Nimi: Ruusuja
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Vain muutaman dollarin tähden
Genre: Canoninjälkeistä hölmöilyä ja yhteen päätymistä
Ikäraja: k11
Paritus: Manco/Douglas Mortimer
Yhteenveto: ”Mehän törmäämme usein. Et suinkaan sinä poika seuraa minua?” ”En nyt sentään. Mitä, haluaisitko että seuraisin?”Vastuunvapaus: Vain muutaman dollarin tähden ei ole meikäläisen omaisuutta, enkä minä tee tällä työllä minkäänlaista voittoa.
A/N: Terve. Tää on niin semmonen *tarttuu hahmoihin kuin barbienukkeihin ja törkkii niiden naamoja yhteen tehden samalla pussailuääniä* -ficci kuin olla ja voi ja mulla oli hauskaa tätä tehdessä. Mutta minkä ihmeen takia Manco Manwithnonamella on repliikki toisen hurmaamisesta ruusuilla jos sitä ei ole tarkoitus voida soveltaa partneriin jolle se
sanoo kyseisen repliikin HÄH. Kans en tiiä yhtään onko tää millään tavalla period accurate enkä myöskään välitä, Blorbo from my Spaghetti Westerns saa tehdä hölmön semiromanttisen eleen as a treat <3
Tästä on Archive of Our Ownissa englanninkielinen versio otsikolla
Roses (T/K11).
RUUSUJAManco ei yleisesti ottaen perusta kummemmin siitä, että hän on Agua Calienten jäljiltä rikas mies. Hän ei ole niin typerä, että kantaisi sitä kaikkea mukanaan tai törsäisi niin, että kiinnittäisi sillä kenenkään huomiota. Hän ei usko, että sellainen tulee koskaan tuntumaan luontevalta. Hän ei ole koskaan ollut erityisen mielitekoinen. Tietysti on mukava pystyä valitsemaan, missä syö ja mitä – pystyä majoittumaan ilman kummempia temppuja, päästä kunnon kylpyyn tien päällä oltua. Mutta tien päälle hän silti palaa, kerta toisensa jälkeen.
Kestää aikansa, että hänen ja Mortimerin polut risteävät, mutta kun se viimein tapahtuu, he ovat Tucumcarissa. Manco sitoo hevostaan paaluun kiinni, kun Mortimer astuu ulos sheriffin toimistosta tyytyväisen näköisenä ja mitä ilmeisimmin juuri luovutetut kaksi tuhatta dollaria taskussaan. Avoimen oven kautta kantautuu äänekästä kiroilua.
”Taitaa mennä hyvin?” Manco sanoo tervehdykseksi.
Mortimer virnistää.
”En ajatellut, että törmäisin sinuun näin pian, poika.”
Manco nyökkää rullatun julisteen puoleen, jota Mortimer yhä pitää kädessään.
”Hänkö tuolla pitää mekkalaa?”
”Hän.”
”No. Onnea sitten vain, ukko.”
Mortimer vastaa hänen hymyntapaiseensa omallaan ja nostaa lyhyesti hattuaan; selkeä ja sanaton hyvästely. Manco vastaa eleeseen koskemalla oman hattunsa lieriä sormenpäillään.
*
Hän ei seuraa Mortimeria. Paremmatkin miehet kuin hän ovat saaneet nyrkistä tai luodista sellaisen takia. Eikä ole mitään järkeä aloittaa kilpailua Mortimerin kaltaista miestä vastaan, kun tietää, mihin hänestä on. Manco seuraa omia kohteitaan. Parhaat nimet herättävät kuitenkin monien samalla asialla olevien mielenkiinnon, ja on vain ajan kysymys, että he kohtaavat uudemman kerran. Ja niin he kohtaavatkin, moneen otteeseen.
Mortimer ei varsinaisesti välttele häntä. Hän tervehtii Mancoa aina, nyökkäyksellä tai hattua kallistamalla. Jos he sattuvat osumaan riittävän lähelle, he saattavat vaihtaa muutaman sanan.
Mortimer myös poistuu aina ensimmäisenä. Hän ei puhu paljon, eikä hän koskaan katso taakseen.
Eikä sillä, että Mancoa itseään olisi koskaan tunnettu puheliaana miehenä, mutta.
*
Kerran he osuvat samaan junaan. Manco astuu Mortimerin vaunuun, ja Mortimerin kasvoilla vilahtaa ilme, jota Manco ei osaa eikä ehdikään tulkita, ennen kuin ammattimaisen viileä maski peittää sen.
”Terve, ukko”, Manco sanoo istuutuessaan penkille häntä vastapäätä.
”Mehän törmäämme usein”, Mortimer tuumaa. Hänen äänensävynsä on kevyt. ”Et suinkaan sinä poika seuraa minua?”
”En nyt sentään”, Manco hymyilee. ”Mitä, haluaisitko että seuraisin?”
Mortimer ei sano siihen mitään. Hän kaivaa piippunsa esiin ja vilkaisee ohi vilisevää maisemaa. Hän antaa keskustelun jäädä, eikä Manco tartu siihen väkisin. Mitä sitä täydessä vaunussa jaarittelemaan.
Hän jää junaan, kun Manco jää kyydistä, eikä Manco mieti ennen kuin tuntia myöhemmin, saluunan nurkkapöydässä, mihin hän oikeastaan mahtoi olla menossa.
Yksikseen ja sellaiseen suuntaan, jossa –
Manco rypistää otsaansa.
Kai hän nyt tietäisi, jos siellä päin olisi nähty ketään kiinnostavaa.
Hän kaivaa povitaskustaan cigarillon, sytyttää sen, ja poltellessaan sitä hän miettii.
*
Manco löytää itsensä taas El Pasosta, aikaisemmin kuin olisi koskaan uskonut, ja kenet hän näkeekään heti ratsastaessaan kaupunkiin. Selkä häntä kohti ja juuri astumassa siihen hotelliin, jossa Manco itse kerran majoittui. Häntä pitäisi varmaan kismittää enemmän, että Mortimer on pelannut häntä taas, mutta enemmän Mancoa kiinnostaa, miksi hän tällä kertaa on tehnyt niin.
Idea muotoutuu Mancon mielessä, kun hän kirjoittautuu kadun toisella puolella huoneeseen, jota hän yhä ajattelee mielessään everstin huoneena. Suunnitelma on mahdollisesti epäviisas, mutta itsepä Mortimer rupesi pelaamaan.
Ja mistä Manco tietää. Ehkä hän pelaa Mortimerin pussiin nytkin. Ainakin hänellä on kerrankin elämässään riittävästi rahaa olla typerä, jos siltä tuntuu.
*
Ilta-aurinko luo pääkadulle lämmintä valoa, kun Manco viimein käy kiikarinsa kanssa asemiin.
Mortimerin kasvoilla risteilee jos jonkinlaista ilmettä, kun hän ilmaantuu ikkunaansa ja näkee Mancon odottamassa. Hän heittää Mancolle katseen, ja Manco on melko varma, että hän yrittää näyttää ärtyneeltä – nimenomaan
yrittää, mutta Manco näkee hänen suupielensä nykivän. Näkee hänen muistavan saman kuin Manco.
Tule tänne, Manco viittaa. Hiukan niin kuin kysyy.
Jälleen Mortimerin kasvoilla vilahtaa ilmeitä, joista Manco ei oikein ota selvää. Sitten hän katoaa ikkunasta, ja Manco odottaa.
*
”Se on auki”, hän huikkaa, kun Mortimer koputtaa oveen.
”Luulisi sinun kaikista ihmisistä ymmärtävän pitää ovet lukossa”, Mortimer tuumaa tullessaan sisään ja kääntyessään heti lukitsemaan sen takanaan. ”Koskaan ei tiedä, keitä tällaisissa paikoissa liikk – ”
Mortimerin lause jää kesken, kun hän kääntyessään katsoo kunnolla Mancoa ja jähmettyy paikoilleen.
”Typeristä peleistä voittaa typeriä palkintoja”, Manco sanoo ja virnistää ojentaessaan ruusukimppua, jonka Mortimer ottaa häneltä automaattisen näköisin elein hänen heristäessään sitä hiukan.
”Mietin, mahtaisitko antaa minun liittyä seuraan. Kun nyt kerran satut olemaan täällä.”
”Antamalla minulle ruusuja”, Mortimer täydentää. Hänen äänensä on ilmeetön. Hänen Mancoon luomansa katse ei. Hän selaa terälehtiä varovasti kuin kirjan sivuja, ja Manco tietää hänen muistavan heidän kumppanuutensa ensimmäisen illan yhtä hyvin kuin hän.
”Punaisia vielä”, Mortimer mumisee. ”Ja täysi tusina. Mitä sanoit myyjälle?”
”Aikovani tehdä aikamoisen vaikutuksen johonkuhun. Kyttäsitkö tuolla kauankin?”
”Kauemmin kuin olisin arvannut.”
”Voit kai sitten pitää noita myös pahoitteluna siitä, että vitkastelin.”
Se saa kuivan hymyn käväisemään Mortimerin kasvoilla.
”Et sinä ole pahoillasi, poika.”
”En olekaan.” Manco antaa huvittuneisuuden kuulua äänessään. ”En ollenkaan.”
Mortimer astuu viimein kunnolla huoneeseen ovelta. He asettuvat istumaan samoille tuoleille kuin silloin ensimmäisenä iltana. Mortimer laskee kukat pöydälle kaivaessaan piippunsa esiin. Mancokin sytyttää itselleen cigarillon.
”No”, hän sanoo, kun Mortimer on sytyttänyt piippunsa, ”aioitko kertoa, miksi halusit minut taas tänne?”
Mortimer kohottaa kulmaa.
”Päättelet aika tavalla.”
”Voi olla. Mutten ole väärässäkään.”
Mortimer siristää silmiään.
”Minkä takia tulit?”
”Älä vaihda aihetta, ukko.”
Mortimer vilkaisee taas ruusuja.
”Ei se eronnut paljoa siitä, mitä tein silloin – ”
”Kyllä minä tiedän,
mitä sinä teit”, Manco keskeyttää hyväntahtoisesti. ”Mutta
miksi sinä niin teit, sitä minä mietin.”
”Ja kuitenkin tulit”, Mortimer toteaa. ”Sittenkin, kun sait juonesta kiinni.”
”Niinpä tulin.” Manco sammuttaa cigarillonsa pöydän kulmalla olevaan tuhkakuppiin. ”Luulin, että laskit sen varaan.”
”Elättelin toivoa”, Mortimer korjaa hiljaa. ”Se on eri asia. Mietin, voisiko seuraava kerta olla nyt.”
”Minusta tuntuu, että osaat kyllä päätellä, mitä mieltä minä olen.”
Mortimer hengähtää.
”Kumppanuus on siis voimassa?”
”Kumppanuus on voimassa”, Manco vahvistaa. ”Sinä ukko olet tosin taas pistänyt minut tekemään isoimman työn. Ei tunnu kovin tasa-arvoiselta.”
Mortimer hymähtää.
”Luuletko, että sen voisi jotenkin hyvittää.”
”Kyllä minulle muutama tapa tulee mieleen.”
Jos Manco ei aiemmin oikein osannut tulkita Mortimerin katseita, niin tätä silmien välähdystä hänen ei tarvitse epäillä hetkeäkään. Manco vastaa katsomalla häntä julkeasti päästä saappaiden kärkiin, ja Mortimer nuolaisee huuliaan.
Ja jarruttaa sitten. Epäröi.
”Nuo kukat – ”
”Voivat tarkoittaa tätäkin”, Manco sanoo. Hänen äänensä on pudonnut matalaksi, melkein kehräykseksi. ”Mutta siinä tapauksessa sinä saat ukko tulla tällä kertaa minun luokseni.”
Mortimer tulee.
*
Manco herää aikaisin aamulla siihen, että häntä tuijotetaan.
”Mitä”, hän mutisee avaten silmiään vain pienen viirun verran.
”Voit levätä vielä”, Mortimer sanoo. Hän istuu vuoteen laidalla täysissä pukeissa. Aamuaurinko heittää huoneen seinille kirkkaita läikkiä. ”Meillä ei ole kiirettä mihinkään, mutta pidin tännepäin tullessa silmällä myös potentiaalisia metsästettäviä.”
Manco venyttelee hitaasti ja niin, että peitto hänen ympärillään valahtaa vyötärölle. Hän kohottautuu kyynärpään varaan ja hymyilee, kun Mortimerin katse vaeltaa paljastuvalla iholla kuin omia aikojaan.
”Kuulostaa hyvältä”, hän sanoo. ”Mutta jos meillä ei kerran ole kiire, miksi olet pukeutunut niin kuin meillä olisi?”
”Tavarani ovat yhä hotellihuoneessani. Ajattelin hakea ne ennemmin kuin myöhemmin.”
”Ja sittenkö kaikessa rauhassa tien päälle?”
”Niin. No. Katsotaan vaihtoehdot.”
”Mm. Minulla voisi olla pari ehdotusta myös.”
Mortimer hymähtää ja työntää toisen kätensä Mancon peiton alle.
”Niin tuntuu olevan”, hän tuumaa Mancon henkäistessä. ”No. On kai meillä varaa jättää pari palkkiota toisillekin.”
”Todellakin on.”
Manco antaa silmiensä valahtaa uudestaan kiinni, eikä Mortimer lähde hakemaan tavaroitaan kadun toiselta puolelta vielä pitkään aikaan.
