Nimi: Naapurin pihalla sataa
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: K-11 (aika voimakas angstisuus!! + pieni sivulauseviittaus mahdolliseen animaagina harjoitettuun zoofiliaan, yksittäistä kiroilua)
Päähenkilöt: Lily/ James
Genre: synkähkö draama, angst, oneshot, eristysteema
Yhteenveto: Lily, James ja pikku-Harry elelevät Dumbledoren ehdottaman uskollisuusloitsun suojissa. Tai kuka elää ja kuka ei. Rajoitukset on tehty rikottaviksi, ainakin Jamesin mielestä.
A/N: Jossain Potter-kirjassa muodonmuutostunnilla muutetaan muistaakseni pöllöjä oopperakiikariksi. Hyvin hyödyllistä. Siitä ja tämän aamun ankeudesta sain idean tähän ficciin. Rowlingin aikajana on vähän epäselvä, mutta itse ajattelen, että Potterit piiloutuivat melkein heti, kun tieto ennustuksesta tuli ilmi, luultavasti jo ennen Harryn syntymää ja ehtivät siten olla aika kauan ”turvapaikassaan”. Joten jossain vaiheessa alkanee risoa, vaikka kuinka rakastaisi.
Jätäthän kommenttia!
Naapurin pihalla sataaLily istuu sohvalla ja katselee ulos ikkunasta. Kauempana taivaanrannassa pilvet näyttävät tummilta, mutta Potterien puutarhan yllä jumittaa väritön ja valoton taivaankupu. Pihalla ei liiku mitään nähtävää, ei kärpästäkään, ei tietenkään. Edes kujeellinen tuulenvire ei pääse puhkaisemaan uskollisuusloitsun näkymätöntä rajaa.
Lily kuvittelee, miten kaukana Tylypahkassa Albus Dumbledore taputtaa itseään omahyväisesti selkään. Ehkä hän pyytää oppilailtaan spontaaneja aplodeja kaikkien aikojen suurimmalle velholle, joka jälleen kerran onnistui manamaan aivan lyömättömän tehokkaat suojaloitsut; loitsut, joita luonnonvoimatkin kaihtavat.
Raikuvien taputusten perään sopii tietysti hiljainen hetki rakkaudelle, voimista suurimmalle.
Jo kolmesataaseitsemänkymmentäkaksi päivää, Lily on kuvitellut mielessään Dumbledoren aamusaarnaa ja jokaisena kolmenasatanaseitsemänäkymmenenäkahtena aamuna hän on ollut vähällä oksentaa. Tämänaamuinen pahoinvointi johtuu toki toisestakin syystä.
Lily puree kieltään ja yrittää ajatella jotakin muuta.
Hän siristää silmiään ja erottaa selvästi, että naapurissa, vastapäätä heidän taloaan, sataa. Pieniä, tiheitä pisaroita, jotka eivät ole kyllin voimakkaita iskeytyäkseen suoraa reittiä maahan, vaan joita tuuli saa ryöpytellä miten lystää. Lily tuijottaa yli epäsiistin pensasaidan ja kuvittelee, miltä sade tuntuisi hänen kasvoillaan. Heidän pihallaan ei ole satanut kuukausiin, eikä Lily enää muista, tuntuvatko todelliset pisarat sellaisilta kuin kuvitellut. Pitäisikö mennä vaatteet päällä suihkuun, tuntuisiko se samalta? Tuntuisiko se ylipäätään joltain?
Lily puristaa teekuppiaan niin kuin Harry puristaisi tuttipulloa. Tee on väljähtänyt, mutta Lily ei jaksa keittää uutta. Tuntuu turvalliselta vain pidellä jotakin käsien välissä.
”Onko sinun tarkoitus mennä suihkuun tänään?” James kysyy. Hän istuu ruokapöydän ääressä ja juottaa Harrylle velliä. Velli valuu pitkin Harryn suupieltä, mutta Jamesia se ei tunnu haittaavan. Hän on hyvä isä. Hän on helvetin hyvä isä silloinkin, kun ei oikeastaan ole.
”Häh?” Lily havahtuu. Hänen aivonsa jaksavat harvoin tunnistaa Jamesin ääntelyä puheeksi. Mutta nyt James kai kysyi jotain.
”Aiotko mennä suihkuun tänään?” James kysyy uudestaan. Hänen leukaperänsä ovat kiristyneet. ”Hiuksesi ovat likaiset.”
”En aio”, Lily sanoo, vaikka hetki sitten on vielä ajatellut suihkua.
”Aha.”
”Mitä?” Lily kivahtaa.
”Sitä, että et näytä kovin viehättävältä.”
”Aha.”
Lilylle on se ja sama näyttääkö hän Jamesin mielestä viehättävältä vai ei. Viime viikolla James kehtasi ehdottaa, että hän meikkaisi. Meikkasi! Kun James itse kuljeskelee virttyneessä huispauskaavussa.
Lily keskittyy jälleen tuijottamaan ulos. Kauempana tiellä kulkee kissa. Lilyn sydän hypähtää. Voisiko kissa olla heiltä kuukausi sitten karannut Vikkelätassu? Lily on näkevinään kissan takatassussa valkoisen täplän. Hän ojentautuu nappaamaan sohvan alta koristeellisen oopperakiikarin.
Mutta kissa on jo ehtinyt juosta jonnekin ennen kuin Lily onnistuu tarkentamaan kiikarin linssit minnekään maantielle päin.
”Mene sitten”, Lily ajattelee ja puristaa oopperakiikarin rosoista pintaa. ”Mene vaan.”
Lily ei ole varma, miten uskollisuusloitsu pätee kissoihin. Voiko Vikkelätassu enää palata, kun se on kerran juossut suojauksen ulkopuolelle? Mutta toisaalta, jos sadekaan ei läpäise uskollisuusloitsua, miten kissa sen läpäisisi? Tai ehkei Vikkelätassu halua palata, vaikka voisi.
”Oletko nähnyt Poutapilveä?” James kysyy.
”Häh?” Lily sanoo taas.
James näyttää siltä kuin voisi heittää Lilyä jollain, mutta toistaa kuitenkin kysymyksensä.
”Oletko lähettänyt sen viemään kirjettä?”
”En todellakaan ole!” Lily sähähtää ja puristaa oopperakiikaria. ”Minä en ole tässä se, joka rikkoo määräyksiä.”
”Aha”, James sanoo pisteliäästi.
Mutta Lilyllä ei ole mitään salattavaa. Ainakaan turvallisuussääntöjen suhteen, sillä niitä hän noudattaa pilkuntarkasti. Sen jälkeen, kun Dumbledore kielsi heiltä yhteydet ulkomaailmaan, Lily ei ole lähettänyt kirjeen kirjettä. Eikä hän ole kertaakaan astunut oman pihansa ulkopuolelle, ei edes heitellyt palloa pihalla, koska palloista ei koskaan tiedä, minne ne lentävät. Tai no, James väittää tietävänsä.
Hän on melkein maajoukkuetason jahtaaja, ei
hän heittäisi palloa yli aidan,
hänen kätensä huiskii harhaheittojen tuolla puolen. Ja usein huiskiikin.
Harry on juonut vellinsä loppuun. James pyyhkii vihdoin valkean mössön hänen leualtaan.
”Me lähdemme pihalle”, James sanoo.
Lily ei sano mitään. James ei nosta Harrya pois syöttötuolista. Hän istuu yhä paikoillaan ja mulkoilee vuoroin Lilyä, vuoroin oopperakiikaria (mistä hiivatista Lily on sellaisen löytänyt?) ja sitten katse pysähtyy Lilyn hiuksiin. James nyrpistää nenäänsä ja haroo pörröisiä, mutta epäilemättä putipuhtaita hiuksiaan.
”Mitä!” Lily kivahtaa. ”Ehkä minä pidän rasvaisista hiuksista! Ehkä minä rakastan rasvaisia hiuksia!”
”En kylläkään sanonut mitään hiuksistasi!”
”Ei tarvitse kyylätäkään. En minä ole mikään huispauspokaali lasikaapissa, jos et ole tajunnut!”
”Mietin vain edelleen, missä hitossa minun pöllöni on, jos se ei kerran ole viemässä kirjettä!”
Lily kohauttaa olkiaan.
”Pitäisit itse huolta lemmikistäsi. Ai niin, ethän sinä osaa. Annoit Siriuksen,
anteeksi Anturajalan, säikäyttää Vikkelätassun tiehensä.”
Lily ja James tuijottavat hetken toisiaan. Harry ravistelee tuttipulloaan. Viimeiset vellipisarat roiskuvat lattialle ja Harry kihertää ihmeissään. Lily pyörittää silmiään Jamesille, joka on olevinaan niin helvetin hyvä isä, mutta yksinkertaiseen tiskausloitsuun tarvitsisi muistipallon. Tai kotitontun.
Sitten Lily kääntyy taas ikkunaan.
”Minä haluan tietää, kantelitko sinä minusta Dumbledorelle. Lähetitkö Poutapilven viemään kivaa pikku kantelulappusta rehtorille tuhman Jamesin näkymättömyysviitasta?” James kysyy äänellä, joka vihaisenakin kuulostaa siltä kuin hänellä olisi suu täynnä ruokaa. Ainakin Lilyn korvissa.
”Äläkä helvetti soikoon sano taas ”häh!” James lisää. ”Kuulit kyllä!”
Lily ei sano ”häh”, vaikka hänen tekisi mieli.
”Entä jos kantelinkin?” hän kysyy ihan vain kohottaakseen Jamesin verenpainetta.
Todellisuudessa Lilyn ei tee juuri nyt mieli puhua Dumbledorelle. Sen jälkeen, kun heidän suojauksiaan vahvistettiin, Dumbledore ilmoitti, että myös Lilyn työ killan taikajuomien valmistajana oli paras keskeyttää. Kukaan ei voisi aukottoman turvallisesti toimittaa hänelle tarvittavia aineksia, tokihan Lily ymmärtäisi?
Tämä on Harryn parhaaksi, Harryn parhaaksi, Harryn parhaaksi, kaikui Lilyn korvissa ja hän halusi ymmärtää, halusi todella.
”Sinä siis teit sen?” James ärähtää ja nousee ylös niin, että tuoli kaatuu.
”No en tehnyt! En minä tiedä, missä sinun pöllösi on. Ehkä se ei kestänyt sinua. En minä halua Dumbledorea tänne sen enempää kuin sinäkään. Helvetti! Tukehtukoon partaansa!” Lily huutaa ja ponkaisee hänkin ylös. ”Älä aina syytä minua!”
Jossain Jamesin takana Harry lakkaa hihkumasta ja alkaa tuhertaa itkua. Lily liikahtaa, mutta James ehtii ensin. Hän nappaa Harryn syliinsä ja keinuttaa kevyesti edestakasin. Harry rauhoittuu ja hymyilee taas. James laskee pojan varovasti lattialle ja Harry lähtee konttaamaan kohti ruskeaa pehmokoiraa, joka lojuu seinän vieressä.
Lily keskittyy hengittämään syvään.
Harry ei saa kärsiä, Harry ei saa kärsiä, me ei voida riidellä, pääasia, että me emme riitele, hän hokee itselleen ja rojahtaa takaisin sohvalle.
James kääntyy taas Lilyyn päin. Hänenkin ilmeensä on tasaantunut.
”Minä huolehdin kyllä omista asioistani. Turvaan selustani ja niin edelleen. Me ei olla enää koulussa, en jaksa koko elämääni olla sen tiukkapipon vahdittavana”, James sanoo melkein tyynesti, mutta kylmästi.
”Missä sinä sitten olit viime yönä? Minulle voit kai sentään kertoa, en minä ole sinun opettajasi”, Lily kysyy happamasti.
”Omilla asioillani”, James tuhahtaa.
Lily potkaisee sohvatyynyä.
Omilla asioilla, James aina sanoo. Heittää näkymättömyysviitan päälleen ja painuu
omille asioilleen. Lilyllä on epämääräinen aavistus, että Jamesin omiin asioihin liittyy joku ei-rasvakarvainen hirvinaaras. Tai jotain. Lilyä ei oikeastaan kiinnosta, mitä James tekee.
Mutta häntä inhottaa, että James tekee jotain, kun hän itse vain tuijottaa sadetta naapurin pihalla.
”Painu jo ulos”, Lily sanoo.
”Me voidaan tarvita vielä sitä viittaa. Se on minun, enkä halua, että se vanha kääkkä vie sen. Tajusitko? Se on minun.”
”Mene ulos!” Lily sanoo kovempaa.
James nostaa Harryn lattialta, Harry puristaa yhä pehmokoiraa kädessään.
”Sinuna menisin suihkuun”, James sanoo.
Lily ei vastaa. Hän katselee tihuttavaa sadetta naapurin pihalla, kunnes kuulee Jamesin lyövän ulko-oven kiinni. Pukikohan James Harrylle riittävästi vaatteita? Lily melkein toivoo, että Harry vilustuisi: hän voisi syyttää siitä Jamesia. Ja ehkä joku kävisi tuomassa heille yskänrohtoja, jonkunhan olisi pakko, olisihan?
Lily huokaisee ja kaivaa käteensä sohvatyynyjen väliin uponneen taikasauvansa. Hän miettii hetken ja kerää ajatuksiaan.
James on oikeassa, jos Dumbledore kuulisi näkymättömyysviitasta, hän kai ilmiintyisi Godrickin notkoon saman tien. Ja jos hän kuulisi, että James muuttuu melkein joka ilta laittomasti animaagiksi, hän ehkä tajuaisi, ettei kukaan ihminen voi elää kolmeasataaseitsemääkymmentäkahta päivää kruunupäisen hirven kanssa tulematta hulluksi.
Lily napauttaa sauvallaan oopperakiikaria, jolloin se muuttuu lievästi rääkäisten suureksi harmaaksi pöllöksi. Poutapilvi pudistelee sulkiaan ja katsoo Lilyä suunnattoman loukkaantuneena, niin kuin kuka tahansa, joka on vasten tahtoaan joutunut elämään kuusi päivää kiikarina.
”Tässä talossa ei ole muita kiikareita. Minun piti tarkkailla, onko Vikkelätassu muuttanut naapuriin”, Lily selittää pöllölle olkiaan kohauttaen. Poutapilvi nokkaisee häntä kiukkuisesti polveen.
Onneksi pöllö ei osaa puhua, muuten se kantelisi Jamesille. Lilyn kirjettä se tuskin suostuu vähään aikaan kuljettamaan. Poutapilvi on itseriittoinen pöllö, muistuttaa isäntäänsä.
Lily huokaisee. Eihän hän edes muista, mihin on laittanut sulkakynän. Ai niin, Harry katkaisi eilen yhden, eikä heillä taida olla toista.
Lilyn päässä ei liiku yksikään ajatus.
Sade naapurin pihalla on lakannut.