Fandom: Narnian tarinat (ja erityisesti viimeinen kirja)
Ikäraja: Sallittu
En omista alkuperäisiä kirjoja enkä tienaa tällä rahaa! Myöskään Juha Tapion kappale ei kuulu minulle, lainaan vain nimeä ja sanoituksia!
Genre: Angst, draama, fix it, the problem of Susan
A/N: Englanninkielisessä ficimaailmassa ja Narnian tarinoita käsittelevissä teksteissä muutenkin olen törmännyt the problem of Susan -termiin, jolla siis viitattiin alunperin Neil Gaimanin kirjaan (jota en kyllä itse ole lukenut) ja nimenomaan siihen, kuinka Susan ei päässyt Aslanin maahan muiden Narnian ystävien tavoin kirjan lopussa. Tämä ei varsinaisesti ota kantaa itse "ongelmaan", vaan on enemmänkin fix it -tyyppinen näkökulma (lisäksi oon anteeksipyytelemättömästi sitä mieltä, että Aslan on hyvis enkä allekirjoita kaikkia Jeesus-viittauksia, vaikka niitä tähän kyllä ihan huolellisesti tungin hups
) Ficin nimi tulee Juha Tapion kappaleesta Kaksi puuta, ja no, luettuanne ymmärrätte ehkä miksi.
Kaksi puutaKaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen, seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan
Kaksi ylvästä ja nuorta
Varmoina on voimistaan
Taivaan kantta kohti kasvaneet
Ehkä vuodet ovat kuorta
Ja talvet viimoillaan
Hiukan ohuemmaks raapineet
Kuinka onkaan kaksi lasta
Matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta
Oomme tänne selvinneetSiinä oli jotain hyvin samantapaista kuin silloin, kun he olivat ensi kertaa Narniassa saapuneet Kivipöydälle, ja Aslan oli ollut siellä heitä vastassa. Tälläkin kertaa Susan kulki kohti leijonaa, mutta nyt hän oli yksin. Eevan tyttären molemmilla puolilla seisoi häntä vastaanottamassa niin paljon uusia ja tuttuja kasvoja, että hän meni niiden näkemisestä aivan pökerryksiin. Siinä oli sama majavapariskunta, sekä herra Tumnus, mutta myös Arkkimaan kuningas poikineen, vaikka heistä Susan huomasi kunnolla vain Koorin Ukkosnyrkin – parhaan ystävänsä silloin, kun hän vielä hallitsi Lempeänä.
Ja voi, siinä olivat Jill ja Eustace ja Kaspian Merenkävijä sekä kelpo Riipitsiip-hiiri. Mutta sitten Susan huomasi kolmikon, joka seisoi molemmin puolin leijonaa, ja he näyttivät nuoremmilta kuin kuollessaan, mutta siitä ei voinut olla ihan varma, sillä äkkiä he näyttivät vanhemmilta, eikä Susan saanut tätä ratkaistuksi mielessään. Sitä paitsi heillä oli yllään kuninkaalliset silmikkopaidat ja kruunut hiustensa koristeena, narnialaiset vaatteet tekivät kenestä tahansa nuoremman oloisen.
Ja silti, kaunein kaikista oli leijona, joka istui aloillaan, eikä ensin näyttänyt kultapatsasta elävämmältä, mutta silti ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö se olisi ollut elossa ja niin täynnä elämää, että silmiä häikäisi. Hetken oli hiljaista, kuin kaikki olisivat pidättäneet hengitystään samaan aikaan.
Sitten kuului kimeä huudahdus. ”Ole tervetullut leijonan nimeen, kuningatar Susan!” Riipitsiip riemuitsi ja sivalsi ilmaa hännällään kuin piiskaa saadakseen kaikkien huomion. ”Katsokaa, kuka viimein on tullut! Kuningatar Susan on viimein tullut!”
”Niin”, kuningas lähimpänä Aslania totesi, mutta vaikeasti kuin sanat olisivat olleet hiekanjyväsiä hänen hampaissaan. ”Hän on viimeinkin tullut.”
Vaikka Peter oli vanhin, hän oli silti ollut vasta poikanen heidän lähtiessään Narniasta viimeisen kerran. Hän ei voinut puhua nuoremmalle kaksikolle, jotka vielä silloin elättelivät toivoa palaamisesta. Kenen puoleen sellainen ihminen voisi kääntyä, ellei sellaisen, joka oli samassa tilanteessa kokenut aivan samat asiat?
Mutta Susan ei halunnut muistaa. Hän ei halunnut olla katkera ja ikävöidä paikkaa, johon ei saisi palata. Hän ei enää vuosiin ollut kuningatar, mutta hän oli silti pohjimmiltaan Lempeä, ja heidän maailmassaan oli ollut paljon tarvetta sellaiselle.
Peter oli jäänyt yksin.
Neljä nuorempaa hallitsijaa seisoivat kuin odottaen lupaa Ylikuninkaalta lähestyä tulokasta. Mutta Peter puristi huulensa tiukaksi viivaksi, eikä sanonut mitään.
”M-missä minä olen?” Susan äkkiä sopersi, sillä se tuntui kaikkein loogisimmalta kysymykseltä sillä hetkellä. Hän olisi voinut kysyä, kuinka hänen sisaruksensa saattoivat seisoa siinä, tai miksi leijona oli riistänyt hänen perheensä, mutta ne olivat vielä liian vaikeita asioita ääneen sanottavaksi.
Hänen kysymyksensä sai aikaan hyväntahtoisen naurun purskahduksen kaikissa – paitsi Peterissä – jotka sen kuulivat.
”Täällä”, Eustace totesi, aivan kuin
täällä oli yleinen paikka, jonka kaikki tiesivät.
”Ja missä se täällä on? Ja miksi te olette siinä? Miksi teillä on tuollaiset hölmöt vaatteet ja miksi
tuo ei ole sanonut minulle sanaakaan?” Susanin ääni muuttui terävämmäksi mitä pidemmälle hän kysymyksissään ehti ja lopulta hän osoitti leijonaa, joka heilautti häntäänsä kun sitä puhuteltiin. Muut vaikenivat ja odottivat leijonan vastausta. Oli ihailtavaa, että Susan pystyi yhä seisomaan siinä omin jaloin, vaikkei kyennytkään kohtamaan Aslanin läpitunkevaa, kaikennäkevää katsetta.
”Tervetuloa Susan, Eevan tytär”, leijona hymyili. ”Matkasi tänne ei ole ollut helppo – ja jouduit kulkemaan sen aivan yksin.” Kuin merkistä muut puhkesivat äkkiä raikuviin suosionosoituksiin, kuin Susan olisi voittanut turnajaiset. Se oli hänelle liikaa.
”Lopettakaa! Voi, lopettakaa”, nainen vaikeroi ja peitti kasvonsa käsillään. ”Miksi te taputatte, kun se oli Hän, joka pilasi elämäni!”
Leijona karjaisi ja se vavisutti koko tätä Uutta Narniaa läntiseltä Erämaalta Yksinäisille saarille asti ja Susan tärisi, etkä voi syyttää häntä, sillä kukaan ei voisi seistä siinä tuntematta oloaan heikoksi. Jos olet koskaan nähnyt kissan pörhistävän turkkiaan niskan kohdalta, voit hyvin päätellä miltä Aslan näytti hurjistuessaan, vain suuremmalta ja paljon kauhistuttavammalta. Sen seuraavat sanat tuntuivat kaikuvan heidän ympärillään.
"Tyttäreni, mikä saa sinut luulemaan, että minulla oli mitään tekemistä sen junaonnettomuuden kanssa, joka riisti sinulta sisaruksesi ja vanhempasi?"
"Mutta – sen täytyi olla sinun tekosiasi”, Susan kuuli itsensä puhuvan, mutta ei ollut tunnistaa ääntä omakseen. Susan yritti haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla. Häntä pyörrytti, ja leijonan kasvot olivat kuin keskellä kultaista pyörremyrskyä. Kaikki nämä vuodet hän oli syyttänyt sitä, sillä oli helpompaa olla vihainen jollekin elävälle kuin vaikkapa viallisille raidekiskoille tai veturin jarruille. Jos tämä ei ollutkaan kaiken takana, olisi Susan kääntänyt selkänsä Narnialle ja sisaruksilleen aivan syyttä.
"Eevan tytär, oletko kysynyt minulta niistä muista onnettomista, jotka sinä kauheana päivänä astuivat junaan vain löytääkseen itsensä minun maastani? Oletko sinä vuodattanut kyyneleitä heidän vuokseen? Onko mieleesi koskaan juolahtanut, että Aatamin pojat ja Eevan tyttäret sattuivat vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan?” Aslan otti askeleen eteenpäin ja murisi.
Hetken ajan Susan oli varma, että leijona söisi hänet yhtenä suupalana, eikä hän saisi sittenkään enää koskaan syleillä sisaruksiaan tai kokea tätä uutta, ihmeellistä maailmaa, johon oli vanhana ja sairaana tempautunut kuin tuulen mukana, ja jossa häneen ei enää koskenut eikä väsyttänyt.
”
Voi, Aslan”, Lucy äkkiä henkäisi. ”Älä ole niin julma Susanille.”
”Älä keskeytä häntä”, Ylikuningas Peter torui, mutta Edmund astui askeleen lähemmäs kohti vanhempaa sisartaan.
”Herra, kaikella kunnioituksella”, nuori kuningas puhutteli leijonaa. ”Minä jos kuka tiedän, millaista on olettaa asioita. Vaikka sisareni ei olekaan täydellinen, hän on silti Narnian kuningatar – ja on nyt viimein palannut luoksemme. En salli hänelle puhuttavan näin.”
”Salli!” toisti Aslan karjaisten ja kääntyi nyt kohti Edmundia. ”Aatamin poika, minä puhuttelen nyt sisartasi. Hän ei tarvitse sinun suojelustasi.”
Edmund avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, mutta silloin Lucy puhui;
”Susan oli Kivipaadella, kun Velhon syvä taika murtui. Hän valvoi yön rinnallasi, kun kaikki toivo oli menetetty. Ei kai hän olisi täällä nyt, jos niin ei olisi tarkoitettu?”
Leijonan harja tasoittui, ja se huokaisi hyvin syvään.
Lucy oli aina Aslanin suosikki, Susan mietti mielessään. Perheen kuopus oli kenties yrittänyt kieltää sitä, vaikka kaikki olivat nähnyt tyytyväisen hymyn sisarensa kasvoilla. Narniassa sillä ei olisi ehkä ollut niin väliä, mutta kotona Englannissa sellaisilla pikkusekoilla olikin yhtäkkiä niin paljon merkitystä.
”Odottakaa tässä”, Aslan käski. ”Puhun sisarenne kanssa kahden.”
Se ei ollut pyyntö eikä ehdotus, mutta silti Susan katsoi parhaimmaksi totella ja seurasi leijonaa kauemmas muista. Hän ei olisi tahtonut jättää sisaruksiaan, ei nyt kun oli viimein päässyt takaisin heidän luokseen. He kulkivat ensin peräkkäin, mutta sitten Aslan hidasti askeleitaan, jotta Eevan tytär saattoi – tai joutui – kulkea sen vierellä.
”Ymmärräthän sinä, rakas lapsi, että en voinut tuoda sinua tänne ennen aikojasi. Sellaista valtaa ei ole edes Merentakaisella Majesteetilla”, leijona katsoi Susania puhuessaan, ja ensimmäistä kertaa hän näki sen silmissä surua. ”Sinä ja sisaruksesi taisitte luulla, että minulla oli paljon enemmän vaikutusta tapahtumien kulkuun kuin oikeasti olikaan.”
”Mutta – sinä olit aina paikalla, kun jotain suurta tapahtui.”
”Kenties minä, kuten sisaruksesi, satun vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan”, Aslan hymyili, ja se oli lämpimin hymy, jonka Susan oli sinä päivänä nähnyt. ”Asiat tapahtuvat, kuten niiden kuuluu tapahtua. Kaikki toimii aina luontonsa mukaan, ja oli sisaresi luonto löytää tie Narniaan vierashuoneen vaatekaapista. Veljesi luonto oli uskoa Velhoa, ja sinun luontosi unohtaa Narnia.”
”En minä oikeasti unohtanut”, Susan sanoi, ja se oli totta. Hän ei vain ollut tahtonut muistaa.
”Tiedän sen, pikkuinen.”
”Minä luulin, että minua rangaistiin jostain”, Eevan tytär tunnusti tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
”Suru on itsekäs”, Aslan myönsi ja ravisti harjaansa hiukan. ”En toru sinua enempää, kullannuppu, sillä siinä ei olisi enää mitään mieltä. Sen sijaan halusin näyttää sinulle jotakin.”
Samassa heidän edessään seisoi kaksi jykevää, karhearunkoista puuta, joiden lajia Susan ei osannut nimetä. Ne kurottivat kohti loputonta taivasta ja niiden lehdet hehkuivat kullan kaikissa sävyissä, vaikka oli kesä. Aslan osoitti niitä valtavalla käpälällään.
”Nuo kaksi puuta ovat ne samat, jotka istutettiin Narniaan sen perustamisen päivänä. Et tunnista niitä, sillä ne kaatuivat vanhuuttaan jo kauan ennen kuin sinä ja sisaruksesi olitte edes kuulleet Narniasta.”
Susan huomasi nyt, että molemmat puut kantoivat oksillaan hopeisia omenoita, jotka kiilsivät auringonvalossa kuin timantit. Oli päivänselvää, että ne olivat täynnä taikaa.
”Digory istutti toisen puun ollessaan vasta poikanen”, Aslan jatkoi, ja sen ääni oli hyvin syvä ja matala. Digory-herra oli kertonut heille taianomaisen puun hedelmästä, joka oli parantanut hänen äitinsä, ja Susan tunsi itsekin olonsa sitä mukaa paremmaksi, mitä kauemmin hän sai kuunnella kultaisten lehtien kahinaa tuulessa toisiaan vasten.
”Sen oli tarkoitus suojella Narniaa Velholta, toimia ikään kuin kilpenä sen asukkaille. Se istutettiin alunperin emopuustaan, jonka näet tuolla kauempana.”
Aslan käveli kahden puun väliin, ja Susan seurasi häntä. Heidän ei tarvinnut seistä suoraan niiden juurella nähdäkseen, kuinka puiden lehvästöt kasvoivat ja levittäytyivät niin laajalle, että ne peittivät taivaan näkyvistä. Susan paistatteli kultaisen lehtikaton loisteessa samalla kun Aslan kuopaisi maata kynsillään. Leijonan ei tarvinnut kaivaa kauan, sillä jo muutaman raapaisun jälkeen ruohikon alta paljastuivat paksut, tuoreet juuret, jotka kietoutuivat toisiinsa ja jatkoivat kasvuaan toisiaan pitkin.
”Kaiken tämän aikaa”, Aslan sanoi vakavana. ”Nämä kaksi puuta ovat punoneet juuriaan yhteen, mutta vasta täällä ne ovat viimein löytäneet toisensa. Nyt niiden ei tarvitse enää suojella Narniaa, sillä minun valtakunnassani ei ole pahuutta. Ne saavat kasvaa ikuisesti, ja niiden hedelmät ovat teidän kaikkien satoa.”
”Eivätkö ne enää vaikuta täällä?”Susan polvistui ja kosketti sormillaan paljastuneen juurakon pintaa. Hän hätkähti tuntiessaan lämmön virtaavan niiden kautta, kuin sydämen syke joka kuljetti verta. Puut tuntuivat nojautuvan oksillaan kohti maata, sillä nyt niiden lehtien kahina kuului aiempaa voimakkaampana. Kuin ne olisivat tervehtineet Eevan tytärtä.
”Kyllä vaikuttavat, lapsi, sillä niiden täytyy vaikuttaa. Kuten jo sanoin, kaikki toimii aina luontonsa mukaan. Aivan kuten teidän luontonne oli kasvaa, mutta minun vähetä.”
Aslan oli kerran kertonut Lucylle, että lasten varttuessa myös leijona kasvaisi kokoaan. Jos peto oli ollut suuri kuin sotaratsu heidän viimeksi kohdatessaan, voit vain kuvitella kuinka valtava Aslan nyt oli. Se painoi käpälänsä maata vasten, ja ruoho alkoi jälleen kasvaa juurien peitoksi.
”Susan, Eevan tytär. Olet tehnyt hyvin”, Leijona kehräsi ja siristi silmiään kuten kissoilla on tapana. ”Ollaanko jälleen ystäviä?”
”Voi, Aslan”, Susan huomasi itkevänsä, mutta nämä eivät olleet surun kyyneleitä. ”Ja minunko ei tarvitse enää koskaan lähteä?”
”Ei enää koskaan”, se sanoi, lupasi.
”Minne nyt?”
”Yhä ylemmäs”, Aslan polvistui, jotta Susan voisi istua sen harjan taakse. ”Yhä peremmälle.”
