Nimi: Loppu
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Draamaa ja katkeransuloista angstia. Ficlet (499 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Halmeen Emma/Koskelan Alma
Yhteenveto: He vertailevat sormuksiaan, ja se on hauskempaa kuin voisi olla. Niin samanlaisia ne ovat, että he voivat pitää käsiänsä vierekkäin ja –
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: FanFic100 sanalla 003 loppu. Ficlet300 sanalla 001 alku.
Hauskaa sinänsä että oon eräässä seurassa puhunut Pohjantähtifemmestä kauan kauan kauan ja nyt sitten kun vihdoin teen niin. Eipä ole kummoista representaatiota. Mutta tässä kanssa eletään Suomen maaseudulla 1880-luvulla. Ficci tapahtuu tyyliin vuotta, paria ennen Pohjantähtien alkua.
LOPPU
He vertailevat sormuksiaan, ja se on hauskempaa kuin voisi olla. Eivät he sitä sentään suunnitelleet, että kumpaakin kosittaisiin saman viikonlopun aikana.
Niin samanlaisia ne ovat, että he voivat pitää käsiänsä vierekkäin ja –
Emma pudistaa päätään. Vielä hänen on helppo hymyillä.
”Mitä sinä siittä Jussista nyt sitten pidät”, hän kysyy Almalta.
Almaa naurattaa.
”On se niin… juur sai jotain kysyttyä että ymmärsin. Mutta kyllä se tosissansa on. Tollai menee sanoissansa solmuun kun joskus vähän kattoo.”
”Hyvä sitten. Niin sen kuuluukin”, Emma nyökkää. ”Uskallan minäkin päästää sut sen kynsiin. Mutta sanot heti jos se mitään sulle tekee.”
”Ei se tee”, Alma sanoo. ”Ei se helppo mies ole muttei mun sitä kumminkan peläätä tartte.”
Hänen ilmeessään on jotakin lempeää ja tietävää. Emman on pakko katsoa pois.
Ei ole helppoa nähdä sitä ilmettä suunnattuna toiselle.
Melkein vaikeampaa on tietää, että todellisuudessa Alman ilme on myös Emmalle.
”Sanotaan ettei hiljasista etukäteen mitään tie.”
Emma ei kuulosta katkeralta. Hän ei purista liikaa, kun Alma tarttuu hänen käteensä. Hän ei räpyttele silmiään.
Itsehän hän oli sen ääneen sanonut, että näin pitää käydä.
Koko ajan tiennyt, että Alma tekee perheen. Että kun Alma kerran omansa löytää, jää Emma –
”Emma”, Alma keskeyttää hänen ajatuksensa. Hän on pahoillaan, mutta mitä millekään enää mahtaa. Emma hengittää muutaman kerran ja puristaa silmänsä hetkeksi kiinni.
”Ei minunkan tarvitte Aatua peläätä”, hän mutisee. ”Vielä tarvi paljon kattellakkan kun se on sielä Tampereella.”
”Entäs sitten kun se palaa?”
”Ei sittenkän. Sen parempi kun löysinkin semmotteen miehen joka ei vaadi semmotteita. Ei minusta hyvää äitiä sais muutenkan.”
Alma puristaa hänen kättään.
”Oletko sinä sen kanssa onnellinen?”
Emma tuhahtaa, eikä siinä ole lainkaan kyyneleitä mukana.
”Mitä semmonenkan tässä mailmassa tarkottaa.”
Viimeinen sana jää puolitiehen, kun nyyhkytys karkaa sittenkin. Alma tuntuu niin oikealta vetäessään hänet lähelleen, silittäessään hänen tärisevää selkäänsä, että se saa Emman poraamaan vain kovemmin. Miten sitä voi tällaisesta luopua. Mutta kun on pakko. Ja itse vielä siitä niin puhetta pitänyt, pelotellut, jos se sitten koskisi vähemmän.
”No… tommosta”, Emma pudistaa päätään saatuaan itsensä kuriin. Koettaa olla kuin hänen nenänsä ei vuotaisi ja silmiänsä ei särkisi.
”Olisikko sinä”, Alma kysyy varovasti, ”tai haluaisikko että ma laitan sun tukkas vielä.”
Emma pyyhkäisee kädensyrjällä nenänalustaan. Hymyilee vaikeasti , suupielet vavisten, ja nyökkää.
Alma avaa hänen hapsottavat lettinsä ja oikoo hänen hiuksiaan sormissaan, ja Emma koettaa ajatella, että se on anteeksipyyntö, ja kiitos, ja hyvästi, ja että ehkä he kumpikin selviävät tästä ajallansa kun kerran alkuun pääsevät. Emmakin. Hän tuntee Almasta hohkaavan lämmön selkänsä takana, kun Alma kerää hänen hiuksensa yhteen siistiin palmikkoon, eikä Emma osaa olla vihainen tai katkera, vaikka sydäntä yhä painaa ja haikeus pistää.
”Sinä se parin vuoden päästä laitat oman plikkas tukkaa näin”, hän sanoo.
Alma hymähtää. Kun hän saa Emman palmikon sidottua nutturalle, Emma kääntyy ja koskee kysyvästi hänen leukaansa. Ääneen hän ei uskalla kysyä. Kielto olisi liikaa.
Alma tulee lähemmäs itse. Hänen rohtuneet huulensa ovat tutut ja kotoisat ja rakkaat Emman huulia vasten, vielä viimeisen kerran, ja Emma tarttuu vasemmalla kädellään hänen vasempaan käteensä.
Sormukset ovat niin samanlaiset.
Vielä hetken hän voi kuvitella.