Title: Älä menetä itseäsi
Author: Myötätuuli
Genre: Draama, angst, hurt/comfort
Rating: K-11
Pairing: Clarice Starling/Jack Crawford
Fandom: Uhrilampaat
Disclaimer: En omista mitään Uhrilampaat-kirjasta tai -elokuvasta tai koko Hannibal Lecter -fandomista. Hahmot kuuluvat Thomas Harrisille.
Summary: Clarice halusi uskoa, että heillä kahdella oli toivoa. Kaikesta huolimatta, olihan heillä toisensa.A/N: Jee, ensimmäinen julkaisu tänä vuonna! Pieni kirjoitusblokki takana, jonka jälkeen tämä syntyi. On mulla kesken näistä kahdesta yksi toinenkin pätkä, mutta tämä otti valmistuakseen ensin.
Liitetään Multifandom V -haasteeseen ja valloitetaan fandom. Tarina sijoittuu Uhrilampaiden tapahtumien jälkeiseen aikaan.
Älä menetä itseäsiClarice istui ja pyöritteli käsissään vodkatonicia, jota hänen ei olisi pitänyt alun perinkään ostaa. Olihan hän rikkonut lupauksensa juomattomuudesta jo liian monesti. Mutta oli täysin turha kuvitella, että hän pystyisi kömpimään yksiöönsä kuin kuka tahansa normaali aikuinen. Hänen oli parasta saapua sinne ainakin pienesti päihtyneenä, jotta uni saapui herttaisen nopeasti ja keikuttaisi hänet tuntemattomaan. Silloin ei olisi aikaa ajatella.
Clarice luuli olleensa nokkela valitessaan hämyisän kapakan kaukana Quanticosta. Ehkä hänet paljasti se, että kapakasta oli kävelymatka hänen asunnolleen. Kuten kuka tahansa nainen, myös Clarice pelkäsi öisten katujen kulkijoita. Mutta pelko ei jäänyt vain öisiin ajatuksiin. Päivisinkään Clarice ei voinut unohtaa, että vaarallisin peto maan päällä oli mies.
”Uskoinkin löytäväni sinut täältä”, tuttu ääni sanoi hänen viereltään. Häpeän kuumat aallot saavuttivat Claricen pienestä päihtymyksestä huolimatta. Oli tarpeeksi noloa turvautua ryyppäämiseen, mutta vielä jäädä siitä kiinni pomolle. Jackille. Hänen pitäisi ajatella Jackia enemmän pomona. Ehkäpä silloin häntä hävettäisi vähemmän.
Jack Crawford istui hänen vieressään prässätty puku päällään. Hiukset olivat olleet niin kauan harmaat kuin Clarice oli miehen tuntenut. Silmälasien pinnoilta loisti baarin tummansininen neonvalo. Sinen takaa erottuivat empaattiset silmät, jotka tarkkailivat häntä hiljaisen hyväksyvästi, mutta huolestuneena.
”Oletko seuraillut minua?” Clarice tapaili kadotettua itsetuntoaan, salaperäistä egoa, jota ei löytynyt. Hän kuulosti luultavasti vain säälittävältä.
”Olen”, Jack vastasi lyhyesti, kuin häpeillen. Clarice ymmärsi hyvin, miltä miehestä tuntui.
”Et ole suoriutunut töissä huonosti”, Jack vastasi kysymättömään kysymykseen, joka Claricen päähän oli ensimmäisenä noussut. ”Minä olen vain huolissani sinusta, Clarice.”
”Ei sinun tarvitse huolehtia minusta”, Clarice sanoi, vaikka miehen ele liikuttikin häntä. Hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan ketään, joka osoitti tuollaista välittämistä. Vaikkakin olihan Hannibal Lecter sanonut hänelle, että osat heidän tähdistään olivat samoja.
Baarimikko tuli ja Jack tilasi soodaveden. Ehkäpä miehellä oli menneisyydessään ongelmia alkoholin kanssa. Tai ehkäpä hän ei halunnut ottaa Claricesta mallia. Clarice kulautti vodkatonicin lopun kurkkuunsa, muttei kehdannut pyytää uutta.
”Clarice, sinä et kuulu tänne.”
Olihan se toki päivänselvää, kun katseli ympärilleen tupakansavuisessa ja virtsanhajuisessa kulmabaarissa. Pieni nainen tyylikkäässä jakkupuvussaan erottui joukosta.
”Enpä tunne kuuluvani joukkoon töissäkään”, Clarice mutisi.
”Et sinä kuulu sinnekään. Olet parempi kuin monet heistä. Sinulla on sydän tallella. Se katoaa, kun on tarpeeksi kauan tässä työssä”, Jack huokaisi, puri huultaan ja kostutti suutaan soodavedellään. ”En halua sinun omasi näivettyvän. Olet ansainnut paljon parempaa.”
He istuivat pitkään hiljaa. Clarice toivoi, että Jack lähtisi ja jättäisi hänet yksin. Mutta hänen sydämensä perukoilla pieni huokaus sanoi, että kunpa mies pysyisi hänen vierellään kaikesta huolimatta. Hänestä tuntui siltä, että kukaan muu ei ollut nähnyt todellista Claricea kuin Jack.
Paitsi tietysti Hannibal Lecter.
Muistot vyöryivät kamalalla vauhdilla hänen mieleensä. Tyrmä, piirrokset, kylmä, kolkko käytävä, Lecterin painostavat, sieluun työntyvät silmät.
Jack painoi kätensä hänen omansa päälle. Clarice huomasi vasta sitten, että kyyneleet olivat valuneet pitkin hänen poskiaan. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi itkenyt.
Jack maksoi heidän juomansa. ”Tule, lähdetään”, hän sanoi ja auttoi Claricen ulos tunkkaisesta baarista. Ulkona satoi. Ilta oli hämärä ja kolkko.
He kävelivät kohti Claricen asuntoa. Jackin seura piti hämärät tyypit poissa Claricen luota. Mutta oli Claricen mielestä muutenkin mukava kävellä miehen kanssa. Tilanteesta huolimatta. Hän uskoi myös Jackin tietävän sen. Olivathan he aina pitäneet toisistaan.
Koko matkan Claricen asunnolle he pitivät toisiaan kädestä.
Clarice haparoi kotiavaimet takkinsa taskusta. Hänen yksiönsä oli toisen kerroksen vaatimaton asunto. Melkein ruma. Clarice ei välittänyt. Mutta nyt hän ei halunnut tuoda Jackia sisään. Eikä mies ollut tullut sitä varten.
Siksi hän luotti Jackiin. Mies oli aina hänen puolellaan, ei häntä vastaan.
”Pärjäätkö nyt?” Jack kysyi, kun he astuivat porttikäytävään. Clarice hymähti ja nyökkäsi.
Jack hymyili takaisin, mutta vakavoitui pian. ”Älä anna Lecterin puheiden vaivata mieltäsi. Tiedän, mihin se mies pystyy. Hän ei kuitenkaan tiedä sinusta mitään. Vaikka tuntuisikin, että hän näki pääsi sisään, ei hän tunne sydäntäsi.”
Clarice pelkäsi kyynelhanojen avautuvan uudelleen.
Jack siirsi kätensä Claricen leualle ja nosti tämän katseen itseensä.
”Älä menetä itseäsi, Clarice.”
Clarice näki miehen silmien kostuneen. Niissä paloi syyllisyyden tuska. Claricen mielestä se oli täysin turhaa. Ilman Jackia hän tuskin seisoisi siinä.
Siinä hetkessä Clarice olisi halunnut suudella miestä, mutta ei aikonut pilata hetkeä. Hän oli edelleen humalassa ja kaipasi suihkua kuin myös omaa sänkyään. Mutta hänen unelmissaan he olisivat kävelleet yhdessä hänen asuntoonsa, jossa Jack olisi sulkenut hänet syliinsä.
Jack päästi irti Claricesta ja toivotti hänelle hyvää yötä. Sitten mies katosi takaisin öiseen vesisateeseen.
Clarice halusi uskoa, että heillä kahdella oli toivoa. Kaikesta huolimatta, olihan heillä toisensa.
Sinä yönä Clarice nukahti ensi kertaa pitkään aikaan unettomaan uneen, ilman Hannibal Lecterin hyytävien sanojen kaikua hänen mielessään.
