitä samaa rauhaa, jota hän oli saanut tuntea pienestä pitäen.
Vielä pari päivää sitten Nicolas oli ollut kuin kuka tahansa muukin; tavallinen nuorukainen tavallisesta pikku kylästä. Mutta kaikki muuttui kun hän painiessaan veljensä kanssa lähes kärvensi tämän kasvot – vahingossa tietenkin. Nicolas ei tiennyt kuinka oli onnistunut tekemään sen pienen tulipallon, mutta sillä ei ollut väliä; muiden kyläläisten silmissä hänestä oli yllättäen tullut erityinen ja kunnioitettu. Etenkin hänen vanhempansa pursusivat ylpeyttä. Eihän sitä ihan joka päivä suvusta löydy maagia.
Nicolas ei itse tuntenut oloaan sen erilaisemmaksi kuin ennen. Ehkä se tässä koko jutussa hämmentävintä olikin. Oli kuin hän olisi sisällä unessa. Hän oli yrittänyt tehdä saman tulitempun uudestaan ja taas uudestaan, mutta ei ollut osannut toistaa sitä. Mukavaltahan kaikki tämä saatu positiivinen huomio tuntui, mutta se olisi tuntunut paremmalta jos Nicolas olisi oikeasti osannut tehdäkin jotain sen arvoista.
Nicolas huokaisi.
Hän hyppäsi alas kiveltä ja lähti kävelemään kotia kohti.
Yllättäen Nicolas kuuli takaansa tutulta kuulostavaa haukuntaa. Hän kääntyi ympäri kohdatakseen äänen aiheuttajan: punaruskean koiran joka tömisteli tietä pitkin häntä kohti.
”Jasper!” Nicolas huudahti ilahtuneena ja kyyristyi, levittäen kätensä. Koira juoksi suoraan häntä kohti, ja Nicolas sulki sen halaukseensa. Innostunut koira vastaavasti nuoli hänen kasvojaan. Nicolas naurahti ja päästi otteensa irti kohdatakseen koiran omistajan.
Kevin, Jasperin isäntä, tallusti hitaasti heitä kohti nuolet ja jousi mukanaan. Nicolas nosti kätensä tervehtiäkseen ystäväänsä, mutta tämä ei vaikuttanut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Jokin ei nyt ollut kohdillaan.
”Hei, Kevin”, Nicolas aloitti. ”Onko jokin vialla?”
Hänen apean oloinen ystävänsä vain kohautti olkiaan ja jatkoi talsimista. ”Kävin kaikki ansat läpi, mutta ne olivat tyhjiä. En saanut tähtäimeeni muutenkaan saalista.”
Nicolaksesta tuntui että epäonni metsällä ei ollut syy Kevinin synkkään olotilaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä asiasta sen enempää.
”Joten… Minnekäs olet matkalla?”
”Vanhan Raymondin tavernaan. Kaipaan kunnon ryyppyä.”
”Minä voin tarjota!” Nicolas hihkaisi. ”Raymond varmasti tarjoaa pari tuoppia ilmaiseksi minulle.”
”Tiedetään”, Kevin murahti.
Nicolas tunsi pienen pistoksen sydämessään. Vaikutti ihan siltä kuin hänen ystävänsä olisi suuttunut hänelle jostakin. Mutta mistä?
Hetken ajan kolmikko liikkui vaienneena kohti kotikylää. Mutta mitä lähemmäs he tulivat, sitä kovempi halu Nicolaksella oli saada tietää mikä Keviniä vaivasi. Lopulta hän päätti, ettei voisi pysyä hiljaa.
”Olenko tehnyt jotakin väärin?” Nicolas kysyi yllättäen ystävältään.
He kävelivät jokusen matkaa eteenpäin ennen kuin Kevin vastasi: ”Et ole.”
”Ai… Kiitos. Hyvä tietää.”
”Syy on minussa.” Kevin pudisti päätään. ”Totta puhuen, olen sairaan kateellinen sinulle ja uusille kyvyillesi – ja miten paljon huomiota saat muilta.”
”Ahaa… Taidan ymmärtää”, Nicolas sanoi. ”Kyse on Angiesta, eikö vain?”
Kevin punastui.
”Jep, kyse on Angiesta”, Nicolas kiusoitteli hyväsydämisesti. ”Jos hän saisi yllättäen tietää sinun olevan velho, pystyisit varmasti hurmaamaan Angien uusilla kyvyilläsi – ja Angien isäkin taatusti suostuisi luovuttaman tyttärensä käden sinulle!”
”Turpa kiinni Nico!” Kevin ärähti kiukkuisesti. Sitten hän marssi kiukkuisena pois lojaalisti rinnalla kulkevan Jasperin kanssa, jättäen hämmentyneen ystävänsä taakseen.
Niin.
Nicolaksen elämä oli tosiaan kääntynyt ylösalaisin.
Luku 2: Matka alkaa
Ruusupolun kylä oli oikein sievä tähän aikaan vuodesta. Nimensä mukaisesti kylän halki kiemurtelevan tien sivuilla ruusupuskat kukoistivat näihin aikoihin: punaisia ja valkoisia kukkia oli kaikkialla. Kaikista kauneimmat kukat löytyivät Ruusupolun keskelle pystytetyn patsaan juurelta. Tämä taideteos esitti Maarika-nimistä sankaritarta, joka oli saavuttanut suorastaan pyhimyksen aseman tässä pikku kylässä. Ruusu oli hänen tunnuksensa: hän kantoi päässään ruusuista tehtyä kruunua. Sukupolvia sitten Maarika oli pelastanut kylän muuan hirviön kynsistä. Peto oli myrkyllinen ja saastuttanut kylän juomaveden, tappaen ne raukat jotka vettä erehtyivät juomaan. Maarika surmasi tuon julman olennon ja niin hänestä tuli Ruusupolun suojeluspyhimys. Ihmiset istuttivat talojensa viereen ruusuja hänen kunniakseen.
Kevin ja Jasper kalppivat kylän halki vinhaa vauhtia, Nicolas heidän perässään seuraten. He olivat suuntaamassa Raymondin tavernaan: Valkoiseen haukkaan. Vaikka Kevin olikin pahalla tuulella, salli hän silti Nicolaksen tulla seurakseen.
Heidän astuessaan sisään tavernaan, heidät toivotti tervetulleiksi oluen, lämpimän ruoan ja sikarien haju sekä humalaisten miesten äänekäs puheensorina. Moni vierailijoista kääntyi katsomaan tulijoita, lähinnä vain kylän asukkaat jotka olivat tulleet Valkoiseen haukkaan viettämään hetken taukoa arkisista askareistaan. Muutamia kylän halki matkaavia seurueita ei kiinnostanut kahden nuorukaisen tulo, mutta eivätpä he näitä tunteneetkaan. Ruusupolun asukkaat sen sijaan seurasivat mielenkiinnolla Kevinin ja Nicolaksen matkaa tuossa hämärässä rakennuksessa erään nurkkapöydän luo. Kevin oli liian kärttyinen välittääkseen, mutta Nicolas tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi kaikkien noiden katseiden alla. Jasper asettui uskollisesti isäntänsä jalkoihin makaamaan.
Raymond, lyhyt ja kalju keski-ikäinen mies tallusti salin poikki heidän luokseen. ”Kappas, Nicolas ja Kevin. Mitä saisi olla?”
Kevin iski nyrkkinsä pöytään ja tokaisi: ”Tuoppi olutta tänne ja heti!” Tämä sai tilanteen näyttämään hieman koomiselta. Mutta Kevin oli henkilö joka ei piilotellut tunteitaan tai pyydellyt anteeksi mahdollisesti töykeää käytöstään.
”Tuoppi minulle myös”, Nicolas pyysi. Raymond nyökkäsi ja käveli salin poikki hakemassa heille juotavaa.
Hän palasi pian nuorukaisten luo ja iskit tuopit pöytään sanoen: ”Olkaapa hyvät. Talo tarjoaa.”
Se oli arvattavissa. Nicolas saisi vaikka koko tavernan juomat jos niin haluaisi. Kevin joi tuoppinsa ahnaasti yhdessä hujauksessa, mutta Nicolas joi maltillisemmin. Hänen ystävänsä tilasi uuden oluen.
Ja taas uuden.
Ja taas.
Päivän kääntyessä iltahämärään Kevin oli jo aikamoisessa huppelissa, mieliala selvästi kohonneena alkoholin ansiosta. Nicolas oli arvellutkin näin käyvän, eikä ollut juonut itseään humalaan, jotta pystyisi auttamaan ystävänsä kotiin. Heidän lähtiessä Valkoisesta haukasta, Kevin ei meinannut pysyä pystyssä. Nicolaksen piti taluttaa häntä. Samalla Kevin lauleli äänekkäästi ja iloisesti, mutta epävireisesti. Sitten hän siirtyi hokemaan kuinka hyvä kaveri Nicolas oli, toistaen saman ainakin kaksitoista kertaa. Kevin oli suoraan sanoen ärsyttävä humalatilassaan, mutta Nicolas yritti olla välittämättä siitä liikaa. Hän ajatteli että Jasper oli onnekas kun ei ymmärtänyt isäntänsä poikkeuksellista tilaa.
Kevin asui kylän laitamilla isänsä kanssa. He molemmat olivat metsästäjiä. Kun nuorukaiset ja Jasper lähestyivät Kevinin kotia, Nicolas huomasi Kevinin isän, Ronaldin, tuon parrakkaan ja tummahiuksisen miehen kuten Kevinkin, seisovan ovella heitä vastassa kädet puuskassa. Hän tarkkaili Nicolaksen ja Kevinin kömpelöä menoa ja pudisti päätään mitään sanomattomana. Sitten hän siirtyi auttamaan äänekkäästi rallattelevan poikansa sisälle taloon. Ronald mumisi jonkin kiitoksen tapaisen ennen kuin puikahti sisälle poikaansa taluttaen, Jasper perässä seuraten.
”Eipä kestä.” Nicolas sai vastattua juuri ennen kuin ovi meni kiinni. Hän kohautti harteitaan ja lähti tallustamaan kohti omaa kotiaan.
Nicolaksen perhe asui lähempänä kylän keskustaa. Myös heidän kotinsa viereen oli istutettu ruusuja, sekä punaisia että valkoisia. Nicolas piti näistä kukista – oli aina pitänyt. Hän tarkasteli kasveja tovin ennen kuin lopulta asteli sisälle kotiinsa.
Illan takia sisällä oli hämärää. Nicolas havaitsi, että hänen äitinsä Tamsin, jonka vaalean tukan hän oli perinyt, työsti jotakin kynttilän valossa pöydän ääressä. Hän käveli äitinsä luokse ja tervehti: ”Hei, äiti.”
”Tulitkin juuri sopivasti.” Tamsin levitti käsittelemänsä kankaat pöydälle; ne olivat uudet housut, tunika ja viitta. ”Nämä ovat sinulle.”
”Minulle?” Nicolas ihmetteli ja katsoi uusia vaatteita hämmästyneenä. Hän ei ollut saanut uusia vaatteita pitkään aikaan huolimatta siitä että hänen molemmat vanhempansa olivat räätäleitä. He olivat mieluummin korjanneet vanhoja vaatteita kuin tehneet uusia.
”Totta kai”, Tamsin vastasi. Hän venytteli jäykistyneitä jäseniään. ”Täytyyhän sinun näyttää edustavalta kun menet Orvokkikumpuun.”
”Orvokkikumpuun? Miksi?” Nicolas kysyi, vaikka tiesikin vastauksen jo. Orvokkikumpu oli maagien kylä. He jos ketkä voisivat auttaa Nicolasta oppimaan enemmän voimistaan. Mutta oliko se tarpeen juuri nyt? Katsoessaan äitinsä uupuneita kasvoja Nicolas arvasi kyllä vastauksen: kyllä. Kyllä oli.
”Sinun on parempi mennä Orvokkikummun vanhimpien puheille. He opettavat sinua olemasta pieni tuholainen.”
”Mutta enhän minä ole – ”
”Nicolas.” Tamsin huokaisi. Nicolas vaikeni. Hän huomasi kuinka tummat silmänaluset hänen äidillään olikaan. Kuinka uupunut hän oli. Tamsin oli todella ahkeroinut uusien vaatteiden eteen, Nicolaksen siskon Evelynin häiden valmistelujen ohella.
”Entä Evelynin häät?” Nicolas kysyi. ”Haluaisin olla paikalla.”
Tamsin raapi päätään. ”Ei käy, Nicolas. Emme halua että sytytät vahingossa jotakin tuleen tai tuhoat muuten häiden aikana.”
”Mutta enhän minä ole tehnyt mitään… mitään tuhoisaa lukuun ottamatta sitä yhtä pientä tulipalloa.”
Tamsin huokaisi uudelleen. ”Kuuntele… Puhuin aiemmin tänään Oliverin kanssa. Lähdet huomenaamuna hänen mukanaan Sadan taipaleen kylään.”
”Mitä? Huomenna jo?” Nicolas äimisteli.
”Aivan.”
”Eikö tämä tule vähän liian… vähän liian aikaisin?”
”Nicolas, kultaseni. Olemme isäsi kanssa tavattoman ylpeitä sinusta. Ja siksi sinun on mentävä Orvokkikumpuun; jotta sinusta tulisi aito velho. Tee se meidän vuoksemme, sopiiko?”
”Onko isä samaa mieltä? Missä hän on nyt?”
”Hän on viimeistelemässä Evelynin häämekkoa. Parempi ettet häiritse häntä. Ja kyllä, hän on samaa mieltä kanssani.”
Nicolas ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei pitänyt lainkaan siitä mihin suuntaan asiat olivat menneet; se oli kuin hyppy tuntemattomaan. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoa? Hänen vanhempansa olivat jo järjestäneet kaiken. Hän ei voinut muuta kuin myöntyä. Ja ken tietää; ehkä oli olemassa se pieni mahdollisuus, ettei hänelle ollut sijaa Orvokkikummussa ja hän pääsisi takaisin kotiin saman tien.
”Hyvä on”, Nicolas sanoi. ”Minä lähden aamulla.”
Hänen äitinsä hymyili leveämmin kuin koskaan ennen. ”Olet hyvä poika, Nicolas.”
Nicolas ei vastannut enää mitään. Hän vain käveli pois ja suuntasi portaikkoon kohti huonettaan.
Hän jakoi huoneen kahden veljensä kanssa; toinen oli isoveli Darren, ja toinen oli pikkuveli Theodore. Huone tosin saattaisi pian jäädä Theodoren omaksi, sillä Evelyn, jolla oli oma huone, muuttaisi pian pois ja Darren saisi siskonsa huoneen. Ja koska Nicolas oli itsekin lähdössä pois, jäisi Theodore yksin. Tai kuka tietää, ehkä kaikista nuorimmainen veli, Lucas, joka oli tähän asti nukkunut heidän vanhempiensa huoneessa, muuttaisi samaan huoneeseen Theodoren kanssa. Tai ehkä kaksoset Orson ja Olivia siirtyisivät omasta huoneestaan Theodoren seuraksi? Joka tapauksessa muutoksia oli luvassa.
Kun Nicolas saapui huoneeseen, Darren oli parhaillaan lukemassa satua Theodorelle. Darren oli aina pitänyt lukemisesta ja oppimisesta, toisin kuin Nicolas, joka oli mieluummin vaellellut ulkona metsässä.
Veljekset kääntyivät katsomaan tulijaa. Kuten Nicolas, myös Darren oli perinyt Tamsinin vaalean tukan, siinä missä Theodorella oli vähän tummemmat hiukset kuten heidän isällään, Alanilla.
”Hei, Nicolas”, Darren virkkoi. ”Olet kuulemma lähdössä Orvokkikumpuun aamulla, vai?”
”Ilmeisesti”, Nicolas tokaisi. Hän riisui saappaansa ja tunikansa ja kävi pitkäkseen sänkyynsä.
”Ihan hyvä juttu”, Darren sanoi. ”He kai opettavat sinua ettet sytytä paikkoja tuleen.”
”Miksi kaikki nyt olettavat minun tuhoavan kaikkea”, Nicolas valitti. ”En ole tähänkään asti hajottanut mitään.”
Darrenilla tosin oli hyvä syy ajatella niin. Juuri hänen kasvonsa Nicolas oli melkein onnistunut kärventämään pienellä tulipallollaan.
Darren vain kohautti olkapäitään ja oli aikeissa jatkaa lukemista, mutta Theodore lausui yllättäen: ”Nico, Nico! Voiko minustakin tulla velho?”
”Ehkä. Kuka tietää”, Nicolas vastasi hymyillen. Theodore vain hihitti suloisesti. Sitten Darren jatkoi lukemista; hänen tarinansa kertoi syvällä metsässä asuvista keijuista. Hiljalleen hänen satunsa vaivutti sekä Theodoren että Nicolaksen syvään uneen.
Aamun koittaessa Tamsin tuli ravistelemaan Nicolaksen hereille.
”Tässä ovat uudet vaatteesi”, hän sanoi. ”Pue pian päällesi, Oliver odottaa jo ulkona.”
Unelias Nicolas haukotteli ensin ja venytteli sitten. Hänen olisi niin kovasti tehnyt mieli jäädä nukkumaan, mutta hänen äitinsä hoputti häntä nousemaan ylös. Nicolas vaihtoi uudet vaatteet päälleen; ne tuntuivat hyvältä päällä. Sitten hän lähti tallustamaan alakertaan äitinsä perässä.
”Nicolas, ota tämä”, Tamsin sanoi ja ojensi pussin Nicolakselle. ”Siinä ovat säästömme. Toivottavasti se riittää matkallesi.”
”Mutta en minä voi tätä ottaa”, Nicolas vastusti. Hän ei halunnut viedä vanhempiensa rahoja.
”Kyllä otat”, hänen äitinsä tivasi. Tamsin tapitti häntä niin tuimasti että hänen oli pakko suostua. Tuolle ilmeelle ei voinut sanoa ei. Nicolas sitoi pussin vyölleen. Sitten he molemmat kävelivät ovesta ulos, Nicolas vielä taakseen vilkaisten – hän sanoi katseellaan hyvästit kodilleen.
Aamu oli usvainen ja viileä. Nicolas värisi hieman kylmyydestä. Oliver, hoikka pukinpartainen mies, odotti hevosen vetämän kärrynsä kanssa Nicolaksen perheen talon edessä. Myös hänen isänsä Alan odotti ulkona. Alan haroi tummaa tukkaansa mietteliään näköisenä, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Mutta kun hän huomasi poikansa tulleen ulos, hän asteli heti tämän luokse, sulki hänet halaukseensa ja sanoi: ”Onnea matkaan, poika.”
”Kiitos, isä”, Nicolas vastasi ja irrottautui tämän halauksesta. Sitten hän halasi vielä äitiään.
”Pidä huoli itsestäsi”, Tamsin sanoi ja päästi poikansa rutistuksestaan. Nicolas nyökkäsi, joskin hieman epävarman oloisena. Hän ei ollut varma olisiko hänestä tälle matkalle, mutta pakko kai oli.
Nicolas kiipesi Oliverin kärryn kyytiin ja heilutti vielä hyvästiksi vanhemmilleen.
Sitten Oliver kannusti hevosensa liikkeelle ja he lähtivät kulkemaan kohti Sadan taipaleen kylää.
Luku 3: Sano vain Ed
Oliver ei ollut koskaan ollut puhelias tai sosiaalinen; hän viihtyi mieluusti yksin eläintensä kanssa. Koska Nicolaksella ei myöskään ollut mitään sanottavaa, heidän matkansa sujui hiljaisuuden vallitessa. Hetki hetkeltä Nicolas ajautui yhä vain kauemmas kotoaan. Hän ei ollut koskaan matkannut kotikylänsä ja sen läheisen metsän ulkopuolelle, joten hän tunsi olonsa hieman hermostuneeksi. Eihän hän ollut edes varma mihin suuntaan hänen pitäisi matkata saavuttaakseen määränpäänsä. Oliver saattaisi hänet vain Sadan taipaleen kylään asti, minkä jälkeen hänen olisi pärjättävä omillaan. Ajatus hieman hirvitti Nicolasta.
Miehet eivät puhuneet, joten ainoat äänet olivat kärryjen natina ja kavioiden kopse sekä lintujen laulu. Parhaillaan he kulkivat muuan metsän halki, oksistojen luodessa varjoja heidän ylleen. Kaikki vaikutti niin rauhalliselta. Nicolas yritti keskittyä tähän hetkeen, koettaen siirtää syrjään hänen mieltään piinaavan epävarmuuden tunteen. Luonto oli aina tuonut lohtua hänelle, ei väliä kuinka huono päivä hänellä olisi ollut. Siispä hän nytkin keskittyi kuuntelemaan luonnon ääniä ja katselemaan ympärilleen, yrittäen tehdä havaintoja siitä minkälaisia eläimiä viihtyi näillä main.
Hiljalleen he lähestyivät Sadan taipaleen kylää. Oliver oli matkannut lukemattomia kertoja tähän kylään hakeakseen täydennystä Raymondin olutvarastolle. Se oli jälleen syy hänen matkaansa Sadan taipaleen kylään, mitä nyt hän oli saanut reissulleen seuraa mukaan. Nicolasta hieman jännitti nähdä tämä kyseinen paikka, sillä se oli suurempi kuin hänen kotikylänsä. Vaikka hän muuten tunsi olonsa epävarmaksi matkansa suhteen, häntä kiinnosti nähdä tämä kylä jossa jokunen hänen tuntemistaan ihmisistä oli käynyt mutta joka hänelle itselleen oli tuntematon.
Sadan taipaleen kylä oli matkalaisten keskus. Sen läpi kulki monenlaista väkeä, olivatpa nämä sitten lähettiläitä, kauppiaita tai muita vaeltajia. Kylä oli hyvä etappi monille matkaajille, sama se mihin suuntaan he olivat menossa. Koska sen läpi kulki paljon väkeä, kylä oli melkoisen vauras.
Suunnilleen parin tunnin päästä metsä väistyi pois tieltä. Matkalaiset olivat parhaillaan muuan mäen päällä ja alhaalla häämötti heidän määränpäänsä; Sadan taipaleen kylä. He lähtivät laskeutumaan alaspäin tasaista tahtia. Nicolas oli innoissaan. Hän halusi jo päästä näkemään tämän kyseisen paikan.
Ja jonkin ajan kuluttua hänen toivomuksensa toteutuikin Oliverin ohjatessa hevosensa pääkadulle. Nicolas katseli kiinnostuneena ympärilleen. Ihmisiä oli paljon liikenteessä, huomattavasti enemmän kuin Ruusupolussa. Nämä ihmiset taisivat olla enimmäkseen hyväntuulisia, sillä kaikkialta kantautui iloista puheensorinaa. Joistakin kojuista nenää vietteli herkullisen ruoan tuoksu, olivatpa syynä siihen tuore leipä tai keitto tai jokin muu paikallisten ihmisten taidonnäyte. Jossakin pääkadun sivussa muun muassa tulennielijät esittelivät hämmästyttäviä taitojaan. Kaiken kaikkiaan Sadan taipaleen kylä oli eloisa paikka.
Kotvasen kuluttua Oliver pysäytti kärrynsä muuan majatalon eteen. Vienossa tuulessa kiikkuva seinään kiinnitetty kyltti kertoi: Hullu rakki.
”En vie sinua tämän pidemmälle”, Oliver tokaisi hiljaa.
”Selvä”, Nicolas sanoi. ”Kiitos kyydistä.”
”Onnea matkaan”, Oliver toivotti.
Nicolas olisi kenties voinut marssia majataloon ja varata huoneen, mutta häntä kiinnosti liikaa Sadan taipaleen kylän värikäs arki, joten hän lähti kuljeskelemaan ja katselemaan ympärilleen. Hän tunsi itsensä nälkäiseksi ja janoiseksi, joten hän osti äidiltään saamilla hopeakolikoilla vyölleen kiinnitettävän vesileilin sekä leivän ja jatkoi sitten kiertelyään kylässä yksinkertaisesta ateriastaan nauttien.
Nuorukainen oli niin keskittynyt vilkuilemaan ympärilleen että unohti katsoa eteensä. Hän törmäsi vahingossa johonkuhun.
”Ai, anteeksi herra”, Nicolas sanoi nolostuneena.
”Eipä tuo haittaa, poika”, mies vastasi hilpeästi. Tämä oli suunnilleen keski-ikäinen mies, jonka vaalea parta ja hiukset olivat jo alkaneet harmaantua.
Nicolas ei tiennyt miten hänen pitäisi nyt toimia, joten hän vain seisoi paikoillaan kiusaantuneena.
Vierasta miestä se ei näyttänyt haittaavan.
”Nimi on Edgar”, mies esittäytyi. ”Mutta voit sanoa vain Ed. Kukas sinä olet?”
”Nicolas.”
”Kätellään.”
Edgar ojensi vasemman kätensä, mutta ennen kuin Nicolas pystyi tarttumaan siihen, hän vetikin kätensä takaisin.
Nicolaksen ihmetellessä miehen käytöstä, tämä vain lausahti: ”Hups, väärä käsi.”
Nuorukainen ei ollut varma oliko tämä temppu tahallinen vai tahaton. Edgar nosti kätensä näytille ja silloin Nicolas huomasi: mieheltä puuttui osa tämän raajasta. Hänen kätensä oli poikki vähän ranteen yläpuolelta.
”Toinen käsi”, Edgar totesi ja tarjosi oikean, kokonaisen kätensä. Nicolas tarttui siihen ja he kättelivät.
”Tuota… um…” Nicolas aloitti.
”Niin?”
”Saanko kysyä… Mitä kädellesi on sattunut?”
”No mutta tietysti!” Edgar hihkaisi. ”Itsepä otin asian esille! Mutta ensin, oletko kuullut lännessä riehuvasta Vanhan tuulivuoren sodasta?”
”Juu, olen”, Nicolas vastasi. ”Tuntemani puusepän kolme poikaa värvättiin armeijaan taistelemaan sinne.”
Heistä tosin ei ole kuultu enää sen koommin.
”No joka tapauksessa, minä olin taistelussa myös mukana”, Edgar kertoi. ”Mutta yhtenä päivänä joku vihollissotilas onnistui leikkaamaan käteni irti. Kyseessä oli miekkakäteni, joten taistelu jäi minulta siihen. Typerää toimintaa tuo sotiminen muuten. Se on täynnä tarpeetonta väkivaltaa ja henkien menetystä. Toivottavasti Vanhan tuulivuoren sota päättyisi pian.”
”Olen samaa mieltä”, Nicolas tokaisi.
”Kävin juuri Sirppilaaksossa hautaamassa erään toverini joka taisteli rinnallani. Levätköön rauhassa, vanha kamuni. Ja nyt olen täällä, matkalla kohti kotia. Entäs sinä, mistä tulet, mihin olet matkalla?”
”Olen kotoisin Ruusupolun kylästä. Ja – ”
”Aa, Ruusupolku, mukava pieni kylä. Olen käväissyt siellä kerran. No, entäs määränpääsi?”
”Olen matkalla Orvokkikumpuun.”
”No jopas! Minä olen menossa samaan suuntaan! Miten on, haluaisitko mennä samaa matkaa kanssani?”
Nicolas yllättyi tästä tarjouksesta. Millä todennäköisyydellä hän löytäisi näin helposti jonkun jonka kanssa matkata yhdessä? Ei sillä että hän valittaisi. Hän oli oikeastaan iloinen tästä ehdotuksesta.
Siksi nuorukainen vastasikin: ”Totta kai!”
Nicolas tunsi olonsa huojentuneeksi. Ehkei hänen matkastaan sittenkään tulisi niin kamala kuin hän oli alkuun luullut.
