Nimi: Unta, todellisuutta
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sherlock/John
A/N: Olin kipeänä tässä pari viikkoa sitten ja siinä kuumehöyryissäni mietin tarinaa, jossa Sherlock seikkailee erilaisten kirjallisuuden genrejen (tms) ja skenaarioiden läpi, ja tällainen siitä tuli. Ei osu mitenkään canoniin tai mihinkään muuhunkaan, kunhan vain kirjoitin ja nyt näin tervehdyttyäni vielä fiksailin loppuun. Tätä oli kyllä ihan hauskaa kirjoittaa! Voi olla, että ikäraja on hiukan ylimitoitettu, kun en osannut päättää tämän ja Sallitun välillä.
Unta, todellisuutta(Lauantai-ilta, televisio pauhaa, Sherlock ja John katsovat mehiläisdokumenttia. Sherlock on levittäytyneenä sohvalle, John sohvan jalkopäässä, katsoo Sherlockia, Sherlockin katse televisiossa.)
Sherlock: Ja katso, ei varmasti ollut sama kuvauspäivä kuin edellisessä kuvakulmassa, näkeehän sen-
John: Rakastan sinua.
Sherlock: -aivan pölvästikin. Ei ehkä edes samalla viikolla. Kehtaavatkin tällaista rosk- Häh?
(John hymyilee vastaukseksi. Sherlock kääntyy katsomaan, siristää silmiään.)
Sherlock: John?
(John nyökkää.)
Sherlock: John?
John: Rakastan sinua.
(Sherlock nousee istumaan.)
Sherlock: Osaatko sanoa jotain muuta?
John: Rakastan sinua.
Sherlock: Onko tämä vitsi?
John: Rakastan sinua.
Sherlock: John?
(Sherlock nousee seisomaan, tuijottaa Johnia. Näkee jotain väärää.)
Sherlock: Sinä et…
John: Rakastan sinua.
Sherlock: Häivy!
Kuva katoaa, John katoaa tomuksi Sherlockin silmien edessä. Sherlock jää seisomaan sohvan eteen, luontodokumentti pauhaa taustalla. Hän tuijottaa sohvannurkkaa, jossa äsken vielä istui sykkyrällä hänen pitkäaikainen rak- ystävänsä. Hän käy läpi heidän keskusteluaan. Jotain siinä… Hän kiepsahtaa ympäri ja painaa sormensa ohimolleen. Jotain, aivan…
Teatteria! Mikä naurettava farssi! Mutta miten…
”Sherlock?” John saapuu keittiöstä teemuki kädessään. ”Mitä vittua täällä tapahtuu?” Sherlock kurtistaa kulmiaan. Ovatko nuo punaiset alush-
”Ei mitään.”
”Jotain ihan varmasti”, John vastaa ja laskee teemukinsa pöydälle. Kenen se edes on, eihän John juo teetä tähän aikaan illasta? ”Ai niin, tapoin muuten yhden tyypin tuonne keittiöön, kun soitti suutaan sinua vastaan.” John kohauttaa olkapäitään.
”Että mitä että?” Sherlock kysyy hajamielisenä, tuijottaa teemukia ja katsoo, kun John vaivalloisesti kampeaa istumaan nojatuoliinsa.
”Miksi kävelet noin hankalasti?”
”Etkö muista?” John huokaa, ”minulla on niin vitun iso kyr-”
”Voi luoja nyt!” Sherlock tuijottaa Johnia, joka tuijottaa takaisin. ”Eihän sinun… fyysiset ulottuvuutesi minulle kuulu. Ja et kiroile, koska ei tässä sarjassa saa kiroilla noin paljon tai ainakaan tuollaisilla sanoilla! Ja et tappaisi ketään keittiöön, mutta ehkä oletkin vain tosi kova äijä. Sitäkö sinä olet? Tosi kova äijä, jolla on iso…”
”Sano vaan.”
”Sinä olet ao3-John! Häivy!”
John katoaa hänen näkyvistään,
pienenee pieneksi tomuksi.
Sherlock ei tiedä enää mistään mitään,
uhkaa itsekin mennä romuksi.
Yhtäkkiä kuuluu yläkerrasta kovia ääniä
Pakko mennä katsomaan
Ennen kuin rouva Hudson polttaa käämiä
että mitä siellä puuhataan
John seisoo portaiden yläpäässä
Sherlock hänet tunnistaa
On kuin aivan olisi hän jäässä
Ei voi kuin tuijottaa
Mihin keskelle mysteeriä hänet on heitetty
ja hän, pah
luuli olevansa kovissa vesissä keitetty
olikin vietävissä kuin maan matonen, hah
Mutta John jotain sanoo,
Sherlock ei pääse pakenemaan mieleen,
pyytää, anoo,
kerro uudelleen
”Sen tunnustan, voi sua lemmin
Myöntävä vastaus, ois piste unelmiini
Mut niin, välillä mä emmin
Mahdatko sittenkään, sä vastata tunteisiini?”
Sherlockin aivot nyrjähtää,
Mikä lie on kaapannut Johnin
Mitä, mitä on tää?
tilalle on se joku jättänyt ruosteisen runoponin?
Äkkiä! Pakko päästä pois,
hän tietää
se tilanteeseen nähden paras ratkaisu ois,
ja niin, hän ovelle säntää
Portaat pikapikapikaa alas.
Ainakaan vähään aikaan
ei oo hän tulossa takas!
Hän aikoo ottaa suunnan kohti poliisiasemaa,
kun tupsahtaakin keskelle
--- sotilasjärjestelmää…
”Asento, yks kaksi kolme!” Sotilaiden pitkät rivit marssivat pitkin Baker Streetiä. Missään ei näy yhtään taksia. Oikeastaan ei näy yhtään muuta ihmistäkään, kun Sherlockin katse kiertää kadun vartta. On vain marssivat sotilaat ja Sherlock, joka seisoo pyjamassaan ja lepattavassa aamutakissaan heidän talonsa edessä noin kello kahdeksalta illalla. Ilma on oudon seesteinen, se ei liiku mitään. On vain marssivat sotilaat ja Sherlock.
Ja, näin paljon Sherlock on jo ehtinyt päätellä, kun hän kääntää päänsä katsomaan marssia, hän huomaa heti lääkintäjoukot. Totta kai hän näkee sotilaslääkintäjoukot. Oliko koko marssilla edes ketään muita kuin lääkintäjoukkoja? Hän siristää silmiään, etsii vain tiettyä. Johnin on pakko olla jossain näiden kaikkien keskellä.
Sillä miksi muuten tämä ilmestyisi hänelle? Hän alkaa nähdä jonkinlaisen yhteyden tässä kaikessa. Hän on unessa. Hän nukkuu. Ehkä hän on nukahtanut siihen sohvalle. Mutta miten- Hän pyörähtää ympäri, ja Baker Street on hälvennyt. Hän ei siis ole tässä maailmassa, mutta jossain kuitenkin. Hän nipistää itseään, eikä se satu. Kyllä, hän siis nukkuu.
Hän kompastuu katukiveykseen, kun ei katso eteenpäin ja heti on yksi hahmo eronnut marssilta.
”Oletko kunnossa?”
Ja Sherlock tietää, vaikkei katsoisikaan, että siinä hän on, John Hamish Watson, kaksikymmentä vuotta nuorempana.
”Olen kunnossa, kiitos”, hän sanoo, ja katsoo, vihdoin, kun ei voi olla katsomattakaan.
Se sattuu. Johnin kasvonpiirteet niin uurteettomat, silmät niin kivuttomat, hartiat niin rugbynpelaajan. Hän on juuri saanut koulunsa loppuun, ei vielä lähetetty pois Englannista. Hän ei ole vielä kohdannut kuolemaa sellaisena kuin hän tulee vielä näkemään. Ei verenmaku kurkussa pakenemista, ei rikkiräjähtäneiden käsien ompelemista, ei viattomien lasten selkään sidottuja pommeja, ei sitä kauhua, jonka taivaalta putoavat räjähteet tuovat mukanaan. Ei ammusta, joka lävistää hänen lihansa, sattuu vielä vuosia poiston jälkeenkin, pakottaa lopettamaan armeijan.
Hän voisi ihastua tähän Johniinkin, mutta se ei voisi koskaan toimia. Hän kyllästyisi, hän menettäisi kiinnostuksensa ennen kuin he olisivat olleet viikkoa yhdessä. Tämä John ei ole vielä saanut sitä rosoa, joka saa hänet aina kiinnostumaan hänestä uudestaan ja uudestaan. Tämä John ei ymmärtäisi Sherlockia.
”Pärjään kyllä”, Sherlock vastaa uudestaan ja taputtaa Johnia käsivarteen, koska ei osaa olla koskemattakaan. John vetäytyy hymyillen ja astuu takaisin marssiin, joka jatkuu, jatkuu, jatkuu ja pian hän on pois.
Sherlock jää seisomaan kadunvarteen, kunnes marssi on ohi, niin pitkältä kuin se tuntuukin. Hän jatkaa matkaansa hiljaisessa Lontoossa, jossa kukaan ei tule häntä vastaan. Hän kulkee puiston läpi, eikä kukaan tule vastaan. Sellaistako hänen alitajunnassaan on? Ei ketään muita kuin John?
Tie vie lopulta sairaalalle. Minne muuallekaan se veisi? St. Barts seisoo sellaisena kuin Sherlock sen muistaa. Sekin on hiljainen, ei tutkijoita käytävällä tai lääkäreitä kiirehtimässä seuraavaan tapaamiseen. On vain hiljaisuus ja Sherlockin askeleet. Aamutakki hipaisee nilkkoja joka askeleella ja ehkä olisi pitänyt laittaa paremmat kengätkin, mutta lähtö tuli melkoisen nopeasti.
Kenet hän täällä näkee? Johnin siltä päivältä kuin he tapaavat?
Tottunein askelin hän suuntaa kohti Mollyn huonetta, jonka ovea hänen ei tarvitse tällä kertaa tiirikoida auki, se aukeaa aivan itsestään. Valot ovat päällä jo valmiiksi, ja hän seisoo keskellä huonetta odottaen seuraavaa tilannetta. Mitä hänen alitajuntansa haluaa kertoa hänelle?
Miksei hän herää jo? Kuinka kauan hän on nukkunut? Hänellä kesti kävelläkin tänne. Käykö hän kaikki kirjallisuudenlajit läpi ennen kuin hän saa herätä? Teatteri ja runous on nähty jo. Saippuaooppera voisi olla mielenkiintoinen! Mutta ehkä sitä on vaikea hänen alitajuntansa kehittää, jos ei niitä ole katsonut. Harmillista.
Hän istuu tuoliin ja jää odottamaan.
Jää odottamaan.
Jää odottamaan.
Jää odottamaan.
Ja kun hän on jo luopumassa kaikesta, joku astuu huoneeseen. John. Tietenkin. Eihän tässä maailmassa ole ketään muita kuin John.
”John?”
”Tunnemmeko me?”
Sherlock katsoo häntä ja John katsoo takaisin, mutta John ei vitsailekaan. Hänellä on lääkärintakki päällään, sininen kuulakärkikynä takin taskussa. Onko tämä John, joka ei koskaan lähtenyt armeijaan? Onko tämä John, joka ei koskaan ole tavannut Sherlockia?
”Emme. Vielä. John, vai mitä?”
”Miten tiedät nimeni?” John kiertää pöydän toiselle puolelle.
”Minä tiedän kaiken”, Sherlock väläyttää hymyn hänelle.
”Ehkä tiedät Miken, hän on kämppikseni.”
”Tuskinpa on. Hänellä on vaimo.”
”Mistäpä sinä sen tietäisit?”
”Sanoinhan jo, tiedän kaiken.”
”Kaiken?”
”Kaiken.”
John mittailee häntä katseellaan, kunnes vaihtaa suuntaansa ja tulee takaisin, kiertää Sherlockin puolelle pöytää.
”Kaikenko?”
”Kaiken”, Sherlock vastaa, mutta ei enää voi irrottaa katsettaan Johnista, joka tulee lähemmäs askel askeleelta.
”Minäkin tiedän sinut, Sherlock Holmes.”
”Vai niin.”
”Anteeksi, William Sherlock Scott Holmes. Minä tunnen sinut.”
”Olet lukenut lähdemateriaalisi.”
John on tullut koko ajan lähemmäs ja seisoo nyt Sherlockin edessä. Hän nappaa pöydältä lapun ja ottaa kynänsä takkinsa etutaskusta. Hän kirjoittaa jotain, kunnes laskee lapun pöydälle Sherlockin eteen.
MINÄ OLEN MORIARTY
Sherlock kääntyy katsomaan, kun jo tuntee piikin painuvan käsivartensa lihaan.
”Älä huoli, se ei satu. Sinä vain nukahdat.”
”John-”
”Shh…”
”Shh…”
”Sh….
”Sh…”
”Sherl…”
”Sherlock!”
”SHERLOCK!”
Sherlock nytkähtää hereille Baker Streetin sohvalta ja huuto karkaa huulilta ennen kuin ehtii kunnolla estääkään. John seisoo sohvan edessä ja tuijottaa häntä hämmentyneenä.
”Nukuitpa sikeästi.”
”Onkotä… onko-”, Sherlockin aivot käyvät liian lujaa, jotta lauseenmuodostamisesta tulisi mitään. Hän nipistää itseään ja tuntee kivun sävähdyksen. Tämä on siis totta. Tämä on totta! Hän pompahtaa ylös sohvalta ja katsoo sitä, katsoo itseään, katsoo Johnia.
”Mitä kello on? Tai oikeastaan, unohda! Aurinkoa ei näy ja televisiosta tulee visailuohjelma, kello on kahdeksan. Mihin aikaan menin nukkumaan?"
”Mistä minä tietäisin?”
”Keskity, John, keskity!” Sherlock ravistaa Johnia olkapäistä ja kun saa Johnilta mulkaisun, huomaa vihdoin lopettaa.
”Ehdit varmaan noin tunnin olla siinä. Kävin kaupassa ja suihkussa, etkä huomannut mitään.”
”Enkä sanonut mitään?”
”Jos sanoitkin, niin olin poissa tästä”, John kohauttaa olkapäitään. ”Haluatko teetä?”
Sherlock nielaisee. Onko tämä sittenkään…? Hän nipistää itseään uudestaan. Häntä sattuu uudestaan.
”No, keitän sinullekin”, John katoaa keittiön puolelle ja pian Sherlock kuulee, miten kaapin ovi kolahtaa ja vettä lasketaan vedenkeittimeen. Kaksi kuppia lasketaan pöydän tasolle ja vielä kerran yksi kaapinovi kolahtaa, kun John nappaa heille teepussit.
”Ai niin, tapoin muuten yhden-”
”Mitä?” Sherlock harppoo nopeasti keittiöön. Hän nipistää vielä kerran itseään ja vieläkin sattuu.
”Yhden sinun niistä viljelyksistäsi, joka oli ikkunalaudalla. Se haisi ihan mädäntyneeltä, ihan totta Sherlock.”
”Ah…, aivan.”
”Vie ne johonkin muualle kuin keittiöön. Olen varmasti sanonut siitä aikaisemminkin”, John mutisee ja kun vedenkeitin plompsahtaa pois päältä, hän kaataa höyryävää vettä molempiin kuppeihin ja ojentaa pusseineen päivineen toisen Sherlockille.
”Huomenna siis sinne herra Morganin luokse?”
Sherlock tuijottaa häntä teekupin reunan yli, esittää hörppäävänsä, vaikka tee höyryää kuumana vielä.
”Niin.”
”Okei sitten. Muista mennä nukkumaan jossain vaiheessa. Tiedätkö, jos nukkuisit ihan ihmisten aikaan, ei tarvitsisi-”
”Tajuan kyllä.”
”… okei sitten”, John tuijottaa takaisin häneen epäluuloisena, aivan kuin aistisi, että jotain on tapahtunut. ”Olisitko halunnut katsoa sitä mehiläisdokumenttia, jonka otin eilen nauhalle?” hän sitten kysyy, ja puhaltaen teekuppiinsa kävelee Sherlockin ohi olohuoneeseen. Sherlock seuraa häntä sohvalle, istuu toiseen päähän ja nappaa teepussinsa pois, jättää sen lautaselle, jonka John on ottanut mukaansa.
Kun John yrittää saada nauhoitustaan toimimaan, jää Sherlock miettimään. Oliko kaikki todella unta? Miksi…? Jos kaikella pitää olla jokin tarkoitus, mikä on tämän kaiken tarkoitus?
John saa dokumentin aloitettua ja he asettuvat katsomaan sitä. Sherlockin tekee mieli huomauttaa, miten ärsyttävää on, että tarinaa selvästi on kuvattu eri päivinä, mutta se esitetään kuin se tapahtuisi samana päivänä. Näkeehän sen-
”Sherlock?” John aloittaa, vaihtaa asentoaan ja Sherlock vilkaisee häntä.
”John?”
”Minä… tai oikeastaan. Unohda, ei mitään tärkeää.”
Sherlock katsoo Johnia, joka väistää hänen katsettaan.
Vielä joku päivä unista tulee totta, Sherlock on varma siitä.
