Kirjoittaja Aihe: Savannin valtiatar (S • kohtaaminen villin luonnon kanssa, kertoja & Sandra • 3,5-raapale)  (Luettu 4767 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 9 169
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

FinFanFun1000 sanalla 693. savanni
Originaalikiipeily sanalla 128. leijona
Spurttiraapale VI, 1. kierros, sanalla leijona
Teelusikan tunneskaala III tunteella innostuneisuus

Torstain spurttiraapale! Vaihteeksi taas aika kirjaimellinen tulkinta inspissanasta, mutta mikäs siinä, kunhan inspiroi. :) Lämmin kiitos, jos luet, ja kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita! ♡


Opin sanan pilkkopimeä merkityksen vasta valvoessani ensimmäistä yötäni tansanialaisen savannin sydämessä. Aurinko oli laskenut nopeasti; sen viimeiset säteet olivat hädin tuskin jaksaneet jättää jäähyväisensä. Sitten pimeys oli kahmaissut kaiken. Jeepissä kanssani kyyhöttävistä kuvausryhmäläisistä hahmotin paljain silmin vain Sandran, joka oli lähimpänä, melkein kiinni minussa.

Optiset pimeänäkökiikarit avasivat toisen maailman: leijonalauman, joka ohitti meitä muutaman kymmenen metrin päässä. Kissapedot lipuivat ruohikon poikki kuin vihertävänharmaat aaveet. Aaveita ne eivät kuitenkaan olleet. Niiden todenperäisyydestä ei voinut erehtyä, kun perää pitävä naarasleijona seisahtui ja käänsi katseensa meihin. Sen silmät olivat terävät. Minut valtasi äkillinen varmuus siitä, että se näki meidät. Jos se ei nähnyt meitä, sen täytyi haistaa meidät – haistaa tuore liha ja veri.

Leijona erkani laumastaan ja askelsi vähän matkaa suuntaamme. Sen lavat nousivat ja laskivat sulavassa, virtaviivaisessa liikkeessä. Sen häntä nytkähti, enkä minä yhtäkkiä enää muistanut, mitä sellainen elekieli merkitsi. Kun eläin pysähtyi jälleen ja päästi matalan karjahduksen, joka jyrähti halki yönhiljaisen savannin, unohdin kaiken muunkin. Kaikki, mitä olin oppinut savannin saalistajien kohtaamisesta, kaikkosi mielestäni. Oppi upposi valtavaan, vahvojen hampaiden kehystämään kitaan.

Sydämeni takoi. Koko kehoni tutisi. Hermoimpulssit yllyttivät minua pakenemaan, sillä avomaasturi oli kuin tarjotin. Ei ollut väliä sillä, ettei ollut mitään, minne paeta – eikä liioin sillä, että kahdeksankymmenen kilomerin tuntivauhtiin yltävä kissapeto saisi minut kiinni jo ennen kuin ehtisin könytä autosta alas.

Sitten tunsin Sandran käden omallani. Se oli viileä, mutta vakaa, ja se puristi lujaa. ”Et liiku”, Sandra kuiskasi. Se oli pikemminkin toteamus kuin käsky, aivan kuin Sandra olisi jakanut yksinkertaisen tosiasian. Sanoille latautui vielä enemmän painoa kuin kädenpuristukselle, vaikka ääni oli hiljainen ja tyyni. Toista kättään Sandra ei irrottanut lämpövideokamerasta, joka osoitti suoraan laumasta erkaantunutta naarasta. Sandran katsekin oli lukkiutunut eteenpäin.

Vaara raukesi yhtä nopeasti kuin se oli virittynytkin. Naarasleijona heilautti päätään kuin ilmaistakseen unohtakaa koko juttu. Sitten se liittyi jälleen laumaansa, jonka muut jäsenet olivat hädin tuskin kiinnittäneet huomiota sen sivupolkuun. Minä lysähdin vapisevaksi mytyksi maasturin lavalle.

Auringonnousun väkevänoranssissa kajossa tiesin jo, että minun täytyisi saada kokea kaikki uudestaan. Halusin katsoa villiä luontoa silmästä silmään, upottaa pelkoni savannin valtiattaren kitaan. Halusin ikuistaa kokemukseni kameralle, näyttää ihmeellisen kauneuden koko maailmalle.

Sandra hymyili minulle, vaikken sanonut sanaakaan. Hän tiesi.
« Viimeksi muokattu: 24.06.2023 22:09:46 kirjoittanut Waulish »